” Minne tuuli kuljettaa…”eli provokatiivisen viestin vaikeudet
8.6. 2004 Maritta Mellais
Vaikuttaa siltä että provokatiivisuus kuvataiteen keinona todella voi onnistua herättämään yhteiskunnassa vaiettuja asioita ja paljastamaan näkymättömissä olevia solmuja. Ovatko ne juuri niitä asoita, joita taiteilija teoksen tehdessään on halunnut esille nostettavan, on toinen kysymys kirjoittaa Kuvataiteen keskusarkistossa työskentelevä Maritta Mellais.
Jos taiteilija haluaa vaikuttaa teoksillaan, varmin tapa saada huomiota on käyttää provokatiivista keinoa. Kriittinen tai provokatiivinen voi olla vain suhteessa johonkin, joten taiteilijan kriittinen teospuhe on aina suunnattu jollekin tietylle kohteelle. jokaisessa yhteiskunnassa on alueita, joille astuminen takaa varman reaktion. Provokatiivisuus pitääkin sisällään reaktion odotuksen, ilman reaktiota se jää täyttymättä.
Yksinkertaisimmillaan provokatiivisuus ilmenee tapana muotoilla sanottava, arkipuheessa esimerkiksi provokatiivisuus syntyy puhujan sana- tai aiheenvalinnasta. Kuvataiteen kielessä provokatiivinen keino toimii samaten ensisijaisesti teoksen aihevalinnan kautta, joko suoraan osoittavasti tai epäsuorasti mielleyhtymien synnyttäjänä. Pyrkimys saada katsoja reagoimaan teoksen sanomaan tekee kuitenkin provokatiivisesta keinosta labiilin ja tuloksesta epävarman, sillä reaktio on riippuvainen vastaanottajan tulkinnasta.
Poliittisessa kuvastossa, esimerkiksi poliittisessa julistetaiteessa, osoite on selvä, kohderyhmä tunnettu ja sanoma suoraa. Provokatiivisuus on itsestäänselvä, jopa luonnollinen osa teosta. Varsinaisen kuvataiteen alueella, myös kriittisen taiteen kohdalla, kysymys on mutkikkaampi. Kuvataiteen historia itsenäisenä, irrotettuna suorasta suhteesta valtiovaltaan tai kirkkoon, on verrattain lyhyt. Tänä lyhyenä aikana syntynyt ns. taidemaailma on muodostunut niitä korvaavaksi taiteilijoita ja taidetta ohjaavaksi elementiksi. Autonomiseksi käsitetty taidekenttä on nähty alueena, joka itse määrittää omat rajansa.
Provokatiivisen keinon valinnan seurauksena nousee kuitenkin esiin taiteen ilmaisumahdollisuuksia rajoittava ulkopuolinen vaikuttajataho, vallitsevan yhteiskunnan lainsäädäntö. Vaikka taiteellista ilmaisua ei sinänsä rajoiteta pykälillä tai yksityiskohtaisilla ohjeilla, koskevat yhteiskuntaa säätelevät lait myös taiteen kenttää. Tätä rajoitusvoimaa on Suomessakin käytetty, näkyvimpinä tapauksina Harro Koskisen teoksen Sikamessias (1969) sanktiointi 1970-luvun alussa, sekä Teemu Mäen opiskeluaikaisen teoksen Sex and death (1988) sensurointi ja sanktiointi vuodelta 1990.
Kummassakaan tapauksessa sanktio ei perustunut mihinkään erityiseen taiteen tekemisen tapaan tai taiteen suoraan määrittelyyn, vaikka käytetyissä puheenvuoroissa tämäkin nousi esiin, vaan tuomiot tulivat taiteen ulkopuoliselta alueelta, Koskisen tapauksessa jumalanpilkkapykälän ja Mäen tapauksessa eläinrääkkäyssyytteen kautta. Näin tuli täysin selväksi, että taide ei ole yhteiskunnan määräysvallan ulkopuolella, vaikka sitä ehkä haluttaisiinkin, vaan selkeästi riippuvainen vallitsevista arvoista ja yhteiskunnallisista tilanteista. Provokatiiviset keinot ja sensuuri kulkevat siis käsi kädessä ja juuri siinä onkin taiteen provokatiivisuuden yksi merkittävä ulottuvuus.
