Laura Kokkonen
Elävä taide ei aina tarkoita esittävää taidetta: biotaiteessa itse taideteos voi hengittää, katsoa silmiin ja tuntea kosketuksen. Olemme tottuneet siihen, että nykytaiteen uusissa suuntauksissa teoksen käsite on pirstaloitunut määrittelemättömäksi, joten ulkoisella muodolla on yleensä vaikea hätkähdyttää. Biotaide hämmentää kuitenkin jo olemuksellisesti. Se tunkeutuu taiteelle epätavanomaiselle biologisten, elävien organismien alueelle, joka yleisesti mielletään tieteellisten auktoriteettien reduktionistisesti ymmärtämäksi ja hallitsemaksi. Tällaista taidetta ei voi lokeroida turvallisesti taideinstituutioiden sisään, vaan se luikertelee vaivaannuttavasti ympäriinsä sitoutumatta mihinkään olemassa olevaan kiinteään diskurssiin.
Kuvan ottanut Antti Ahonen
Biotaiteen lähtökohta on biotekniikka. Se on tieteenala, jossa eliöistä, soluista ja niiden osista kehitetään käytännön sovelluksia esimerkiksi geenimuunneltuja organismeja käyttämällä. Näin kehitellään niin lääkeaineita kuin ruokateollisuuden tuotteitakin. Kaikki biologiset komponentit eivät kuitenkaan sovi yhteen, ja biotekniikassa yritetään ratkaista näitä yhteensopimattomuusongelmia. Tämä on arveluttavaa: manipuloidut organismit vaikuttavat väistämättä evoluutioon, eikä luonnostaan toisiinsa sopimattomien organismien yhdistämisestä seuraavia vaikutuksia pysty ennustamaan kukaan. Ongelmia syntyy, kun esimerkiksi muuntogeeniset kasvit alkavat levitä luontoon. Bioteknologiassa pyritään useimmiten kaupallisesti hyödynnettäviin tieteellisiin innovaatioihin. Siispä vaikka bioteknologia on biotaiteen lähtökohta, niiden tavoitteet eroavat.
Biotaiteen etiikka ei kuitenkaan ole epäkaupallisuudestaan huolimatta bioteknologiaa yksinkertaisempaa. Vaikka biotaide tuntuisi olevan muodollisesti rajattavissa oleva genre, sen eettiset ulottuvuudet risteilevät moneen eri suuntaan. Usein biotaiteen teokset kuitenkin sivuavat jotakin bioteknologian eettistä kysymystä. Lähestymistavat näihin kysymyksiin vaihtelevat. Biotaiteen kentän hahmottaminen on hankalaa, koska ala on tuore, monimuotoinen, riippumaton ja kansainvälinen. Pohdin kirjoituksessani biotaiteen käsitteellistä rajankäyntiä tieteen ja taiteen välillä. Käsittelen myös sitä, mihin eettisen arvostelun lokeroon biotaide voisi sijoittua: tulisiko sitä arvioida taiteena, joka suhtautuu kriittisesti tieteen etiikkaan, vai moraalisesti arveluttavina tieteellisinä kokeiluina?
Biotaiteen ominaisuuksia
Biotaide on osa laajempaa Art & Science -liikehdintää. Monet biotaiteen sovellukset tuntuvat periytyvän myös muista kokeellisista taidemuodoista aina 1970-luvulta lähtien. Esimerkiksi suomalainen Antero Kare on tehnyt monimuotoisessa kokeellisessa tuotannossaan biotaiteeseen rinnastettavaa taidetta jo vuosikymmeniä. Hän on tehnyt esimerkiksi maalauksia ja veistoksia elävistä mikrobeista.
Tieteen ja taiteen hybridit eivät kuitenkaan rajaudu edes viime vuosisadalle vaan diskurssit ovat kulkeneet käsi kädessä institutionaaliseen erottamiseensa asti. Vain biotaiteen metodi soveltaa uutta bioteknologiaa on ennennäkemätöntä. Oman otsikkonsa alla biotaidetta on tehty laajemmin vasta viime aikoina. Nykyään rajatuimmin määriteltävät biotaiteen teokset täyttävät usein kolme kriteeriä: niissä käytetään eläviä organismeja materiaalina, bioteknologiaa tekniikkana ja taidemaailmaa viitekehyksenä. Näiden piirteiden mukainen biotaide on muotoutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana itsenäiseksi genreksi.
