Jani Ruscica: Lopun alkuja
Christine Langinauer
Liikkuva kuva tuntuu tällä hetkellä olevan Suomessa sekä valtavirtaa että marginaalia. Siitä on tullut yhteiskunnassamme arkikieltä niin taiteilijoille kuin muillekin. Silti liikkuva kuva ei vielä nauti samanlaista arvostusta kuin perinteisemmät taidemuodot. Tämä näkyy esimerkiksi taiteen keräilyssä ja kokoelmissa. Mitä tulevaisuus voi liikkuvalle kuvalle tuoda tullessaan?
Miten kentällä toimivat taiteilijat ja taiteilijajärjestöt näkevät asian? Vastaajina ovat AV-arkin toiminnanjohtaja Hanna Maria Anttila ja MUU ry:n toiminnanjohtaja Timo Soppela sekä liikkuvaa kuvaa työskentelyssään käyttävät taiteilijat Terike Haapoja, Elena Näsänen, Marika Orenius, Seppo Renvall ja Jani Ruscica.
Valtavirtakulttuurin vastavoima
Yhteiskuntamme tempo kiihtyy koko ajan. Sähköinen media on läsnä kaikkialla ja se tuottaa valtaisan määrän info- ja kuvatulvaa, jonka kokija joutuu päivittäin suodattamaan. Liikkuvasta kuvasta on tullut meille arkipäivää. Kuka tahansa voi tuottaa sitä halvan ja hyvänlaatuisen tekniikan ansiosta. Netin avulla sen levittäminen koko maailman tietoisuuteen käy kädenkäänteessä. Mikä rooli taitelijan tuottamalla mediateoksella on tässä tilanteessa?
Elena Näsäsen mielestä yksi taiteen tehtävistä on erottautua tästä jokapäiväisestä kuvatulvasta. Toisaalta taide voi käyttää hyväksi valtavirta-elokuvan, mainonnan tai populaarikulttuurin keinoja saadakseen oman sanomansa perille. Joka tapauksessa taide antaa voimavaroja aivan eri tavalla kun esimerkiksi arkipäiväinen televisionkatselu tai mainonta.
”Taide on merkittävä vastavoima valtavirtakulttuurille”, sanoo Jani Ruscica. ”Kun kaikki sähköinen media on täynnä liikkuvaa kuvaa uskon, että videotaiteen merkitys jopa korostuu.” Liikkuvasta kuvasta koostuvalla taideteoksella on aina ajallinen kesto, joten se pakottaa katsojan hidastamaan vauhtiaan ja keskittymään tietyksi ajaksi. ”Nyt kun kirkkojen ja temppelien merkitys on vähentynyt, hiljentymisen paikkoja ei enää ole kuten ennen. Museot ja galleriat voisivat olla tulevaisuudessa tällaisia tiloja, joissa voisi hidastaa tempoa ja pohtia sitä mitä näkee.”
Näsänen on samoilla linjoilla. Hänen mielestään museoiden ja gallerioiden olemassa olo on tärkeää, sillä siellä siirrytään toiseen tilaan ja rauhoitutaan. Galleriat saattavat tosin tulevaisuudessa keskittyä yhä enemmän verkkoon.
Audiovisuaalisen informaation kasvaessa on helppoa hukkua massaan. Hanna Maria Anttila näkee taiteilijan tehtävän olevan tulevaisuudessa erityisesti merkitysten ja arvojen kirkastaminen digitaalisen informaatioähkyn keskellä.
Seppo Renvallin mukaan kaiken ollessa kaikkien ulottuvilla netin ja uuden tekniikan avulla, taiteesta voi tulla kova juttu. ”Taide on se, joka koskettaa jostain takavasemmalta ja pistää ajattelemaan syvällisiä”.
Mediataide tapahtuu kaikkialla
”Tuntuu siltä, että nyt on videotaiteen hetki ja sitä voisi esittää kuinka paljon tahansa”, Renvall toteaa. Timo Soppelan mielestä juuri videotaiteella on mahdollisuus tulla ulos taiteen maailmasta ihmisten luo, sillä sitä voi esittää niin monella eri tavalla. Silti se poikkeaa mainosten maailmasta.
