Kissan tappaminen ja videoteoksen tekeminen ”EI ollut minulle seksuaalisesti kiihottavaa”, kirjoittaa Teemu Mäki, joka alla kertoo asioista, joita My Way -teos käsitteli ja mitä hän teoksella halusi sanoa.
Teoksessani My Way, A Work in Progress on kuvaa sodista , sadomasoseksistä, koppikanaloista, nälänhädästä Afrikassa, teurastamoilta, ekologisista katastrofeista ja kaatopaikoilta. Siinä on myös kuvia henkisestä väkivallasta: poliittista propagandaa, televisiopastoreita ja muuta uskonnollista indoktrinaatiotia ja uhkailua, mainoksia ja kuvia sietämättömiin työtehtäviin joutuneista työläisistä, sekä yhteiskunnan ulkopuolelle sysätyistä alkoholisteista.
Teokseni muistuttaa esimerkiksi siitä, että 24 0000 ihmistä kuolee maailmassa nälkään joka päivä, vaikka voisimme sen estää. Listaamiini kärsimyksiin ja kuolemaan olemme yhdessä syyllisiä. Teoksessa on myös kuvaa siitä, kun tapan yhden kissan. Siihen olen syyllinen vain minä.
Kissan tappaminen ja videoteoksen tekeminen EI ollut minulle seksuaalisesti kiihottavaa, eikä teoksen katsomisenkaan tarkoitus ole olla. Kukaan teoksen NÄHNEISTÄ ei ole tietääkseni väittänyt, että teos olisi seksuaalisesti kiihottava tai väkivaltaan yllyttävä, vaan aivan päinvastoin, kuten tarkoitus olikin.
Tarkoituseni oli viitata kulttuurillemme ominaiseen pakkomielteeseen, joka uskoo nautintoon vasta kun sillä on hinta – ja että nautinto voidaan aina myös ostaa. Esimerkkinä tästä on pornoelokuva.
Pornoelokuvan käytännöistä puhuminen ei ole marginaalista, sillä suurin osa maailman elokuvateollisuudesta, sekä nimikkeiden määrässä että liikevaihdossa mitattuna on pornoelokuvaa. Maailman tavallisin näyttelijäsuoritus on naisen kasvoille tehty ejakulaatio. Tämä kertoo kulttuurissamme vallitsevasta käytännöstä, ei poikkeusyksilöiden perverssiydestä.
Aivan kuten pornon kuluttaja uskoo nautintoon vasta, kun näkee sperman, haluaa shoppileva kuluttaja vastaavasti uskoa, että tarjolla olevien hyödykkeiden ja palveluiden nautintopotentiaali näkyy hintalapussa. Kulutuskulttuurissa ei ole kyse materian hedonistisesta kulutuksesta, siis mässäilystä, vaan rahan rituaalisesta uhraamisesta. Intohimon kohde ei ole hyödykkeen tuottama elämys, vaan siitä maksaminen.
Kissantappokohtaus edustaa videoteoksessani itsetarkoituksellista väkivaltaa käsittämättömässä ja ällöttävässä mielessä. Tällä väkivallalla ei ole merkitystä eloonjäämiskamppailun kannalta. Videoteoksen loppupuolella itsetarkoituksellista väkivaltaa edustaa myös karate myönteisessä muodossa ja mielessä.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole sanoa, että on olemassa ”hyvää” itsetarkoituksellista väkivaltaa, jonka hyväksyn ja ”pahaa” itsetarkoituksellista väkivaltaa, jonka tuomitsen. Paremminkin yritän vain näyttää, että maailmassa on kärsimystä ja kuolemaa ja että sitä kylvävät yhtä hyvin ne, jotka eivät väkivallasta nauti kuin ne, jotka siitä nauttivat.
Toivon, että videoteokseni katsoja järkyttyy kissantappokohtauksen kohdalla ainakin neljä kertaa. Ensin katsoja järkyttyy kissantappokohtauksesta sinällään: ”Miksi tämä kissa tapetaan? Miksi se näytetään minulle? Tämä on ällöttävää nähdä.” Sitten hän järkyttyy tajutessaan, kuinka helppo hänen oli viileästi katsoa kissantappokohtausta edeltänyttä pitkää kavalkadia, joka kuvasi ihmisiin ja luontoon kohdistuvaa riistoa ja laajamittaista uhraamista.
Tämä on sitäkin kiusallisempaa, kun katsoja huomaa, että kissantappoon syyllistyin vain minä, teoksen tekijä, mutta ihmisten ja luonnon riistoon ja murhaamiseen syyllistyvät välillisesti myös teokseni katsojat – rakenteelliselle väkivallalle perustuvan elämäntapansa vuoksi. Seuraavaksi katsoja järkyttyy kuolleen eläimen päälle masturboinnista: ”Hyvänen aika, joku sairas näyttää vielä nauttivankin tuosta murhaamisesta!” Sitten katsojan pitäisi jo havaita, että hän on itsekin syypää lukemattomien elukoiden ja ihmisten kuolemaan ja kärsimykseen – vaikka ei ole sadisti.
Videoteostani ei esitetä Suomessa Elokuvatarkastaman kiellon vuoksi julkisesti lainkaan, joten teokseni ei pääse vaikuttamaan katsojiin haluamallani tavalla. Kuitenkin pelkkä teosta koskeva keskustelu ilman teosta itseään näyttää vaikuttavan sekin. Joitakin ihmisiä se innostaa sen muistamiseen, että maailmamme on täynnä ihmisiin kohdistuvaa rakenteellista väkivaltaa, johon olemme syyllisiä. Joitakin se innostaa demonisoimaan toisinajattelevat ja rakentamaan fantasiaa omasta hyveellisyydestä.
Teksti: Teemu Mäki
Essee kokonaisuudessaan löytyy osoitteesta www.teemumaki.com, teemu.maki@teemumaki.com