Santa Barbarassa 6.5.2004
Helsingin Sanomat kysyi minulta keväällä 2004, onko aktivistien Kiasmaa ja Teemu Mäkeä vastaan suuntautuvassa hyökkäyksessä kyse ennakkoluuloista taiteilijoita kohtaan? En ehtinyt vastata, koska asia oli kuulemma jo paisunut suhteettomaksi ja lehti halusi lopettaa keskustelun. Vastaan tässä. En usko, että hyökkäyksellä oli mitään tekemistä taiteen kanssa. Kysymys on äärimmäisestä defensiivisyydestä, jota fundamentalismi eri muodoissaan tuottaa. Pahoja uhkia nähdään kaikkialla ja kaikkea hyvää täytyy suojella kuvitelluilta uhkatekijöiltä. Juuri tämän saman asian takia fundamentalisti Bush muuten hyökkäsi Irakiin. Ihmiset ylireagoivat ja aivan vääriin asioihin. Ei huolestuta esimerkiksi nälkää näkevistä lapsista vaan siitä, että kotieläimillä ei mene hyvin.
Täällä Amerikassa ihmiset käyvät tunnetusti kirkossa etsimässä hengen ravintoa. OK, eräskin luterilainen pappi oli saarnassaan äskettäin puhunut, kuinka maailmassa kuolee joka päivä nälkään ja aliravitsemuksen aiheuttamiin sairauksiin 30 000 lasta päivässä – and no one gives a shit. ’Ja nytkin teitä varmaan ärsyttää vain se, että käytin saarnassani sanaa shit’, jatkoi saarnamies. Millaista pitää olla hengenravinnon ja sanan, että se tyydyttää? Siistiä ja harmitonta jaaritusta? Samanlaista pitää olla taiteenkin?
Teemu Mäeltä itseltään sain tietää, että sekä hänet että hänen tyttärensä on uhattu tappaa ja lisäksi on uhattu nykytaiteen museon johtajan henkeä, koska museo on hankkinut teoksen kokoelmiinsa – tosin jo kymmenisen vuotta sitten. Kohun aiheutti – jälleen kerran – monesti palkittu ja kunnioitettu kirjailija Leena Krohn, joka ei vieläkään osaa katsoa Mäen teosta mistään muusta kuin eläinsuojelullisesta, tiukan moralistisesta näkökulmasta. Kansalaisaktivistien sorvaama kirjelmä on sekin tullut tänne asti luettavakseni.
Most importantly: Aikanaan en pitänyt hyvänä ajatuksena sitä, että Teemu Mäki päätti pitää tappokohtauksen teoksessaan. Kehotin häntä poistamaan sen, oman etunsakin nimessä, sillä en hyväksy hänen väkivallantekoaan. Mäki ei kuunnellut.
Täällä Kaliforniassa eläin- ja luonnonsuojeluaktivisit ovat saaneet paljon pahaa aikaan. He ovat menettäneet kasvonsa monien munaustensa takia. Heidän takiaan on aiheutunut tulipaloja kuivuudesta kärsivässä osavaltiossa, sillä he ovat estäneet suoja-alueiden hakkaamisen metsien ympärille. Hiljakkoin, vuosina 2001–02, aktivistit vaativat täällä erään joen veden korkeuden nostamista, (ns. Klamath Fall sucker fish case) jotta tietyt kalat (sucker fish, uhattujen lajien listalla) voisivat uida niissä paremmin. Eläinsuojelijoita säälitti, kun kalat kituivat liian matalassa vedessä. Lopulta heidän pyyntöihinsä suostuttiin avaamalla patoja joen yläjuoksulla, minkä seurauksena lohikalojen kudut valuivat valtamereen. Aikanaan paljastui, että luonnonsuojelijoiden vaatimukset perustuivat hömppätutkimuksiin. Kaikenlaiset ’asiantuntijat’ höynäyttävät herkkäuskoisia ja fanaattisia aktivisteja, jotka toimivat ’hyvän asian puolesta’. Ääriliikkeisiin liittyy usein henkisesti tasapainottomia yksilöitä, jotka ovat valmiita mihin tahansa.
Taiteellekin käy huonosti, jos erilaiset ääriryhmät pääsevät määrittelemään, mikä on ’oikeaa’ taidetta. Intellektuelleilla, joihin Leena Krohn lukeutuu, on tässä erityisen suuri vastuu. Millaisia ovat ne ’oikean’ taiteen ystävät, jotka ovat valmiita tappamaan taiteilijan, tämän lapsen ja jopa museon henkilökunnan jonkun teoksen tähden? Pelottaa ajatellakin.
Teksti: Irmeli Hautamäki