Mediataiteen ei tarvitse rajoittua vain museoon tai galleriatilaan. ”Se missä mediataide tapahtuu, on kiinni taiteilijan oivalluksesta”, Terike Haapoja sanoo. Se voi olla Twitterissä, kännykässä, netissä, missä tahansa. Haapojaa kiinnostaa erityisesti se, minkälaiset mahdollisuudet osallistavalla mediataiteella on? Mikä saisi katsojan itse aktivoitumaan ja osallistumaan?
Terike Haapoja: Passings
Liikkuvan kuvan teoksia ei vielä kovin paljon näy julkisissa tiloissa, mutta tulevaisuudessa niitä toivottavasti on nähtävillä. Näsäsen mielestä liikkuva kuva sopisi hyvin moneen paikkaan, kuten esimerkiksi odotustiloihin. Se, ettei näitä teoksia vielä ole kertoo siitä, että liikkuva kuva elää edelleen jonkinlaista murrosvaihetta. Näsäsen mukaan tekniikan nopea vanheneminen ja hinta vaikuttavat tähän.
Renvall ei haluaisi liikkuvan kuvan teoksia julkisille paikoille, sillä hänestä ne voisivat olla liian häiritseviä. Sen sijaan, hän haaveilee jonkinlaisesta videotaiteen jukeboxista, joka voisi löytyä esimerkiksi kirjastoista tai kioskeista. ”Ja telkkarista voisi tulla yöllä muutakin kun chattiohjelmia.” Renvall jatkaa. ”Esimerkiksi YLE Teemalla voisi pyöriä yö-luuppi, jossa näytettäisiin videotaiteen teoksia.” Internetiä voisi hyödyntää Renvallin mukaan muodostamaan yhteisöjä, jotka kerääntyisivät tietokoneelle katsomaan videotaiteen teoksia samaan tapaan kun nykyään järjestetään Internet-konsertteja.
AV-arkki on jo julkaissut muutamasta taiteilijasta kotikatseluun oikeutetun DVD:n. MUU ry on oman ITU -tuotantoprojektinsa puitteissa julkaissut muutaman videotaiteen teoksen, joita voi käyttää esimerkiksi kuvataiteen opetuksessa kouluissa tai esitellä kuraattoreille. Molemmille julkaisuille on ollut kova kysyntä.
Soppelan tulevaisuuden toiveissa on myös videotaiteella toteutettu julkisen henkilön muotokuva, se voisi esittää vaikkapa jotakin poliitikkoa. ”Ideoita voi pyöritellä, mutta loppujen lopuksi kaikki on kiinni taiteilijoista itsestään”.
Tekniikan uudet tuulet
Teknologian kehitystä on mahdotonta ennustaa, samoin kuin sen mahdollisia uusia sovelluksia. Kuten Anttila huomauttaa CD-ROM oli 20 vuotta sitten uusinta uutta ja teknologian huippusaavutuksia, mutta tänä päivänä kukaan ei edes muista että ”romppuja” on ollut olemassa. Tulevaisuudessa yksittäinen formaatti voi yhtäkkiä mullistaa kaiken.
”Taiteilijoiden ja koko audiovisuaalisen kulttuurin kannalta merkittävin murros oli siirtyminen digitaaliseen tekniikkaan”, Anttila sanoo. Sen avulla on uudistettu kerronnan ja liikkuvan kuvan käyttämisen konventioita. Laitteet ja ohjelmistot audiovisuaalisen informaation käsittelyyn ovat Suomessa jo lähes kaikkien saatavilla ja niiden käytöstä on tullut lähestulkoon kansalaistaito.
”Ehkä videotaide alkaa levitä uusiin sovelluksiin kuten esimerkiksi kännykkään”, Soppela sanoo. ”Teoksia voisi ostaa vaikkapa soittoääniksi tai videoiksi.” Anttila uskoo verkkotaiteen yleistyvän. Hänen mielestään on mielenkiintoista nähdä miten taidemuseot reagoivat virtuaalimaailman. Millainen taidemuseoiden läsnäolo tulee olemaan verkottuvassa tulevaisuudessa? Syntyykö sinne esimerkiksi jokin ihan uudentyyppinen foorumi? Anttilan mukaan myös tekijänoikeuskysymykset liittyvät tähän. Tulevaisuudessa teoksia tehdään ehkä joko pelkästään verkkoa varten tai sitten taidemuseoiden täytyy omistaa myös verkkoesitysoikeudet ”perinteisiin taideteoksiin”, kuten videoteoksiin.
