Pilvi Porkola
Kuvat Todellisuuden tutkimuskeskuksen Uni ja aika -gaalasta 26.2.2011 ottanut Pilvi PorkolaPaneelien ja haastattelujen viimeinen kysymys on aina lähes poikkeuksetta ”miten ajattelet esitystaiteen tulevaisuuden?”. Olen aina yhtä valmistautumaton kysymykseen, aina yhtä hämmentynyt. Kysymykseen on ikään kuin sisäänrakennettu oletus kokonaisnäkemyksestä ja kokonaiskuvan haltuunotto, ei vain tämän hetkisestä tilanteesta vaan myös tulevaisuudesta.
Jo muutaman kerran olen kuullut itseni selittävän kiemurrellen jotain toivosta, joka on palannut. Vastaus on ollut intuitiivinen, enkä ole ajatellut sitä sen enempää.
Ajatus siitä, että tulevaisuutta rakennetaan nyt, ei ole vain fraasi vaan perustuu ajatukseen, että se mitä teemme nyt, mahdollistaa asioita tulevaisuudessa. Pyrin tässä jutussa erittelemään sellaisia hetkiä ja tapahtumia viime vuosilta, jolloin olen uskonut esitystaiteen tulevaisuuteen ja kokenut sen olevan mahdollisuuksia täynnä. Pääasiassa havaintoni liittyvät sellaisten rakenteiden luomiseen, joilla uskon, ja toivon, olevan kauaskantoisia, tulevaisuuteen heijastuvia vaikutuksia. En pyri luomaan ”esitystaiteen suurta linjaa” ja vierastan ajatusta kokonaisnäkemyksestä vaan haluan korostaa, että esiin nostamani seikat ovat henkilökohtaisia huomioita ja liittyvät tapahtumiin, jolloin itse olen kokenut uskoa esitystaiteen ja performanssin tulevaisuuteen.
1. Tilan ottaminen. Esitys-lehti, jota olin perustamassa vuonna 2007 ja jonka päätoimittajana edelleen toimin, luotiin tarpeeseen saada esitystaiteelle, -tutkimukselle ja performanssille enemmän näkyvyyttä. Yleisesti ottaen kuulosti siltä, että taiteilijat olivat tyytymättömiä siihen, miten vähän näkyvyyttä marginaalisiksi katsotut taiteenmuodot saivat. Pääasiallinen kirjoitusmuoto oli kritiikki, jonka taso vaihteli suuresti – liian usein kriitikot kirjoittivat esitystaiteesta teatterin kriteerein ja mm. Helsingin Sanominen toimittaja myönsi, että koska heillä ei ole ketään kirjoittajaa, jonka erityisalaa esitystaide olisi, siitä kirjoittaminen jää vähemmälle.
Esitys-lehden tarkoituksena oli ottaa oma tila, määritellä itse mitä ja miten taiteesta kirjoitetaan. Suurin osa kirjoittajista on taiteilijoita. Laajentaaksemme käsitystä taidejournalismista, pois kritiikkikeskeisyydestä, mietimme vaihtoehtoisia tapoja kirjoittaa. Taiteilijoiden kirjoittamat työn prosessikuvaukset, katsojien kirjoittamat esitysdokumentaatiot, Suomen kirjeenvaihtajan vierailut eri kaupungeissa ja gonzo-kokeilut ovat olleet osa tätä prosessia. Jutussaan Ajan tappamisesta (Esitys 3/2009) ohjaaja Tuomas Laitinen pohti Tehching Hsiehin vuosina 1978–1979 tekemää One Year Performancea tekemällä siitä oman versionsa, viettämällä kolme vuorokautta keravalaisen omakotitalon vintillä suljettuna. Teksti ei ollut vain teksti, vaan sillä oli myös performatiivinen ulottuvuutensa.
Yhtenä tavoitteena on ollut aikalaishistorian kirjoittaminen. Lehteä julkaisee Todellisuuden tutkimuskeskus. Esitys-lehti on tietysti vain yksi esimerkki tilanotosta. Olen aina yhtä ilahtunut, kun kuulen, että joku on perustanut uuden blogin tai on tekemässä kirjaa projekteistaan.
