28.9.2008 Pirkko Holmberg
Lauri Anttilan 70-vuotisjuhlavuodeksi tänä vuonna valmistunut Hommage à Lauri Anttila (Kuvataideakatemia 2008) ei ole perinteinen juhlakirja vaan Lauri Anttilan taiteellista työtä pohdiskeleva, tieteen ja taiteen välimaastoissa liikkuva esseekokoelma. Se on alunperin kasvanut tieteenfilosofi Tarja Knuuttilan ja taidehistorioitsija Hanna Johanssonin esseen ympärille, joka muodostaakin kolmasosan kirjasta. Lisäksi kirja sisältää taidehistorioitsija Ville Lukkarisen tutkielman Werner Holmbergistä ja fragmentista, kuvataiteilija Jyrki Siukosen esseen muistista ja aikamatkoista sekä taidehistorioitsija Marja Sakarin tekemän Lauri Anttilan haastattelun. Kirjan tekstit ovat kaikki herkkupaloja. Kirja on miellyttävä lukea muun muassa suppeutensa takia, mutta samasta syystä ja suolaisen hintansa takia se ei ole omiaan herättämään omistamishaluja.
Lauri Anttilaa pidetään yhtenä maamme ensimmäisistä ja keskeisimmistä käsitetaiteilijoista. Käsitteellisyys Anttilan työskentelyssä ei ole luonteeltaan analyyttistä kuten Joseph Kosuthilla, vaan pikemminkin, kuten Anttila itsekin luonnehtii, romanttista yritystä palauttaa tieteen ja taiteen 1800-luvulla kadonnut yhteys. Eräs Anttilan taidetta hyvin kuvaavista piirteistä on fragmentaarisuus. Kirjan johdannossa Hanna Johansson muotoilee Anttilan käsitetaiteen olevan ”ehtymätöntä kuvallista tuotantoa, jossa fragmenttien välisissä suhteissa rakentuvat merkitykset korvaavat yksittäisen kuvan itseisarvon.” Kirjassa tarkastellaan lähemmin oikeastaan vain kahta Anttilan teosta: Kunnianosoitus Werner Holmbergille (1985-1986) ja Aika – Tiden (2007). Tällaisena kirjakin jää vain fragmentaariseksi raapaisuksi taiteilijan vuosikymmenten mittaisesta tuotannosta, mikä ehkä sopii käsiteltäviin teemoihin.
Luonto pysäytyskuvina
Ville Lukkarisen ”Werner Holmberg ja fragmentin taide” on systemaattinen taidehistoriallinen esitys Werner Holmbergin (1830-1860) taiteen fragmentaarisuudesta, sitä vaivaa kuitenkin julkilausumaton pyrkimys oikeisiin vastauksiin. Lauri Anttilan romantiikkainnostus ja Kunnianosoitus Holmbergille -teos jäävät esseessä lähinnä sivuhuomion asemaan. Lukkarinen osoittaa Holmbergin koostaneen maisemamaalauksensa useisiin eri maissa tehtyihin luonnoksiin pohjautuvista fragmenteista.
Tämä luo teoksiin useita rinnakkaisia perspektiivejä, minkä Lukkarinen kiinnostavasti sanoo voimistavan tuntua luonnossa kulkemisen moniaistisuudesta. Ns. pleinairisteja ja impressionisteja voidaan tästä näkökulmasta kritisoida luonnon valjastamisesta hetkellisiksi pysäytyskuviksi, jotka eivät vastaa kokemuksen todellisuutta. Kuten Émile Zola huomautti, he tekevät ”luonnon viipaleista kakkupaloja”. Yllättäen fiktiivinen, fragmenteista koostettu ateljeemaalaus saattaa siis olla todenmukaisempi kuin ulkoilmassa tehty. Se rinnastuu kävelyretkeen, ”liikkumalla koettuun aikaan”, jonka vaihtelevat tunnelmat ovat maisemakuvassa yhtä aikaa läsnä.