Renvallin mielestä liikkuva kuva ei teknillisesti tule muuttumaan kovin paljon. ”Voihan olla, että tulee esimerkiksi näköpuhelimia tai muuta, mutta se on aika yhdentekevää, sillä se ei muuta videotaiteen muotoa.”
Marika Orenius: Arc-en-ciel
Pelkkä uutuusarvo ei taiteessa kuitenkaan riitä. ”Laitteita kaupataan nimenomaan niiden uutuusarvoilla. Pelkkä parempi tekniikka tai tarkempi kuva ei kuitenkaan hyödytä taidetta”, Haapoja toteaa. Jos uusi tekniikkaa palvelee taitelijan päämäärää, sitä tulee tietysti käyttää. Samalla se tuo uusia tapoja nähdä ja tehdä taidetta.
Marika Orenius on sitä mieltä, että uusia muotoja tulee käyttää kun niitä tulee markkinoille. Joidenkin taiteilijoiden taiteilijuus jopa perustuu siihen, että kokeillaan jatkuvasti jotain uutta. Itse hän on käyttänyt teknologiaa laidasta laitaan. Kuvataideakatemian liikkuvan kuvan vs. lehtorina hän kehottaa opiskelijoitaan kokeilemaan eri tekniikoita kun siihen on mahdollisuus. Mutta on sama missä muodossa teos esitetään, kunhan siinä vain on jotain sanottavaa.
Suurin muutos on Oreniuksen mielestä se, että taiteilijat tulevat nykyään teknologian jälkijunassa. Ennen taiteilijat olivat uuden teknologian etulinjassa ja itse keksimässä uutta. Koska uusi teknologia on monesti hyvin kallista, Orenius ehdottaa, että taiteilijat voisivat aloittaa yhteistyön huipputeknologiaa tuottavien yrityksien kanssa. Näin he pääsisivät käsiksi kaikkein uusimpaan teknologiaan.
Haasteita ja uhkakuvia
Kuten taiteessa yleensä rahoitus nähdään suurena ongelmana myös liikkuvan kuvan tuottamisessa. ”Mediataiteelle on pikkuhiljaa kehittynyt oma tukirakenne, johon kuuluvat muun muassa AVEK, taideyliopistot sekä mediataiteen taiteilijajärjestöt”, Anttila listaa. Mutta mitä jos rahoitusta leikataan? Romahtavatko rakenteet vai pieneneekö taloudellinen tuki? Taiteen tekeminen ei lopu, mutta sen tuottaminen saattaa kyllä hankaloitua merkittävästi. i)
Huolta aiheuttaa tällä hetkellä erityisesti Taiteen keskustoimikunnan Mediataidejaoston lakkauttaminen, ja mediataiteen koskevien hakemuksien käsittelyn siirtäminen valokuvataidetoimikunnan alaisuuteen. Uudistusta on kyseenalaistettu sekä asiantuntemuksen että kustannussäästöjen näkökulmasta. ii) Tarkoittaako jaoston lakkauttaminen sitä, että alan erityisasiantuntijuus päättävässä elimessä häviää? Vai pystytäänkö se silti takaamaan? Uudistusta on Soppelan mukaan perusteltu muutostarpeilla, mutta onko tämä muutosta parempaan suuntaan?
Oreniuksen mielestä yksi uhkakuva on se, että taiteilija ulkoistaa liikaa liikkuvan kuvan tekemisen. Monet ostavat niitä palveluja, joita eivät itse osaa tuottaa. Mutta on myös taiteilijoita, jotka teettävät koko työn muilla ja antavat teokselle vain oman nimensä. Lopputulos näyttää Oreniuksen mukaan yleensä hyvältä mutta mainosmaiselta. Lisäksi omaperäisyyden puuttuessa vaarana on tylsyys.
Tekijänoikeudet tulevat Anttilan mukaan olemaan liikkuvalle kuvalle tulevaisuudessa iso haaste. Voiko niitä edes ajatella samalla tavalla kuin ennen? Jollain tavoin ne tulevat varmasti muuttumaan. Taiteilijajärjestönä AV-arkki haluaa ajaa korvauksia teosten esittämisestä, sillä taiteilijalla on oikeus taloudelliseen tuloon omasta työstänsä. Tämä saattaa olla monelle yksityishenkilölle vaikea asia mieltää kun moni asia on ilmaiseksi (ja laittomasti) ladattavissa netistä. Samalla AV-arkin museo-, festivaali ja muut organisaatioasiakkaat ovat valmiita maksamaan esityskorvauksia teosten julkisesta esittämisestä.
