Virve Sutinen: /teatteri.nyt on nimi, joka paljastaa festivaalin luonteen tekona. / viittaa siihen taiteelliseen todellisuuteen, jossa eri taiteenlajien väliset rajat ovat kauan sitten menettäneet merkitystään. Nykyesityksille on usein tyypillistä, että niitä kuvattaessa ajautuu käyttämään / -merkkiä, joissain yhteyksissä puhutaan jopa slash –taiteesta.
. viittaa puolestaan aikaan ja aikakäsitykseen, joka ei ole koherentti ja tasainen, vaan nykäyksin ja katkoksin etenevä. Aikakäsitystä korostaa vielä nyt-sana, mikä puolestaan viittaa historiaan ja menneisyyteen. Se on myös huuto: nyt!
Teatteri on konteksti, joka tarjoaa (festivaalille) mahdollisuuden tutkia nykyesityksille tyypillisiä ilmiöitä. Se korostaa myös sitä yhteyttä, joka on osittain kadonnut teatterin kokeellisten, moni- ja poikkitaiteellisten prosessien väliltä. Lisäksi teatteri on sosiaalinen käytäntö, joka tuo ihmiset yhteen, ei välttämättä samaan aikaan tai edes samaan paikkaan, mutta useimmiten se edelleen toimii ainakin kuvitteellisen yhteisöllisyyden varassa. Teatteri -sanan käyttöön liittyy meille myös annos nostalgiaa, mitä monet esitystaiteen tekijät haluavat välttää.
– Miten itse suhtaudut teatteriin?
Kaisa Illukka: Olen aina mieltänyt kuvataiteen historian itselleni läheisemmäksi “kaanoniksi” tai “taustaksi” kuin teatterihistorian, draamaakin katson mieluummin valkokankaalta. Suhtaudun teatteriin aika varautuneesti ja yleisön joukossa istuessani koen useammin vieraantuneisuutta kuin yhteisöllisyyttä. Tekijänä nimilappuihin ja kategorioihin on otettava kantaa viimeistään apurahalomakkeessa. Perinteisemmän teatterin ympärille kertyy paljon sentimentaalista puhetta “Ihmisen Tarinoista” tai “teatterin väistämättömästä poliittisuudesta” ym. Sen tuotantorakenteet muuttuvat helposti valtavan raskaiksi. Toivoisin siis voivani suhtautua teatterin ilmiöön vähän vallattomammin. Näyttämöt ja esitystapahtumat kestävät todistetusti kaikkia mahdollisia elementtejä, läpikulkuja ja ristiriitaisuuksia ja huitaisuja. Luulen nykyihmisen tajunnan kykenevän ottamaan helposti vastaan monimutkaisempia tila-, aika- ja kerrontarakenteita, samoin kuin yksinkertaisia ja hiljaisia. Harmi vaan, ettei tätä aina ymmärretä.
VS: Kiasma-teatteri on pyrkinyt olemaan diskursiivinen “taidelaitos”, joka tarjoaa taiteilijoille tilan ja kontekstin tutkia ja kokeilla, ottaa riskejä. Enemmän kuin tuotantolaitokseksi, sen on voinut ymmärtää tietämisen (informaation) kentäksi, älyllisen vaihdon taloudeksi tai kulttuuristen kamppailujen areenaksi. Suureksi osaksi tämä on ollut Kiasma-teatterin “henkistä” pääomaa ja osaamista taloudellisten resurssien puuttuessa. /teatteri.nyt on pyritty tekemään yhdessä taiteilijoiden kanssa ja tuomalla yhteen tekijöitä, tuottajia ja kuraattoreita. On väitetty, että taiteilijoista tulee taiteellis-kriittisten palveluiden tuottajia.
– Millaisena näet oman roolisi taiteilijana? Mitkä asiat motivoivat sinua toimintaan ja tekemiseen? Miten koet oman toimijuutesi?
Kaisa Illukka: Taiteilijaroolini teatterin piirissä on oikeastaan sivuhenkilö, mutta kuitenkin virkistävällä tavalla monimuotoinen. Koulutukseni puolesta olen sekä “esitystaiteilija” että “teatterilavastaja”, mutta käytännössä olen löytänyt itseni mm. teollisuuskiinteistöstä pesemästä 2000 kiloa hiekkaa (käsin), näyttämöltä piirtämästä, harjoituksista voimistelemasta, mikrobiologian laitokselta maailman kauneimpien sienirihmastojen parista, yläasteen jumppasalista opettamasta “kokeellista Shakespeare-lavastamista”, piilottamasta performanssi aikakapseleita pitkin Eurooppaa tai tuijottamasta lokkia tuulisella luodolla – nämä kaikki esitystaiteen nimissä. Stressin aallonharjalla tai sekavaa CV:täni lukiessani haaveilen toistuvasti olevani itäsuomalainen erakkokirjailija. Ja lopulta, yleisölle/katsojille näyttäytyvä teos ei ehkä enää kiinnosta minua siinä määrin kuin se toiminta ja tiedonkeruu ja ajanvietto, joka johtaa teokseen.
