29.9.2008 Veli-Matti Saarinen
Modernin taideteorian alusta lähtien olemme olleet tilanteessa, jossa teorialla ei ole oikeutta määrittää taiteen olemusta. Näin filosofisen taiteentukimuksen keskeisenä tehtävänä on ollut perustella ja näyttää, miten teoria voi oikeutetulla ja hedelmällisellä tavalla liittyä taiteeseen. Myös taideyliopistoissa tehtävältä tutkimukselta voidaan tulevaisuudessa odottaa perusteltuja ja mielenkiintoisia ratkaisuja siihen, miten taide ja teoria voivat liittyä toisiinsa.
Taiteen ehdoton itsenäisyys modernissa perinteessä
Modernin aikakauden alusta lähtien taiteet ovat olleet oma, itsenäinen toimintatapansa, joka tuo oman välttämättömän panoksensa siihen, mikä on meille todellista. Modernit taiteet eivät ainoastaan esitä kauniisti ja taidokkaasti asioita, jotka voitaisiin esittää ja tehdä oleviksi myös jollain toisella tavalla. Sen sijaan taiteilijoiden työn ansiosta jatkuvasti selllaiset asiat, joista kenties olemme vain uneksineet tai joista meillä ehkä on ollut vain aavistus, tulevat osaksi todellisuuttamme.
Moderni ajatus taiteesta toimintana, jolla on oma “alueensa” ja omat “lainalaisuutensa”, on ollut hyvin keskeisessä sijassa perinteessämme. Olennaista on ollut, ettei taiteen lainalaisuuksia voida määrittää käsitteiden avulla tyhjentävästi. Taiteen autonomisuus on merkinnyt sitä, että olemme myöntäneet, ettei tiede – ei yhteiskuntatieteet, ei luonnontieteet, ei humanistiset tieteet – voi sanoa totuutta taiteesta. Ainoastaan taide voi esittää oman totuutensa.
Toisin sanoen moderni taidekäsitys on hylännyt hegeliläisen ajatuksen totuuden presentoinnin hierarkkisuudesta, jossa taide on filosofiaa epätäydellisempi totuuden esiintuoja. Vielä Hegel saattoi väittää, että kuvallinen esittäminen on sopivaa niille tunteikkaille ihmisille, jotka eivät kykene nousemaan vapaan filosofisen ajattelun tasolle totuuden tavoittelussaan. Hegelin kannalta kuvallisen esittämisen tasolle jääneet ihmiset voivat kyllä saada kirjaimellisesti jonkinlaisen kuvan totuudesta, he eivät kuitenkaan voi varsinaisesti tietää totuutta, sillä totuuden todellinen tunteminen edellyttää filosofista ajattelua.
Teorian tilanne modernilla aikakaudella
Jos me todellakin olemme luopuneet hegeliläisistä asetelmista filosofian ja taiteen suhteessa ja omaksuneet ajatuksen taiteen omasta, ainutlaatuisesta kyvystä tehdä olevaksi asioita, joita paitsi jäisimme ilman taidetta, me samalla joudumme miettimään läpikotaisin uudelleen, miten taiteen tutkimus on mahdollista ja mitä se voisi olla: miten taide ja teoria voivat liittyä toisiinsa.
Saksalaiset varhaisromantikot nostivat kritiikin käsitteen kautta esiin kysymyksen siitä, miten taidetta yllä hahmotellussa tilanteessa olisi mahdollista tutkia. Esimerkiksi Friedrich Schlegel korosti, että jokainen taideteos on yksilö, jolla on – paradoksaalisesti – oma, ainutlaatuinen ideaalinsa. Kriitikin tehtävänä on löytää ko. ideaali, jotta teoksen ymmärtäminen olisi mahdollista. Teoksen lainalaisuuksista ei tiedetä mitään etukäteen. Kriitikon on yksinkertaisesti antauduttava yksilöllisen teoksen valtaan, rakastuttava ja oltava intiimissä kanssakäynnissä teoksen kanssa, kuunneltava loputtomasti, jotta teos paljastaisi salaisen olemuksensa kriitikolle. Silti ymmärtäminen jää aina vain loputtomaksi tehtäväksi päätymättä koskaan lopulliseen tulokseen.
Lisäksi romantikko-Schlegelille taideteokset ovat aina välttämättä keskeneräisiä, loputtomasti aina vain “tulossa”. Me siis aina oikeastaan vain odotamme, että seuraava taideteos yllättäisi meidät, näyttäisi mitä taide on. Kuitenkin samalla, kun tämä on jo tapahtunut, jo määrittynyt, olemme menettäneet sen, mikä taiteessa on olennaista: jatkuvan uuden, yllättävän, ihmeellisen odotuksen.