Onko liikkuvan kuvan teoksille ostajia?
”Menestys ei käänny helposti rahaksi videotaiteessa.” Renvall sanoo. Ainakaan kotimaassa. ”Vielä on pitkä askel kauppojen hyllyille”, Soppelakin toteaa.
”Liikkuva kuva ei palvele sitä fetissistä ostajakuntaa, jolle tavara tai esine on tärkeää”, Ruscica tähdentää. ”Muita konkreettisia pelkoja ovat varmaan huoli teoksen autenttisuudesta tekniikan monistettavuuden takia sekä tekniikan nopea vanheneminen”, hän jatkaa.
Suomessa taide on hyvin vahvasti riippuvainen julkisesta rahoituksesta. Ruscican mukaan juuri se tekee ”suomalaisesta” taiteesta erityistä, sillä se mahdollistaa myös markkinoista riippumattoman taiteen tuottamisen. ”Ulkomailla sen sijan galleriat ja muut yksityiset tahot saattavat rahoittaa taiteilijoiden työskentelyä”, Ruscica sanoo.
Monet taiteilijat haluavat Soppelan mukaan olla taiteilijoita perinteisessä mielessä, eivätkä he halua ”kaupallistaa” itseään. Sanaa ”kaupallisuus” vältetään ja karsastetaan. Silti taiteilijat toivovat voivansa elää työllään. Soppelan mielestä yksi mahdollisuus olisi sponsoroinnin kehittäminen, sillä Suomessa sellainen toiminta on toistaiseksi vielä lapsenkengissä.
MUU ry:ssä tehdään Soppelan mukaan tulevaisuuden työtä sen eteen, että videotaide olisi yhtä lailla ostettavissa kuin mikä tahansa muu taidemuoto. Tänä päivänä monet galleriat joutuvat karsimaan liikkuvan kuvan pois ohjelmistostaan, sillä se ei houkuttele tarpeeksi ostajia.
Useat taiteen ostajat epäröivät videotaiteen kohdalla varmasti siksi, että sen ei ajatella kestävän aikaa samalla tavalla kun perinteisemmillä tekniikoilla tehdyt työt. Taiteenhan tulisi olla ”ikuista”.
Marika Orenius: Heavenly Bodies
Vaikka videotaiteen monistettavuus saattaa pelästyttää taiteenkeräilijöitä, sen voi myös nähdä kaupallisesti vahvuutena. Samasta teoksesta voi tehdä useampia editioita ja myydä useammalle taholle. Renvallin ajatuksena on, että suuri määrä kopioita mahdollistaisi ehkä sen, että teoskopioita voisi myydä halvalla sillekin yleisölle, jolla ei yleensä ole varaa taiteeseen. Taidetta enemmän keräileville voisi sen sijan myydä liikkuvan kuvan ”hittikokoelmia”, kokonaisuuksina tai pienemmissä erissä.
Haapojan mielestä taidemaailma on edelleen liikaa kiinni vanhassa ajatuksessa taideteoksen alkuperäisyydestä tai siitä, että teoksesta saa olla vain tietty määrä editioita. Miksi ei editioita voisi olla paljon? ”Teollisesti jäljennettävän taiteen ja uusien esitysalustojen kanssa pitäisi miettiä niin tekijänoikeusasiat kuin teoksen uniikkiarvoakin uudella tavalla”, Haapoja sanoo. ”Mutta omat ongelmansa on myös siinä, jos taidetta tuotetaan kulutushyödykkeenä.”
Orenius harmittelee sitä, että taidemaailma on päätynyt sellaiseen tilanteeseen, missä taideteoksen arvo määräytyy suoraan sen hinnan mukaan. Tällaisesta ajattelutavasta pitäisi pyrkiä eroon, sillä suuri yleisö arvostaa helposti vain sitä, mikä on rahassa mitattavissa. Tämän ajattelutavan mukaan liikkuva kuva ei ole yhtä arvokas kuin perinteiset taidemuodot.