En juuri osallistu teatteripiirien keskusteluihin tai seminaareihin, mutta tietysti opiskelutovereista on muodostunut, taiteellisten työryhmien lisäksi jonkinlainen vertaisryhmä, joiden kanssa kokoonnutaan vaihtamaan ajatuksia. Olen kokenut usein hedelmälliseksi rakentaa keskusteluyhteyksiä muihin kuin teatterialan henkilöihin. Näköalat avautuvat ihan toisella tavalla, mikäli aina ei tarvitse ottaa kantaa teatteriesityksen käsitteisiin ja muuttujiin. Teatteriryhmissä ohjaaja (ja/tai käsikirjoittaja) on yleensä se, joka edustaa ryhmää ja kommunikoi ulospäin. Tällöin yhteiskunnallinen ja sosiaalinen toimijuuteni tuntuu varsin passiiviselta, vaikkei mielipiteeni olisi edes yhteneväinen ohjaajan tai muun ryhmän kanssa. Ulospäin tämä tietysti näyttäytyy erikoisena konsensuksena.
Ilmeisesti minäkin osallistun väistämättä “merkityspalveluiden” tuottamiseen ja luovuuden ja “kehityksen” lisäämiseen sekä oman elämäni & persoonani alistamiseen työlle (taide)markkinatalousmyllyssä, ja silloin koko homma tuntuu nihkeältä. Niin kuin elämässä ei olisi merkitystä ilman taidetta.
VS: Kymmenen vuotta on tehnyt Kiasma-teatterista paikan. Ohjelma on ollut sarja ehdotuksia ja repäisyjä, joiden arvo on ollut vahvasti sidoksissa epähierarkkiseen, kaoottiseen, vaikeaan, tottelemattomuuteen, töhryisyyteen ja poliittiseen. Toiminta on osa Kiasmaa julkisena tilana, jonka voi ajatella laajenevan myös talon ulkopuolelle.
– Missä oma paikkasi on juuri nyt? Kysymys koskee niin konkreettista esitystilojen ja -paikkojen valintaa kuin myös yleisemmin paikkaasi tulevaisuudessa?
Kaisa Illukka: 1/3 Teatterikorkeakoulussa, 1/3 Kiasmassa (tuotannon, palaverien ja teknisen tuen takia) ja 1/3 ulkoilmassa.
VS: /teatteri.nyt avaa tänä vuonna ovia laitosteattereihin. Koska festivaali ei aio tulevaisuudessakaan vakiintua, vaan pysyä liikkeessä, sen olisi kyettävä aina uudelleen määrittelemään prosessin suuntaa.
– Miten näet tämän avauksen?
Kaisa Illukka: Tavallaan /teatteri.nytille sopii sijoittua myös repertuaarien väliköihin, ohjelmistojen tyhjiin hetkiin ja “vääriin” tiloihin. Mikäli konteksti leimaa taidetta ja teoksia, Niskavuori Kiasma-teatterissa ja Herra Tossavainen tai sooloperformanssi kansallisnäyttämöllä voi tuoda vallattomuutta totuttuihin jakoihin. Tai edes kuriositeetin.
Herra Tossavainen
Kuitenkin toivoisin vähän pitempiä kuin vuorokauden mittaisia vierailuaikoja (sisältäen pystytyksen, läpimenon + esityksen). Esityksen kunniantunnolle olisi hyväksi, ettei sitä riepotella tilasta toiseen ottamatta huomioon tilallisten (tai ajallisten) muuttujien vaikuttavuutta. Vaikkei teatteriarkkitehtuuri olisikaan ensimmäisenä intressilistalla, jo esitystilan leveys ja korkeus muuttavat tunnelman aina; siksi esityksen ja esiintyjien olisi mukava asettua niihin ajan kanssa.
Minne /teatteri.nyt voisi sitten liikkua? Maakuntiin? Luonnon helmaan? Työpaikoille? Risteilyalukselle? Taidealan oppilaitoksiin? Keskelle toisia tapahtumia ja jopa esityksiä? Joitain ihan uusia ja ‘epäteatterillisiakin’ ihmisiä voisi houkutella mukaan: uutta verta Helsingin nykyteatteriposseen. (Ja lisää liksaa, ikuinen rahapula on krooninen kiusa ja vaiva.)
Kaisa Illukka on mukana Maus&Orlovskin esityksen Mr Nilsson – I memo of time työryhmässä visuaalisena suunnittelijana ja esityksen videojockeyna. Esitys nähdään 16.10. klo 19 Kansallisteatterin Omapohjassa.