Sanaparia bio art nykyisessä merkityksessään käytti ensimmäisen kerran chileläinen Eduardo Kac (s. 1962) vuonna 1997 teoksensa Time Capsule yhteydessä, minkä jälkeen termi vakiinnutti paikkansa 2000-luvun kuluessa. Teoksessa Kac istutti itseensä mikrosirun ensimmäisenä ihmisenä maailmassa. Alansa pioneerina Kac on myös tehnyt ehkä tunnetuimman ja ikonisimman biotaiteen teoksen nimeltä GFB Bunny, joka esiteltiin yleisölle ensi kerran Ranskassa vuonna 2000. Yhdessä geneetikko Louise-Marie Houdebinen kanssa Kac loi muuntogeenisen jäniksen, Alban, joka hohti vihreänä ultraviolettivalossa. Albaan oli siirretty meduusalta fluoresoiva geeni, joka aiheutti ainutlaatuisen värimuuntelun. Lähtökohtaisesti tieteellinen projekti, jonka Kac välitti taidekontekstiin, sai julkisuutta 2000-luvun alussa ja kohautti yli instituutiorajojen.
Kac on sittemmin ollut keskeisenä henkilönä määrittelemässä biotaidetta ilmiönä ja myös vaikuttanut siihen, millaiseksi biotaiteellinen toiminta nykyään mielletään. Näkyvä rooli on DNA:sta ja geeneistä inspiroituvilla projekteilla, mutta biotaiteena pidetään myös esimerkiksi performanssitaiteen piiriin luettavaa oman kehon muokkausta, kuten Orlanin tai Sterlacin teoksia. Orlanin taidetta oli hänen oma plastiikkakirurgisilla operaatioilla muokattu kehonsa. Sterlac puolestaan on tehnyt lukuisia performansseja, joissa hän on yhdistänyt omaan kehoonsa robotiikkaa. Hän on myös teettänyt ylimääräisen korvan vasempaan käteensä. Myös esimerkiksi Suomen Biotaiteen Seura ja Ars Bioarctica Kilpisjärvellä lähestyvät biotaidetta tiukkoja rajanvetoja tekemättä, laajemmasta ympäristöekologisesta näkökulmasta – uusimpana ensi kesänä järjestettävä subarktisia vesiekosysteemejä tutkiva Arktiset vedet -työpaja.
Kuvan ottanut Antti Ahonen
Pixelache -festivaali on tuonut sekä erilaisia tieteellisiä taideprojekteja että varsinaista biotaidetta Suomeen muun muassa erilaisten työpajojen muodossa. Suuremmat taideinstituutiot eivät ole kuitenkaan vielä ottaneet biotaidetta omakseen, mutta siihen suuntaan on liikuttu. Kuvataideakatemiassa järjestettiin viime keväänä taiteen ja tieteen välistä suhdetta pohtiva seminaari Art and Technoscience, joka on varmasti avannut taideteoreettista diskurssia biotaiteelle Suomessa. Viime vuonna Adam Zaretsky järjesti Pixelache-festivaalin yhteydessä Kiasmassa työpajan nimeltä DIY-Hydroponic HYBRID DNA ISOLATION Skill-Share Lab: How to Extract DNA from Anything Living in the Laboratory or in your Kitchen: A Compare and Contrast Vegetarian Laboratory and Hobbyist Workshop, josta jäljelle jäänyt materiaali myös sijoitettaneen Kiasman kokoelmiin. Työpajassa eristettiin DNA:ta erilaisista biomateriaaleista arkisilla välineillä. Koska biotaide on projekteja, joista harvoin jää jäljelle pysyviä artefakteja – kaikki elävä kuolee joskus – on sen museoiminen ja tallentaminen hankalaa. Vastaisuudessa nykytaideinstituutiot joutuvat entistä enemmän huomioimaan kokoelmapolitiikassaan myös ilmiöt, jotka eivät ole konkreettisia taide-esineitä tai edes tallenteita.
