Silja Rantanen
1
On kahdenlaisia tulevaisuusvisioita: sellaisia kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 ja sellaisia kuin Taideyliopistoselvitystyöryhmän raportti (2010).
Stanley Kubrickin elokuvan kaunein piirre on sen mielikuvituksellisuus. Taideyliopistoselvitystyöryhmän raportti käsittelee taidetta eli sitä mitä Stanley Kubrick tekee. Työryhmän selvitys on visio siitä, kuinka valtiollisin toimenpitein voitaisiin kehittää taidekoulutusta, jotta taiteilijat kykenisivät entistä paremmin käyttämään mielikuvitustaan; jotta heistä tulisi yhtä hyviä kuvittelemaan asioita kuin Stanley Kubrick. Opetusministeriön ratkaisuehdotus on vähentää yliopistoja.
Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 on kokonaisvaltainen fantasia. Kubrick rakensi siinä tulevaisuuden maailman äärettömänä maisemana, kaikkeen näkyvään ulottuvana koloristisena ja musikaalisena sfäärinä. Unissakin mielikuvitus esiintyy kaiken läpäisevässä muodossa, mutta on vielä vaikuttavampaa nähdä reaalisen tuntuinen kokonaissommitelma, jossa maailma, eikä vain yksityiskohta tai huone kuten teatterissa, on rakennettu uudestaan toisenlaisena kuin se teoksen syntyhetkellä oli – ikään kuin taiteilijan tahdonvarainen uni. Avaruusseikkailu 2001 tekee minuun syvemmän vaikutuksen kuin animaatio tai uni, koska sen todellisuusilluusio on väreineen ja musiikkeineen mahdollista toistaa ja painaa mieleen. Miltä näyttäisi, jos kaikki mikä on, olisi toisin?
Kubrickin elokuvassa mielikuvitus ei silti ole tulevaisuuden avaruusaluksen miehistön mielikuvitusta. Elokuvan keinoin on mahdollista esittää ihmisten mielissä tapahtuvia asioita, mutta Kubrick hoitaa kuvittelun itse eikä toiminnassa, jota hän kuvittelee, ole mielikuvituksella sijaa. Emme saa tietää, mitä astronautit kuvittelevat. Kubrickin henkilöhahmot ovat järkeviä suorittajia. Ihmiset matkalla Jupiteriin ovat järkiolentoja. Heikko lenkki on tietokone HAL, jonka käsissä avaruusaluksen kaikki toiminnot ovat. Siitä paljastuu inhimillisiä heikkouksia. Tietokone epäilee astronauttien vehkeilevän selkänsä takana. Se lakkaa tekemästä yhteistyötä ja ryhtyy sabotaasitoimiin puolustautuakseen käyttäjiään vastaan.
2
Tulevaisuusvisiot ovat yksinkertaistavia ja silottelevat epämääräisyyksiä. Kertomuksella on oltava suunta. Taideyliopistoselvitystyöryhmän raportti väittää pian alussa, että taiteen omakohtaisen tekemisen ja kokemisen merkitys ovat kasvussa. Yliopistojen yhdistäminen vahvistaisi raportin mukaan tätä merkitystä ja suurempi yksikkö kykenisi reagoimaan alan muutoksiin paremmin kuin pienempi. Olen sekä lähtökohdasta että johtopäätöksestä täysin vastakkaista mieltä. Taiteen tekemisen merkitys on vähentynyt, ja taiteen muutoksiin kyetään reagoimaan parhaiten pienessä yliopistossa.
Tulevaisuusvisiot ovat tendenssimäisiä, koska ne ovat luonteeltaan välineellisiä. Niillä on usein tarkoitus todistaa jotain tai ehkäistä virheitä toistumasta. Nykyisyyden piirteitä määritellään epäröimättä ja tulevaisuus on yhtä kuin samat piirteet moninkertaistuneina eri järjestyksessä. Tulevaisuuden mielikuvitus on alue, jolle visiot eivät ulotu. Tulevaisuusvisioista saa vaikutelman, että kuvittelu on tämän hetken etuoikeus ja lakkaa kun visiot toteutuvat.
Taiteen tulevaisuudesta puhutaan määrällisin mittarein. Tulevaisuudessa taide on isompaa ja sitä on enemmän. Se koskee useampia ihmisiä. Se muistuttaa enemmän normaalia elinkeinotoimintaa. Kotimaasta tulee tunnettu. Suuri yleisö tehdään korkeakulttuurin ystäviksi sijoittamalla kulttuuriin tarpeeksi rahaa. Tämä maalailu muuttuu valheeksi, kun se projisoidaan taiteeseen.