Kuva tieteen ja taiteen representaatiossa
Lauri Anttila pyrkii välittämään Kunnianosoitus Werner Holmbergille -teoksessa fragmenttien avulla samantapaista romanttista luontokokemusta kuin düsseldorfilaiset maisemamaalarit sellaisena, kuin se voisi välittyä nykypäivänä. Keinoikseen hän ottaa luonnontieteen välineet ja pyrkii niiden avulla tuottamaan yhtä ”tieteellisen” ja tarkan kuvan maisemasta kuin romanttis-realistinen maisemamaalari aikoinaan. Tarja Knuuttilan ja Hanna Johanssonin essee ”Mitä vitriinissä oikein tapahtuu? Hommage à Holmberg tieteellisen ja taiteellisen representaation jäljillä” jatkaa tästä rinnastamalla romanttisen maisemamaalauksen tieteeseen. Maisemamaalaus on heidän mukaansa oiva apuväline tieteellisen representaation tutkimiseen taiteen keinoin.
Knuuttila ja Johansson kiinnittävät huomiota tieteellisen representaation visuaaliseen luonteeseen. Se ei kuitenkaan ole visuaalista (empiristisesti) aistihavaintoon perustuvalla tavalla, vaan mittausvälineiden ja matemaattisen inskription tuottaman ”ulkoisen retinan” kautta. Tiedettä on haluttu pitää ”maailman peilinä”, joka kuvaa sitä mahdollisimman todenmukaisesti. Tieteen ja todellisuuden vastaavuus kuitenkin kyseenalaistuu maailman muuttuessa mitattavien suureiden kokoelmaksi. Bruno Latour onkin huomauttanut, että tiede kuten maalauskaan eivät kopioi tarkasti maailmaa, vaan ne liittävät meidät ”toisiaan seuraavien vaiheiden kautta — ryhmitettyyn, muotoaan muuttaneeseen konstruoituun maailmaan.” Tieteellisten inskriptioiden, mittaustuloksia kuvaavien suureiden ketjun kautta luonnontieteen menetelmiä tunteva voi tavoittaa tutkimuksen alkuperäisen kohteen. Nykyaikaiselle tieteelliselle maailmankuvalle tämä on ehkä mielekäs keino hallita ja käsittää todellisuutta, vaikka se hallitseekin itse asiassa vain todellisuuden kuvausta.
Knuuttilan ja Johanssonin mukaan Lauri Anttilan teos Hommage à Holmberg ironisoi ja problematisoi osaltaan tätä tieteellistä pyrkimystä varmuuteen ja järjestykseen. ”Maailma virtaa kuvien takana, ei kuvissa”, kuten Lauri Anttila sanoo. Olisiko luontoa sittenkin mahdollista lähestyä muutenkin kuin lukuina ja muuttamalla metsä laboratorioksi? Tieteellisistä välineistään (kompassi, kello, suurennuslasi, kamera, värinäytekirja, ääninauha) huolimatta Anttila ei tee tieteellistä tutkimusta – pikemminkin hän on tekemässä rituaaleja ihailemansa taiteilijan jalanjäljillä, pyrkimyksenään rekisteröidä mahdollisimman tarkasti maiseman yksityiskohtia ja ominaispiirteitä.
Sana ironia häiritsee minua tässä yhteydessä. Anttilan toiminta tosin näyttää sekä tieteen että taiteen uudessa, yllättävässä valossa, mutta ironia rinnastuu johonkin negatiiviseen. Ikään kuin ironisoijalla itsellään ei olisi asettaa mitään positiivista vaihtoehtoa kyseenalaistamiensa ilmiöiden rinnalle. Anttilalla mielestäni on, kylläkin omalla selittelemättömällä, taiteellisella tavallaan.
Intiaanileikeistä ideaaliyhteiskuntaan
Esseessään ”Tulevaisuuden intiaani. Muistista, aikamatkoista ja Lauri Anttilan taiteesta” Jyrki Siukonen pohtii utopioiden kerrontatekniikkaa, joka lähes aina on tulevaisuuden muistamista, tulevasta asiaintilasta kertomista menneessä aikamuodossa. Tämä johtaa tarkkailemaan menneiden tulevaisuuksien, myös dystopioiden, merkkejä nykyajassa, kysymään: mitä ovat nykyajan ideaaliyhteiskunta ja siinä piilevät vaarat. Lauri Anttilan taiteessa aikatasojen välinen liike Siukosen mukaan monimutkaistuu entisestään: tulevaisuus nähdään yhtäaikaisesti menneisyyden ja nykyisyyden kaksoislinssin läpi. Menneisyyden tulevaisuus on tullut nykyajaksi, ehkä erilaisena kuin odotettiin. Jotain on silti myös toteutunut, minkä huomaamatta jättäminen on helppoa.