Biotaide ei toki ole vain uniikkeja geenimuunneltuja eliöitä. Se toimii mikrotasolla alueella, jota makrotasolla hallitsevat maa-, ympäristö- ja ekotaide. Biotaidetta ei voi määritellä sen ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Eräällä tavalla biotaiteen erottaa useimmista taidemuodoista se, ettei se representoi mitään. Biotaide on organismeja, joten se esittää itseään tai pikemminkin on, mitä on. Tässä mielessä biotaide on kaukaista sukua performanssitaiteelle ja yhteisötaideprojekteille – biotaiteessa käsite ”elävä taide” saa kuitenkin uuden merkityksen, koska taide ei ole elävää esittävässä vaan todella elollisessa muodossa. Biotaidetta ei riitä rajaamaan myöskään konteksti: tekijöinä ovat sekä taiteen piiriin liukuvat tieteilijät että tieteellä leikkivät taiteilijat. Biotaiteen ei myöskään tarvitse välttämättä olla elävää. Biologisia prosesseja digitaalisessa muodossa kuvaava taide voitaneen myös mieltää biotaiteeksi.
Biotaiteen tutkimuksellinen ja toiminnallinen diskurssi on vasta syntymässä. Taidemuotona biotaide on hyvin kansainvälistä, joten institutionaalinen juurtuminen on varsin hidasta ja ehkä myös ristiriidassa biotaiteen toimintamallien kanssa. Biotaiteilijoille ei ole koulutusta ja tekijät ovat sidoksissa järjestäytyneiden yhteisöjen sijasta muihin itsenäisiin toimijoihin ympäri maailmaa. Biotaide kamppailee konservatiivista taidekäsitystä vastaan monessa mielessä. Se ei pelkästään edusta teknisesti täysin uutta taidemuotoa vaan myös kaikessa eettisessä ristiriitaisuudessaan ui vastavirtaan edistyksellisenkin taiteen piirissä. Täysin taidekontekstin ulkopuolelta käsitteistönsä ja toimintatapansa löytävät taiteenlajit ovat harvassa.
Kuvan ottanut Andrew Gryf Paterson
Voiko eliö olla artefakti?
Eläviä organismeja käyttävän biotaiteen etiikka on ongelmallista. Eläimiä ja luontoa hyödynnetään biotaiteessa taiteen välikappaleena, mutta se on varsin yleistä muodollisesti konventionaalisempienkin taideilmiöiden piirissä. Monissa tapauksissa elävien olentojen käyttö taiteessa osuu yhteisön moraaliseen hermoon ja teos herättää julkista kohua ja keskustelua. Eläinten hyväksikäyttö nähdään luontevampana osana yhteiskuntaa esimerkiksi ruoka- ja vaateteollisuudessa, mutta ehkä koska taide on julkista, yleisölle suunnattua toimintaa, eikä sillä ole taloudellista hyötyarvoa, yksittäistenkin eläinten hyväksikäyttö koetaan moraalisesti tuomittavana.
Biotaiteessa eettinen arveluttavuus nousee kuitenkin uudelle tasolle. Siinä ongelmana ei ole vain yksittäisten eläimien kohtelu taiteen välineenä vaan koko eliön geneettisten ominaisuuksien hyväksikäyttö ja omavaltainen jumalan leikkiminen. Problematiikkaa syventää myös se, miten selvästi luonnosta tulee objekti, tarkastelun ja muokkauksen kohde. Tässäkin mielessä biotaide muistuttaa tiedettä useimpia taiteenlajeja enemmän.