Ensimmäiseksi tulevaisuusvisioista putoaa pois ambivalentti aines, moneen suuntaan tai ei mihinkään suuntaan viittaavat poikkeamat. Taiteen tekemisessä ja mielikuvituksessa niillä on tärkeä osuus. Mielikuvituksessa tapahtumat eivät johda toisiin niin kuin odottaisi tai toivoisi, vaan kuten Luis Buñuelin Porvariston hillityssä charmissa: lääkärin vastaanottoapulainen menee viereiseen huoneeseen, kamera seuraa perässä eikä koskaan palaa.
3
Irrationaalisuuden ohella tulevaisuusvisioista putoavat pois ilmiöt, jotka eivät solahda kulttuurin kärjellään seisovaan evoluutiotötteröön. Niitä on taiteessa ja mielikuvituksessa runsaasti. Ne tuovat mieleeni akateemikko Outi Heiskasen ongelman muuttolaatikoiden kanssa. Outi Heiskanen valitti, että lattiaharja tulee aina turhaan muutossa heitetyksi pois, koska se on niin eri muotoinen kuin lainalaatikko. Opetusministeriön tulevaisuusvision kannalta suurin osa taideopiskelijoiden toiminnasta ja tulevaisuuden taiteesta on verrattavissa lattiaharjaan, joka on väärän mallinen evoluution lainalaatikkoon.
Seuraavat esimerkit harjan kaltaisista, laatikkoon mahtumattomista tavoista tehdä taidetta ovat vierailulta Malmön Taideakatemiasta, koska halusin välttää esimerkkejä kotiympäristöstä.
Tuntematon ruotsalainen opiskelija oli jättänyt kirjaston pöydälle muistilapun, jossa luki seuraava tulkinta taideteoksen merkityksestä tänä päivänä:
“Taideteos on nykyisin yhtälö. Se on polynomi, ja kuvat toimivat niin kuin muuttujat. Teokseen voi sijoittaa minkä hyvänsä tarkoituksen. On kyse siitä että tekee, mutta lähestyy ei-minkään tekemistä niin pitkälle kuin mahdollista. — Yhtälö ei ole koskaan itsessään mitään vaan siitä tulee jotain kun siihen sijoittaa numeroita.”
Tämä matemaattinen tulkinta antoi taideteoksen koko merkityksen sen rakenteelle. Ei kuitenkaan kuulostanut siltä kuin kirjoittaja olisi itse ollut tyytyväinen asioiden tilaan. Pikemminkin se kuulosti hätähuudolta tai turhautuneelta kritiikiltä. Joku muu määräsi, että taideteos oli noin avoin. Teksti pilkkasi referoitua taidekäsitystä. Kirjoittaja on tuleva taiteilija. Tulevaisuuden taide on sitä mitä hän tulee tekemään. Kun hän pääsee vaikuttamaan, taide on vähemmän matemaattisen yhtälön kaltaista.
Monilla Malmössä tapaamillani opiskelijoilla nimenomaan maalaustekniikkaan liittyi terapeuttinen motiivi. He olivat työskennelleet muulla tekniikalla, ja kun siinä oli syntynyt katkos, he siirtyivät maalaukseen. J. J. opiskeli kolme vuotta videotaidetta, turhautui, keskeytti opintonsa ja ryhtyi tauon aikana maalaamaan. Hän kirjoitti tauon aikana englanninkielistä proosarunoa taloustermeistä ja kapitalismin ylivallasta; oli juuri käynyt kurssin piirtoheittimen käytöstä maalauksessa ja maalasi sen pohjalta grisaille-maalauksia sammaleista.
H.H. teki uusasiallisia, pysähtyneitä miljöökuvia ruotsalaisesta pikkukaupungista. Hän kertoi muutamalla osuvalla sanalla minkä näköinen ja värinen Malmö oli talvisaikaan. Täsmälliseen ja avomieliseen sävyyn hän kuvaili oman taustansa; “pystymetsän” ja väkivaltaisen isän, johon hän tutustui vasta 18-vuotiaana tämän uudessa kotimaassa. H. esitti elämänsä kulun kertomuksena, jolla oli onnellinen loppu. Kertomus oli uskottava.
B.B. maalasi materiaaliestetiikkaa. Hän valutti maalasi vaakasuoralle kierrätyslevylle ja maalasi mustalla öljyvärillä koivunrunkoja rakennusmuoville. Paras maalaus esitti telttaa. Se oli kaksinkertaisesti vettä hylkivä maalaus: maalattu pohjaan imeytymättömällä tekniikalla eristetylle levylle ja esitti vettä hylkivää aihetta. Teltan siveltimenvedot liukastelivat ja hajosivat kiiltävällä alustalla kuten sadepisarat teltan pinnalla. Lopuksi B. oli harmi kyllä teipannut teltan eteen maalarinteipillä puun.