Uni ja aika 26.2.2011 2. Toimintaedellytysten mahdollistaminen. Performanssin tarpeesta tiedotukseen oli puhuttu jo vuosia eri yhteyksissä (mm. MUU ry:n piirissä) mutta hankkeet olivat kaatuneet. Vuonna 2008 perustettiin kuitenkin Presentaatio – performanssi- ja esitystaiteen tiedotuskeskus ry riippumattomaksi järjestöksi, jonka toiminta perustuu ennen kaikkea tiedotukselle.
Kun vuonna 2008 istuin Presentaation kokouksissa, Pihlajamäessä puutalon pihalla, tai Tapanilassa olohuoneen pöydän ääressä, lauma lapsia juoksenteli ympäriinsä ja ilmassa oli intohimoisen taidepoliittisen keskustelun lisäksi iloa. Koin, että taiteen yhteiskunnallisten rakenteiden luominen, tiedotuksen kehittäminen, ja järjestäytyminen ovat asioita jotka yhdistävät ihmisiä. Sittemmin Presentaatio on tehnyt aloitteita mm. esitystaiteen ja performanssin taidetoimikunnan perustamisesta sekä toiminut aktiivisesti opetusministeriön asettamassa vapaan kentän nykytilannetta kartoittavassa työryhmässä.
3. Koulutus ja identiteetti. Eräs ranskalainen kollegani sanoi taannoin huomanneensa, että riippumatta siitä, hyppivätkö taiteilijat yli taiteen lajityyppien tai sekoittavatko useita taiteen muotoja tekemisissään, taiteilijat usein määrittelevät identiteettinsä sen perusteella, mikä koulutus heillä on. Siis jos tanssija tekee sirkusta, hän kutsuu itseään edelleen tanssijaksi tai jos kuvataitelija tekee esityksiä, hän kutsuu itseään kuvataiteilijaksi. Koulutuksessa ei ole kyse vain niistä valmiuksista, joita saa ammatin harjoittamiseen ja taiteen tekemiseen yli lajityyppien, vaan siinä on kysymys myös taiteilijaidentiteetistä. Teatterikorkeakoulussa on toiminut professori Annette Arlanderin luotsaama Esitystaiteen ja -teorian maisterikoulutusohjelma (nyk. Live Art and Performance Studies) vuodesta 2001. Satakunnan ammattikorkeakoulussa Kankaanpäässä on syksystä 2010 alkaen voinut erikoistua esitystaiteeseen. Hankkeen vetäjänä toimii performanssitaiteilija Aapo Korkeaoja. Koulutus instituutioiden sisällä määrittelee omalta osaltaan sitä, mitä taiteilijat tulevaisuudessa tekevät ja miten he identifioivat itsensä. Instituutiot myös legitimoivat aiemmin marginaalisina pidettyjen taiteenmuotojen yhteiskuntakelpoisuutta.
Uni ja aika 26.2.2011 4. Yhteistyö. Performanssia on perinteisesti pidetty yksilölajina. Edelliset esimerkit perustuvat kaikki yhteistyölle paitsi kollegoiden kanssa myös instituutioiden kanssa. Katsoessani minua nuorempia esitystaiteen tekijöitä melkein kaikki heistä toimivat paitsi taiteilijoina myös tapahtumien järjestäjinä tai koollekutsujina. Taiteilijaidentiteetissä on nähtävissä muutos; kysymys ei ole vain teoksista, joita tehdään vaan taiteen tekeminen ymmärretään laajemmin keskusteluina, osallistumisena, tapahtumina ja kollektiivisina projekteina.