Muistaminen ei ole vain ajallisen säilyttämistä vaan vaatii itsessään lavealti aikaa. ”Hyödytön” unelmointi, haaveilu ja joutilaisuus luovat sen aikahorisontin, joka mahdollistaa nykyhetkestä etääntymisen ja samalla taiteen synnyn. Siukonen ottaa tässä yhteydessä esiin Henri Bergsonin muistamista koskevat kirjoitukset ja Henry David Thoreaun kritiikin palkkatyötä kohtaan.
Thoreaun pyrkimyksellä tuottaa mahdollisimman vähän ja havainnoida mahdollisimman paljon on yhteyksiä Anttilan lapsuuden intiaanileikkeihin, kulkemiseen ja leiriytymiseen luonnossa. Anttila tuo monissa teoksissaan esiin henkilökohtaisia muistojaan lapsuudesta. Kuten elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski, Anttila pystyy yksityisen avulla luomaan yhteyden kaikille ihmisille yhteiseen kokemusmaailmaan ja ehkä osuvammin koskettamaan sielumme sanallistamattomia alueita, jättäen kuitenkin tulkinnan vapauden.
Funktionalismia etsimässä
Haastattelussaan ”Poliittista käsitetaidetta” Marja Sakaritapaa Lauri Anttilan teoksen Aika -Tiden äärellä. Kunnianosoitus Holmbergille -teoksen tavoin teos koostuu vitriinipöydälle asetetuista dokumenteista. Teos tarkastelee 1900-luvun henkistä maisemaa funktionalistisen arkkitehtuurin kautta. Tavallaan Anttila tutkii myös omia juuriaan: hän vietti lapsuutensa funkisrakennuksessa Rauhan mielisairaala-alueella, jossa hänen isänsä oli töissä.
Teoksen toisena lähtökohtana ja käsitteellistämisen apuna on Karin Boyen kirja Kallokaiini, joka kuvaa läpeensä funktionalisoitua yhteiskuntaa, sotaa edeltäneen totalitarismin aikakauden ideologioiden johdonmukaista loppuun viemistä. Ihmisten kontrolloimista ja totalitaarista hallintoa kuvataan teoksen vitriinipöydällä myös valokuvalla Freudin läpitunkevista silmistä ja Saksan armeijan propagandalentolehtisellä. Kallokaiini -kirjan päähenkilö on kehittänyt totuusseerumin, jota käyttämällä kaikista ihmisistä pystytään kaivamaan esiin yhteiskunnan vastustaja. Anttilaa tällainen liian syvälle ihmisen sisimpään kaivautuminen, totalitaristinen holhoavuus arveluttaa.
Modernin aikakauden tulevaisuudenkuvat rinnastuvat luontevasti 1800-luvun varhaisromantiikan, tieteen sarastuksen ja edistysoptimismin aikakauden voimakkaaseen vaikutukseen Lauri Anttilan taiteessa. Modernismin taitteessa romantiikan haaveet tulevaisuuden yhteiskunnasta matematisoituvat ja toiminnallistuvat. Unelmilla uudesta on kuitenkin juurensa historian hämärässä. Teokseen liittyy kuvasarja Tukholman Stora Ängbystä, funktionalistisesta esikaupunkialueesta. Anttila kertoo lähteneensä kuvausmatkalle ”kriittisenä ja hampaat irvessä” mutta yllättyneensä, miten viihtyisä alue oli ja miten hyväntuulisia ihmiset olivat. Funkikseen liittyy tiettyä muodikasta glamouria, mitä Anttila halusi jäljittää Tukholman vuoden 1930 funkisnäyttelyn raunioilla. Jäljellä oli enää puretun sillan paalutuksia.
Kirja päätyy funktionalistisen ”tulevaisuuden” raunioille. Niiden äärellä voisi ehkä ajatella mahdolliseksi uuden tulevaisuuden, jossa tiede ja taide eivät enää ole jyrkän vastakkaisia toisilleen? Anttila antaa teoksen katsojalle vapauden tehdä omia johtopäätöksiään.