Mediataiteen eettisyys
Mediataiteen eettisiin kysymyksiin ei ole vielä suuressa määrin tartuttu. Liikkuva kuva ja muu mediataide mielletään helposti immateriaaliseksi, aineettomaksi. Tekniikan nopea kehittyminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että laitteet vanhenevat nopeasti. Tämä tuottaa väistämättä ongelmajätettä, joka ei ehkä länsimaissa näy, mutta se kasaantuu kehitysmaiden kaatopaikoille.
”Liikkuvasta kuvasta puhutaan immateriaalisena, ikään kuin teosobjektia ei olisi olemassa. Tämän asian voisi ottaa esiin esimerkiksi nigerialaisen kaatopaikan näkökulmasta, jonne teosobjekti lopulta kärrätään.”, huomauttaa Haapoja.
Mitä jää jäljelle?
Tekniikan nopea kehittyminen ei jätä jälkeensä vain kasaa ongelmajätettä vaan myös kysymyksen siitä, miten itse teokset pystytään säilyttämään. Mitä tämän päivän mediataiteesta oikeastaan jää elämään jälkipolvia varten?
Eräs museoiden tärkeä tehtävä tulee varmasti olemaan mediataiteen teosten konservointi ja tekniikan päivittäminen. Monet laitteet ja esimerkiksi CD-levyt eivät materiaalinakaan kestä aikaa kovin hyvin. Haapoja uskoo, että nykypäivän kuva- ja infotulvasta jää hyvin vähän jäljelle tulevaisuutta varten. Jatkuva siirtyminen uusille formaateille tarkoittaa sitä, että osa informaation sisällöstä koko ajan katoaa. ”Elämme tallentamisen aikakautta, mutta tallennusalustat vanhenevat älyttömän nopeasti”. Haapoja jatkaa.
Näsäsen mielestä riippuu teoksesta onko se muokattavissa ajantasaiseen tekniikkaan. ”Mutta jos näin ei tehdä, niin vaarana on, että teoksen sisältö muuttuu muinaisen tekniikan esittelyksi.” Näsänen pitää tärkeänä, että museot ja esimerkiksi mediataiteen arkisto säilyttävät teoksia. Teoksen tallentaminen on kuitenkin ennen kaikkea taiteilijan omalla vastuulla, samoin sen miettiminen kuinka teos on muunnettavissa esitystekniikan muuttuessa, jotta se ei ajan myötä häviä.
Guggenheim-keskustelu on saanut Näsäsen haaveilemaan siitä, että tulevaisuudessa liikkuvalle kuvalle olisi Suomessa
Elena Näsänen: Wasteland oma museo. Mediataiteen museo voisi keskittyä tutkimaan video- ja mediateosten tallentamista ja konservointia ja toimia yhteistyössä taiteilijoiden kanssa esimerkiksi järjestämällä jatkokoulutusta tai vaikka tuottamalla uusia teoksia. Soppela taas haaveilee galleriatalosta, joka voisi sijoittua vaikkapa lähiöön. Nyt sinne ei uskalla lähteä kukaan yksittäinen galleria.
Kentällä toimivat näkevät liikkuvan kuvan tulevaisuuden hyvänä, jopa loistavana. Haasteita toki löytyy esimerkiksi tekniikan ja teosten säilyvyyden suhteen. Liikkuva kuva on jalkautunut yhteiskuntaan, ja sillä on hyviä mahdollisuuksia kasvaa uusiin mittasuhteisiin juuri tekniikkansa ansiosta. Omaan liikkuvan kuvan museoon on vielä pitkä matka, mutta aivan mahdoton tulevaisuuden näky se ei ole.
Lähteet:
Kannanotto liittyen meneillään olevaan Taiteen keskustoimikunnan uudistamisprosessin 10.2.2011
Suulliset lähteet:
Hanna Maria Anttilan haastattelu 14.2.2011
Terike Haapojan haastattelu 15.2.2011
Elena Näsäsen haastattelu 15.2.2011
Marika Oreniuksen haastattelu 16.2.2011
Seppo Renvallin haastattelu 11.2.2011
Jani Ruscican haastattelu 10.2.2011
Timo Soppelan haastattelu 10.2.2011
—
i) http://mediataide.fi
ii) Kannanotto liittyen meneillään olevaan Taiteen keskustoimikunnan uudistamisprosessin 10.2.2011