5. Taiteen kyky määritellä asioita uudelleen. Toisissa tiloissa -ryhmän Golem (Kiasma 2011) määritteli mielestäni hienosti esitystaiteen suhdetta poliittiseen uudella tavalla. Projekti pohti Golem-myytin tuhoavaa ja luovaa ulottuvuutta ja miten sitä voisi soveltaa tähän aikaan. Ryhmä oli valinnut kolme katastrofia, ”kuilun, tornin ja muurin”, viimeisen kymmenen vuoden ajalta, joiden pohjalta tehtiin harjoitteita ja joiden tekemiseen yleisö kutsuttiin mukaan. Chilen kaivostyöläisten ahdinkoon sortuneessa kaivoksessa saattoi samaistua paksun mustan verhon alla. Kaksoistornien romahtamista seurattiin pilvenpiirtäjän näkökulmasta, olemalla yksi pilvenpiirtäjistä näyttämölle vedellä maalatulla Manhattanilla. Kolmantena esimerkkinä oli Israelin rakentama muuri Israelin ja Palestiinan rajalle, jota esityksessä markkeerasi pystyyn nostettu iso kumimatto. Toisella puolella ”muuria” saattoi kävellä tai olla pidätetyn asennossa polvillaan, kädet pään päällä, kun taas toisella puolella muuria soi musiikki ja yleisö saattoi jutella, istuskella ja juoda teetä. Tapahtuman kahta eri puolta saattoi myös tarkkailla katsomosta.
Poliittisuus Golemissa ei ollut julistavaa eikä se esittänyt yhteiskuntakritiikkiä perinteisesti. Sen sijaan Golem pyrki ennemminkin purkamaan tapahtunutta performatiivisin keinoin ja kutsui yleisön mukaan osallistumaan kysyen, miten ymmärtää katastrofeja ruumiillisuuden ja performatiivisuuden kautta. Minulle Golem ehdotti uudentyyppistä poliittista suhdetta esitykseen, osallistavaa, jaettavaa, ruumiillista ja kokemuksellista, joka on yhtä aikaa sekä leikkisää että käsitteellistä.
Uni ja aika 26.2.20116. Yhteiskunta muuttuu, taide muuttuu. Tavallaan on itsestään selvää, että taide sitoutuu omaan aikaansa ja ilmentää sitä eri tavoin. Kysymys ei ole vain taiteen sisällöistä vaan myös muodoista. Esimerkiksi Facebookissa erilaiset taideprojektit ovat yleistyneet muutaman vuoden aikana. Kollektiivisesti luotu virtuaalihahmo, anarkistin näköinen Tukk Sitta pyytää facebookissa kavereita ja liittää oman kuvansa osaksi näiden valokuvia. Sitta ikään kuin luo uusia muistoja luomalla uusia dokumentteja. Palaute on ollut pääsääntöisesti ilahtunutta, ihmiset lähtevät leikkiin mukaan ja kommentoivat kuvia, kuin ne olisivat tapahtuneet. Taiteilija Leena Kela eli kuukauden alteregonsa Elena Elakin (TeaK 2009) elämää. Elenan elämää saattoi seurata netissä kameroiden kautta ja hahmo kommunikoi ympäröivän maailman kanssa nettisivujensa ja facebookin kautta. Virtuaaliympäristöihin perustuvat projektit paitsi pohtivat myös esittävät kysymyksiä identiteetistä, dialogisuudesta, yhteistyöstä ja sosiaalisista esityksistä.
Osa näistä huomioista on rakenteellisia, rakenteita luovia. Toisissa huomioissa painottuu se, miten taide uusiintuu, muuttuu, reagoi kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin ylipäätään. Jos ajatellaan tulevaisuutta, rakenteiden luomisessa täytyy huomioida, että rakenteiden luominen ei yksistään riitä vaan niitä täytyy myös ylläpitää ja tehdä työtä niiden parissa.
Usko liittyy siihen, että esitystaiteen kentällä on mahdollista luoda sellaisia rakenteita, joilla voi vaikuttaa siihen, millainen taiteen tulevaisuus on. Se, että asioihin voi vaikuttaa, luo toivoa. Tulevaisuus ei ole tuolla kaukana jossain, vaan se alkaa tästä.
Kirjoittaja on esitystaiteilija ja – tutkija
sekä Esitys-lehden päätoimittaja
Linkkejä:
Esitys-lehti
Todellisuuden tutkimuskeskus
Performanssi- ja esitystaiteen tiedotuskeskus Presentaatio
Toisissa tiloissa -projekti
Leena Kela