Tieteellisessä taiteentutkimuksessa on siis koko modernin aikakauden, viimeisten 200 vuoden ajan elävänä kysymyksenä ollut se, miten taideteoksia – kohteita, jotka eivät määrity käsitteellisesti ja joiden säännönmukaisuudesta ei voida tietää mitään etukäteen – voidaan tutkia, miten ne voidaan liittää käsitteelliseen diskurssiin. Tarkoituksena taiteentutkimuksessa on usein ollut tehdä oikeutta teosten omaan luonteeseen liittyviä piirteitä kohtaan ja kehitellä keinoja, joilla käsitteellinen, teoreettinen diskurssi voi jollain tavalla koskettaa jotain sille itselle toistaiseksi vierasta. Usein taiteentutkimuksessa on kyse käsitteellisen diskurssin rajoilla liikkumisesta, joka tuo esiin käsitteellisen rajat ja halun käsittää käsittämätön.
Yliopistollinen taiteentutkimus on siis taiteen tavoin ollut pitkään tilanteessa, jossa on mahdotonta varsinaisesti opettaa, miten taidetta on tutkittava, miten taiteesta on kirjoitettava. Modernin taidekäsityksen aikakaudella on ollut naiivia olettaa, että kysymys siitä, miten tutkimusta tehdään silloin, kun kohteena ovat taideteokset, olisi ratkaistu ja tutkimusmenetelmät ja toimintatavat voitaisiin yksinkertaisesti siirtää seuraavalle tutkijapolvelle.
Tarkasti ottaen kyse on pikemminkin ollut siitä, että jokaisen on kyettävä ratkaisemaan asia jokaisessa yksittäisessä tapauksessa omalla henkilökohtaisella ja samalla perustellulla ja mahdollisimman mielekkäällä tavallaan. Kuten tiedämme, mikä tahansa tapa kirjoittaa taiteesta ei ole mielenkiintoista. Mikä tahansa kirjoittelu ei myöskään ole tiedettä. Tieteellinen kirjoittaminen edellyttää suurin piirtein koko filosofisen taiteentutkimuksen tradition tuntemista. Vain suhteessa ko. traditioon on mahdollista kirjoittaa tieteellistä tekstiä persoonallisesti ja ajatuksia herättävästi.
Filosofinen taiteentutkimus on siis jo muutaman vuosisadan ajan pyrkinyt ratkaisemaan yksittäisissä tapauksissa, miten kulloinkin on mahdollista käsitteellisesti lähestyä taideteoksia, joiden merkitys ei jäännöksettä palaudu määrättyihin käsitteisiin. Filosofinen tutkimus on parhaimmillaan valinnut ja perustellut toimintatapansa taideteoksen luonteen ja toimintatapojen mukaan. Tutkimus on pyrkinyt tekemään oikeutta teoksen “yksilölliselle ideaalille”, mikä on merkinnyt läheisyyttä teoksen kanssa ja pyrkimystä vääristelemättä jatkaa teoreettisten käsitteiden ja runollisten kuvien avulla liikettä, jonka taideteos on pannut alulle.
Tutkimus on pyrkinyt jonkinlaiseen teoksen täydentämiseen, jossa taideteosta ei kuitenkaan koskaan saateta loppuun. Kyse ei ole mestaroinnista, jolloin tiedettäisiin, minkälainen teoksen pitäisi lopulta olla. Pikemminkin modernin aikakauden taideteoksessa on kyse loputtomasta dialogista, jonka aikaansaamisessa teoreettinen, filosofisesti reflektiivinen diskurssi voi parhaimmillaan olla suureksi avuksi.
Meillä ei siis ole mitään yhtä tieteellistä teoreettista tapaa tutkia taidetta, ainoastaan vaatimus löytää eri tapauksissa perusteltu, hedelmällinen ja mielenkiintoinen tapa liittää joillain keinoin taideteos kosketuksiin teoreettisen diskurssin kanssa. Tässä tilanteessa on ollut hyvin mielenkiintoista nähdä, että taideyliopistoissa on taiteen tekemisen suunnasta yhdistetty taide tutkimukseen. Yllä hahmottelemastani näkökulmasta tämä on herättänyt suuria toiveita, toisaalta myös toisinaan hämmennystä.