Kaikki neljä tapausta tulevat elämään tulevaisuuden taiteessa ilman, että ne kelpaavat virkamiehille tai poliitikoille evoluution mallikappaleiksi. Tulevaisuuden taiteilijat asettavat taiteen reunaehdot kyseenalaisiksi. Taiteilijat kokevat kriisejä ja vaihtavat välinettä päästäkseen kriiseistä. Taiteilijoilla on vaikeat lähtökohdat kasvuympäristössä ja taide tarjoaa korjaavan kokemuksen. Taiteilijat tekevät visuaalisia havaintoja maisemasta, ympäristöstä ja omista materiaaleistaan. Nämä toiminnan motiivit eivät tule koskaan riittämään poliitikoille syyksi tukea taidetta.
4
Viihde korvaa taiteen, koska taiteilijat ovat vapaamielisiä ja ilmiö on poliitikoille hyödyksi. Kaksikymmentä vuotta sitten oli poliittisesti motivoitua rakentaa siltoja viihteen ja korkeakulttuurin välille. Tämän päivän Suomessa oikeistosuuntauksen aikana on syntynyt tilanne, jossa taiteen asema vaikeutuu vaikeutumistaan. Hegemonia hyötyy poliittisesti korkeakulttuurin ja viihteen sulautumisesta yhteen. Valtakoneisto käyttää demagogisesti edukseen sitä, että suuri yleisö suosii viihdettä yhdessä sen kanssa, että taiteilijat ovat itse liudentaneet korkeakulttuurin ja viihteen rajan. Se on vahvistavinaan talouden vallanpitäjille rajojen turhuuden ja antaa heille moraalisen tekosyyn korvata taide viihteellä.
Professori Altti Kuusamo kirjoitti Suomen Semiotiikan Seuran Oscarin päivän seminaarissa joulukuussa 2010 meidän ajastamme kielen kaventumisen ja “kaikkitietävän” median aikakautena. Kuusamo kirjoitti puhemallien latistumisesta tosi-tv-ohjelmien vaikutuksesta. Hän kutsui sitä Giambattista Vicon teoksessa Scienza nuova(1725) esittämää aikakausijakoa mukaillen taviksen kielen periodiksi. Kuusamo kuvaili tosi-tv-ohjelmien mykkiä hetkiä. Tavisosallistujia kuulustellaan eivätkä nämä tiedä mitä sanoa. Syntyy piinallisia katkoksia. On tuomaristo ja rivi simputettavia. Altti Kuusamo vertasi puolimykän tai kliseitä käyttävän taviskulttuurin suosimista tiedotusvälineissä julkisiin kirjojen polttotalkoisiin Natsi-Saksassa. Se on hyökkäys valistuksen traditiota vastaan, poliittinen valinta: ”Sivistys on korvattava monotonisella ei-kriittisellä viihteellä.”
Tosi-tv-ohjelmien kielenkäytön ohella Altti Kuusamo otti kulttuurikritiikin rappiosta esimerkiksi uuden yliopistolain. Hän lainasi professori Jukka Kekkosen kommentteja yliopistouudistuksesta. Suomen kaikkien oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanit laativat yhteisen vaihtoehtoisen yliopistolakiehdotuksen. Sen vaikutus jäi minimaaliseksi.
Riippumattomat asiantuntijat vaiennetaan, kirjoitti Kuusamo. Hän kaipasi analyysiä hegemonisen harmittomuuden semiotiikasta. Olemme siirtymässä “vapautta välittävän välittömän kommunikaation kulttuurin kautta yhä selvemmin voimistuvan kontrollin yhteiskuntaan.”
Tulosvastuullisuuden vaatiminen taide-elämältä, Katajanokan hotellihanke, Helsingin Sanomien kulttuurisivujen muutokset, Guggenheim-hankkeen aggressiivisen markkinoinnin kritiikitön vastaanotto ja koko kulttuuria koskeva yksityistämisen neuroosi ovat kaikki saman hengen tuotteita. Taideyliopistosuunnitelma kuuluu niihin.
Opetusministeriön visiointi taidekoulutuksen tulevaisuudesta on wau-arkkitehtuurin vastine koulutuspolitiikan alalla. Se tuo mieleen Maija Poppasesta kohtauksen, jossa Bank of Englandin johto maanittelee pikku Michaelilta tuppence-kolikkoa maalaillen sijoituksen vaikutuksia tulevaisuudessa: “Railroads through Africa, Plantations of Ripening Tea”.
Tulevaisuus on ministeriön runoelma.