Provokatiivisuus ei kuitenkaan ole yhteismitallista, on teoksia, jotka ärsyttävät vain hieman, ”sopivasti” , ja toisia, joiden keinot ovat totaalisessa ristiriidassa yleisesti tiedossa olevien reunaehtojen kanssa. Kansanomaisesti ilmaistuna ne asettuvat ”törkeästi” totuttua tai sopivana pidettyä ilmaisutapaa vastaan.
Koskisen Sikamessias-teoksen kohdalla tuli myös selkeästi esille, että vastaanotto ei ole homogeenista. Tottuneen, ajan hermolla olleen taidenäyttelyssäkävijän silmin katsottuna Sikamessias-teos saattoi herättää vain hymyn huulille. Syvästi uskonnollinen katsoja puolestaan loukkaantui varsinaista työtä näkemättä, lehtijutun ja -kuvan vuoksi. Tulkinnoissa toteutui siis toisaalta taiteen vastaanottamiseen liittyvä asiantuntemuksen tuoma kyky sijoittaa uusi kuvakieli kontekstiinsa, toisaalta ennakkoasenteen ja teoksen symboliarvojen herättämä voimakas suuttumus.
Mäen videoteoksessaan tappamisen kautta esittämä kysymys tappamisen oikeutuksesta koettiin sen sijaan ehdottoman kiellettynä. Teoksen formaatti, video, siirsi sen toiselle tasolle suhteessa vaikkapa Koskisen vanerista valmistamaan ja kuvitteelliseen, mutta sellaisenakin symboliarvonsa säilyttäneeseen Sikamessiakseen. Videoesitys on mediana enemmän kuin kuva, edes valokuva, se on näkyvästi todellista. Näin teos tulkittiin ja niin myös taiteilija sen sanoi olevan. Koska teos ei kuitenkaan sensuurin takia koskaan tullut kovin laajan yleisön silmien eteen, sen nostattama kohu on elänyt ja elää yhä lehdistön ja television välittämänä toisen käden tietona ja ennen kaikkea taiteen sisäisenä periaatteellisena keskusteluna. Osa taiteilijakunnasta nousi julkisesti vastustamaan taiteilijan oikeutta tappaa taiteen nimissä. Teoksen esittäminen kiellettiin ja Mäki sai tuomion.
Myöhemmin on voitu seurata, kuinka kumpikin näistä tuomituista teoksista on suorasukaisten keinojensa ansioista nostanut esiin kiinnostavia keskusteluja osin yllättävistä aiheista. Teosten provokatiivisuus on toteutunut, mutta se, minne kriittinen kärki on osunut, onkin toinen juttu. Vaikuttaa siltä, että provokatiivisuus kuvataiteen keinona todella voi onnistua herättämään yhteiskunnassa vaiettuja asioita ja paljastamaan näkymättömissä olevia solmuja. Ovatko ne juuri niitä asoita, joita taiteilija teoksen tehdessään on halunnut esille nostettavan, on sattumanvaraista.
Mäen teokseen nyt liittyvä ”toinen debatti” on tästä hyvä esimerkki. Väkivallan, tappamisen ja kuluttamisen pohtimisen sijasta keskustelu on ohjautunut koskemaan koko nykytaiteen kenttää, museolaitosta ja taiteen rahoitusjärjestelmiä. Samaten aikoinaan Koskisen Sikamessias johti prosessiin, jonka yhteydessä käydyissä keskusteluissa ei niinkään pohdittu ihmisen roolia yhteiskunnassa, vaan pikemminkin taiteen tehtävää. Mielenkiintoista on myös se, miten riittävän provokatiivinen teos on tavallaan kaikkien riistaa: se on jotakain joka voidaan määritellä edes näkemättä ja se antaa purkautumiskanavan hyvin erilaisille asioille.
Kirjoittaja on taidehistorioitsija, joka
valmistelee väitöskirjaa kuvataiteen provokatiivisuudesta Helsingin yliopistossa.