Taideyliopistojen tutkimusten avaamat näkymät: yksilölliset tavat liittää taide ja teoria toisiinsa
Taiteelliselta tutkimukselta on odotettu kirkasta tietoisuutta taiteen ja teorian suhteen hienovaraisuudesta ja ennen kaikkea uusia, innostavia, luovia ratkaisuja siihen, miten käsitteellinen diskurssi voidaan perustellusti saattaa yhteyteen, koskettamaan taideteosta. On ehkä ajateltu, että taiteen tuottamiseen liittyvä rohkeus, ennakkoluulottomuus ja kokeellisuus syrjäyttävät perinteiseen yliopistotutkimukseen liittyvän varovaisuuden. Perinteisen yliopistotutkimuksen halu välttää riskejä näkyy ehkä parhaiten väitöstutkimuksissa. Mahdollisen jatkomenestyksen takia useimmat doktorandit haluavat tällöin menestyä varmoiksi koetelluilla tavoilla.
Edelleenkin odotan mielenkiinnolla jokaista uutta ratkaisua siihen, miten taideteokset ja teoreettinen diskurssi liittyvät toisiinsa taiteellisissa tohtorin tutkintoon liittyvissä opinnäytteissä. Toisaalta ei ole edelleenkään tavatonta, että taiteellista tohtorintyötä tekevän taiteilijan lähtökohtana on suhteellisen reflektoimaton käsitys taiteen ja teoreettisen diskurssin suhteesta, ikään kuin teorian ja taiteen suhteen tietoinen pohdinta olisi tarpeetonta.
Ehdottamastani näkökulmasta meillä ei kuitenkaan ole paluuta esimoderniin reflektoimattomuuteen, pikemminkin meidän on kussakin tapauksessa tietoisesti ja harkiten luotava teorian ja taiteen välille juuri kyseiseen tapaukseen sopiva konstellaatio, joka “tutkimustyön” sisällä perustelee ja oikeuttaa itse itsensä. Jokaisen tutkimustyön on mielestäni ratkaistava asia omalla tavallaan, toisin sanoen tavalla, joka on perusteltu ja mielenkiintoinen juuri omassa – tiettyjen taideteosten – yhteydessään. Toisin sanoen mielestäni mikään taiteellinen tutkimus ei voi lähteä siitä, että jo tiedettäisiin, miten taiteellista tutkimusta tehdään, miten teoria ja taide liitetään toisiinsa. Sen sijaan lähtökohtana pitää olla persoonallinen, luova ratkaisu mainittuun kysymykseen.
Esimerkki: Eija-Liisa Ahtilan tohtorintutkintoon liittyvän opinnäytteen piirteitä
Otan esimerkikseni joitain piirteitä ja lähtökohtia vielä keskeneräisen, valmisteilla olevan Eija-Liisa Ahtilan Kuvataideakatemian tohtorintutkintoon kuuluvasta opinnäytetyöstä. On syytä korostaa, että tämä työ on vielä kesken, kokonaisuus saattaa siis vielä prosessin kulussa muuttua.
Ahtilan opinnäytetyön keskiössä on videoinstallaatio nimeltään “Missä on Missä” (2008). Teos koostuu sisääntulon erillisestä muutaman minuutin prologista, jonka jälkeen kuvat siirtyvät suuren huoneen neljä seinää lähes kokonaan peittäville suurille heijastuspinnoille, minkä jälkeen teos päättyy ulosvievässä huoneessa näytettävään muutaman minuutin epilogiin. Teoksen kesto on 53 minuuttia.
Eija-Liisa Ahtila “Missä on Missä”
Teos on hyvin monitahoinen ja laaja. Katsoja pyrkii näkemään neljästä liikkuvan kuvan heijastuksesta mahdollisimman paljon, kuitenkin hän on kaiken aikaa tietoinen siitä, että teos ohjailee leikkauksillaan katsojan katsetta. Samaan aikaan kuitenkin katsoja on myös hyvin tietoinen siitä, ettei hän voi nähdä kaikkea: jotain on kaiken aikaa meneillään hänen selkänsä takana. Katsojan kokemus teoksen sisään uppoutumisesta on hyvin voimakas, toisaalta katsoja on hyvin tietoinen tehtävästään jonkinlaisena liikkuvan kuvan kerronnan luojana: katsojan on valittava ja yhdisteltävä – ikään kuin leikattava – kuvista jonkinlainen kokonaisuus. Kuitenkin katsojalle on samalla selvää, ettei “autoritäärisen version” tuottaminen ole mahdollista. Perinteisen elokuvakerronnan logiikka tehdään mahdottomaksi screenien ja kuvamateriaalin yltäkylläisyyden avulla. Samalla katsoja altistuu viipyilemään kuvien ja kuvien herättämien ajatusten runoudessa.