Mikäli taideteos mielletään määritelmällisesti ihmisen kätten jäljeksi, artefaktiksi, biotaiteilija näyttäytyy luontoa muovaavana antroposentrisen maailmankuvan subjektina. Taiteilija on teoksen tekijä – onko näin ollen biotaiteilija taideteokseksi muokkaamansa uuden lajin tai geneettisesti ainutlaatuisen yksilön tekijä eli luoja? Jos biotaideteos onnistuu herättämään tämän kysymyksen, voi sen katsoa tietyssä mielessä onnistuneen taiteena. Kysymys nostaa omalla ristiriitaisuudellaan laajemman ja todellisemman uhkakuvan: biotaiteen eettiset ongelmat ovat tietysti samat kuin puhtaasti tieteen puolella pysyvissä bioteknologian sovelluksissa. Biotaiteilijat tuntuvat kuitenkin suhtautuvan tiedostavasti ja kriittisesti niihin bioteknologian etiikkaan liittyviin rajoihin, joiden yli he teoksissaan kevyesti liukuvat. Taiteen avulla voidaan ennalta käsitellä niitä bioteknologian ongelmakohtia, joista tulevaisuudessa kehitellään sovelluksia yleiseen käyttöön.
Koska biotaide luo maailmaan organismeja ja ilmiöitä, joita ei aiemmin ole ollut olemassa, se on yrittämättäänkin poliittista – biotaide ei vain kommentoi yhteiskuntaa vaan myös herättää uusia kysymyksiä. Taiteena se edustaa vastapainoa, tieteellisestä viitekehyksestä ja taloudellisista intresseistä riippumatonta tekemisen muotoa. Tiede ja taide operoivat saman luonnon kanssa. Biotaiteen materiaalina ei kuitenkaan ole pelkästään luonto sinänsä vaan myös tiede.
Kuvan ottanut Christina StadlbauerTiede ja taide eroavat toisistaan tietysti selkeimmin institutionaalisina toimintatapoina. Kuitenkin niitä on pyritty erottamaan toisistaan myös joillain ominaisuuksilla, jotka eivät olekaan yksinkertaisesti luettavissa vain toiseen diskurssiin kuuluviksi. Esimerkiksi tieteen objektiivisuus ja taiteen subjektiivisuus ovat rinnastuksia, jotka biotaide haastaa. Vaikka tiede perustuu lähtökohtaisesti luonnon haltuunottoon ja sen eristettyjen kappaleiden tutkimiseen, on sen objektiivisuus harhainen ihanne. Sen lisäksi, että tutkija on subjektiivinen yksilö, on tiede yhä useammin sidottu kaupallisiin intresseihin – vallitsevan tiedepolitiikan ansiosta enenevissä määrin. Biotaide mahdollistaa tieteenkaltaisen toiminnan ilman tiedeyhteisön tai taloudellisten vaatimusten asettamaa kontrollia.
Elämme ihmiskunnan historiassa ensimmäistä kertaa aikaa, jolloin erilaiset outoudet kuten antiikin kirjallisuudesta asti periytyvät eläinhybridit ovat todellisuudessa mahdollisia. Biotaiteen esiin nostamat bioteknologian mahdollisuudet tekevät myös esimerkiksi 1900-luvun sci-fi-kirjallisuuden ajatusleikit todeksi. Ihmisen mahdollisuus kontrolloida elämän perustekijöitä johtaa lopulta kontrollin häviämiseen, koska geenimanipulaation ja muiden biotekniikan sovelluksien tulevaisuuden vaikutukset ovat vielä hämärän peitossa ja siis tuskin ihmisen täydellisessä hallinnassa. Julkisuudessa eniten huolta on aiheuttanut geenimuunnelluista organismeista kasvatettu ruoka. Suurin gmo-ruoan eettinen ongelma lienee sama kuin muillakin biotekniikan sovellutuksilla: seurauksia ei tunneta, eikä niitä voi ennustaa. Pelkona on, että ihminen menettää kontrollinsa niihin tuotoksiin, joita on vasta opittu luomaan. Kehityksen kieltäminen tuskin on mahdollinen tai edes ihanteellinen ratkaisu. Bioteknologian tarjoama valtava kaupallinen potentiaali on kuitenkin valitettavasti muita arvoja määrittävämpi tekijä tieteen markkinoilla, vaikka biotaiteen kaltaiset ilmiöt soveltavatkin sitä vapaammin.
http://www.pixelache.ac/helsinki/herbologies-foraging-networks/vivoarts-workshop-with-adam-zaretsky/