Eija-Liisa Ahtila “Missä on Missä”
Yhtenä teoksen keskeisenä kysymyksenä on sanojen ja todellisuuden suhde. Teoksessa esiintyvä eurooppalainen naiskirjailija ponnistelee löytääkseen sanat mahdottomalle: mitä algerialaisessa kylässä tapahtui 1950-luvulla. Teos näyttää meille käsittämättömän väkivallan. Joudumme voimakkaiden tunteidemme valtaan. Mutta “missä on missä”? Olemmehan vain kuvitelmien, sanojen ja kuvien pauloissa – äärimmäisen tietoisina kerronnan kerronnallisuudesta ja sanojen riittämättömyydestä.
Eija-Liisa Ahtila “Missä on Missä”
Ahtilan liittää “Missä on Missä” -teokseen opinnäytteessään erilaisia rinnakkaisia esitystapoja, jotka tuovat hyvin selkeästi ja konkreettisesti esiin, mitä on mahdollista esittää eri keinojen avulla.
Yksi Ahtilan kokeiluista on yritys kertoa saman kuvamateriaalien pohjalta neljän yhtaikaa nähtävän liikuvan kuvan avulla se, mitä näiden kuvien avulla on kerrottavissa. Tilanne muuttuu hämmästyttävän voimakkaasti. Teos menettää tällöin osan runollisesta väljyydestään. Katsoja kokee tehtäväkseen pitää tulkinnan kaikkia naruja käsissään. Kokonaisuus on periaatteessa hallittavissa. Hallinta on kuitenkin hyvin vaikeaa, koska neljän liikkuvan kuvan mestarointi 53 minuutin ajan on käytännössä mahdotonta.
Eija-Liisa Ahtila “Missä on Missä”
Toinen Ahtilan kokeiluista on kahden rinnakkaisen liikkuvan kuvan editointi samasta kuvamateriaalista. Tämä versio on yhteisestä materiaalistaan huolimatta luonteeltaan erittäin kaukana alkuperäisestä teoksesta. Yksi keskeinen ero verrattuna “Missä on Missä” -installaatioon on se, että katsoja kokee hyvin voimakkaasti velvollisuudekseen ratkaista teoksen merkityksen. Katsoja ottaa tehtäväkseen tuottaa elokuvakerronnan logiikan mukaisen käännöksen nähdystä materiaalista. Tässä sanojen avulla esitetty merkitys, kuvien järki, kuvien liittyminen toisiinsa juonelliseksi tapahtumiseksi nousee yllättäen teoksen keskeisimmäksi asiaksi.
Ahtilan myös liittää opinnäytetyön tekstiosuuden edellä mainittujen kokeilujen rinnalle yritykseksi, jossa testataan, miten pitkälle sanojen avulla tässä osassa on mahdollista edetä.
Eija-Liisa Ahtila “Missä on Missä”
Ahtilan “Missä on Missä” -teokseen sisältyvä sanallinen materiaali on hyvin moninaista. Teos sisältää esimerkiksi teoksessa esiintyvän naiskirjailijan käsikirjoituksia liikkuvaa kuvaa varten, mitä erilaisimpia dialogeja, täsmentämättömiä viittauksia moderniin runouteen hahmojen monologeissa, aluksi irrallisilta vaikuttavia sananparsia, jotka muuhun materiaaliin liittyessään muuttuvat harkitun oloisiksi, Raamatun otteita jne.
Eija-Liisa Ahtila “Missä on Missä”
Tohtorin tutkintoon liittyvän opinnäytetyön erilliset tekstiosuudet asettuvat kuvallisten esityskokeilujen rinnalle. Näin taiteellis-teoreettisen – puhtaasti käsitteellisen – diskurssin tarkoituksena ei ole erottautua esityskokeilujen kokonaisuudesta vaan päin vastoin antaa oma panoksensa muiden rinnalla.
Tekstit voivat olla esimerkiksi teoksen hyvin konkreettisista piirteistä – yksittäisistä kuvista, joistain sanoista, yhtä hyvin suurista ajatusten kokonaisuuksista – lähteviä kirjoituskokeiluja, joiden tarkoituksena on tuoda esiin käsitteellisen diskurssin rajat.
Näemme, että rinnakkain asetettuina – kokonaisuudessaan- opinnäytteen eri osat antavat meille hyvin erilaisia asioita, siitä huolimatta, että kyse on yhdestä ja samasta kokonaisuudesta. Samalla kaikki kokeilut voivat onnistuessaan olla sinänsä hyvin taidokkaita ja kiinnostavia. Osat kommunikoivat keskenään, kuitenkin siten, että “Missä on Missä” -teoksen mahdollisuutta antaa meille jotain ainutkertaista ei vaaranneta.
***
Artikkelin kuvat julkaistu taiteilijan luvalla, tekijänoikeudet Kristallisilmä, kuvaaja Hukkanen.