I Yksi tapa opettaa kuva-analyysiä
Olen toiminut neljänä vuotena Turun avoimen yliopiston taidehistorian verkkotuutorina ohjaten perusopintoja. Olen pyrkinyt pitämään huolta siitä, että opiskelijat joutuvat alusta asti tekemään kuva-analyysejä. Verkkokursseilla on käytössä Panofsky -sovellus, jossa kuva-analyysi jaetaan kolmeen vaiheeseen: ensin kirjoitetaan kuvaus teoksesta, sitten etsitään teokseen liittyvää tietoa eli tehdään sisältöanalyysi ja kolmanneksi kirjoitetaan tulkinta. Joka kerta yritän muistaa mainita, että tämä on tällä kurssilla käytössä oleva sovellus. Koska jokaisella taidehistorioitsijalla on lopulta oma tapansa tehdä kuva-analyysejä, mitään oikeaa tapaa ei voi opettaa.
Olen kuitenkin kokenut mallin hyväksi tavaksi aloittaa kuva-analyysitaitojen harjaannuttaminen. Mallilla on ongelmansa, joista suurin on tietojen jakaminen oikean osa-alueen alle, mutta sen kautta on myös mahdollista painottaa kuva-analyysiin yleisesti liittyviä piirteitä ja ennen kaikkea havainnollistaa, että tulkinta tehdään AINA jostain näkökulmasta. Vaikka läpi taidehistorian opintojen hoetaan mantraa siitä, että näkökulmat ja teoriat muuttuvat historiallisesti kuten myös kulttuuriset ajattelutavatkin, tuntuu, että varsinainen oivallus tästä syntyy vasta kuva-analyysin äärellä.
Mitä vanhempi teos, sitä vaihtelevampia tulkintoja siitä on mahdollista löytää. Tämän päivän katsoja tuskin kuvailisi Tyko Sallisen ”Jytkyjen” (1918) hahmoja Edvard Richterin tapaan: ”… tietysti ovat ihmiset siinäkin pelkkiä moukkia, läiskiviä lihaläjiä, jotka on pantu pyörimään tanssin tahdissa. Mutta mielelläänhän suo elukoillekin ilonsa…” (Arki- ja pyhäpuvussa. Pinx. Maalaustaide Suomessa 2001, 271.) Toisaalta kulttuurinen tietämys vaikuttaa tulkintaan hyvin paljon. Tästä tulee tietoiseksi joskus jopa riemastuttavilla tavoilla. Museo-oppaana toimiva ystäväni pitää hyvin herttaisena sitä, että lapset kertovat aina Gallen-Kallelan ”Väinämöinen ja Aino” -teoksen (1890, harjoitelma Aino-triptyykkiä varten) äärellä Väinämöisen yrittävän pelastaa Ainon. Jokainen Kalevalaan perehtynyt tietää, että tämä on suurin piirtein vastakohta ”oikealle” tulkinnalle. Vielä helpompaa on mennä harhaan, kun astutaan vanhan taiteen tai toisten kulttuurien taiteen äärelle.
Mutta teoksen sisältöä ei silti kannata lähteä etsimään ensimmäisenä. Jokainen taidehistorioitsija joutuu joskus toteamaan, että luetut tulkinnat teoksista vaikuttavat omaan näkemykseen ja että ne saattavat kapeuttaa omaa tulkintahorisonttia. Tämä ei välttämättä ole tietoista. Siksi on tärkeää tehdä teoksesta aluksi kuvailu, jossa yksinkertaisesti kirjoittaa ylös, mitä näkee kuvassa. Tässä vaiheessa teoksesta ei tarvitse tietää mitään. Samalla tulee havainneeksi, mistä täytyy etsiä tietoa, koska vastaan tulee kohtia, joissa ei yksinkertaisesti ymmärrä, mitä näkee. Viitseliäs kirjoittaa ylös myös, miten kuvan ”retoriikka” toimii: mitä kuvassa korostetaan ja millä keinoin. Mielestäni tämä on tärkeää, etenkin jos kyseessä on hyvin yksinkertainen kuva. Tämä vaihe voi vaikuttaa opiskelijasta typerältä. Luulen, että yksi syy siihen on se, ettei tämä työvaihe koskaan näy kokonaisuudessaan yhdessäkään taidehistorioitsijan kirjoittamassa kuva-analyysissä. Se on tulkinnan perusta, joka jää näkymättömiin. Vain tulkintaan sisältyvät viitteet kuvan yksityiskohtiin kertovat sen mahdollisesta olemassaolosta.
Kuitenkin kuvaan intiimisti tutustumalla voi välttää noloja virhetulkintoja. Tällainen on esimerkiksi Gallen-Kallelan ”Démasquéen” (1888) tulkitseminen tupakoivaksi naiseksi. Naisen kädessään pitämä kiiltävä musta naamio on tulkittu tupakansavuksi, vaikka tupakan hehkuva pää loistaa poissaolollaan. Toisaalta perusteellinen syventyminen kuvaan on monesti edellytys uuden tulkinnan syntymiselle. Tutta Palinin väitöskirja ”Oireileva miljöömuotokuva. Yksityiskohdat sukupuoli- ja säätyhierarkian haastajina” (2004) perustuu ajatukseen, että yksi merkittävä yksityiskohta voi kääntää vakiintuneen tulkinnan päälaelleen.
Sisältövaihe seuraa kuvailua. Tässä vaiheessa luetaan jo olemassa olevia tulkintoja, tietoja taiteilijasta, aikakaudesta, tyylisuunnasta jne. Vanhat tulkinnat auttavat myös ymmärtämään teoksen yksityiskohtia. Suosituista analyysikohteista on mahdollista kirjoittaa hyvin monikerroksinen tulkinta perustuen aiempien tulkintojen huomioihin. Toisaalta vähän tulkittu teos on haaste, jossa todella pääsee koettamaan omia kykyjään. Silloin omat havainnot teoksesta ovat äärettömän arvokkaita sisällön etsimisvaiheessa.
Tällainen ”neitseellinen” kohde tarvitsee usein myös vahvan näkökulman: esimerkiksi kuva-aiheeseen selvästi sopivan teoreettisen käsitteen, jotta sitä pystyy lähestymään. Sisältövaihe on myös se osa kuva-analyysiä, jossa runsaudenpulaan voi todella hukkua. Mutta toisaalta se on vaihe, jossa erot tulkintojen välille syntyvät. Kun tietoja nivotaan annetun näkökulman avulla tulkintaan, pohjalla oleva tietomäärä vaikuttaa aivan olennaisesti siihen, mitä kuvasta pystyy sanomaan.
Kuvan tulkitseminen ei koskaan ole neutraalia. Kuvaa katsotaan aina omasta positiosta käsin. Vaikka ohjeissa ei olisi annettu mitään erityistä näkökulmaa teokseen, oma tietomäärä, eletty elämä ja oma aika vaikuttavat siihen, miten teosta lähestyy. Tämä on asia, jota ei koskaan kannata unohtaa. Tutustuessani näyttelynavajaisissa Harro Koskisen retrospektiiviseen näyttelyyn Turun taidemuseossa en voinut olla miettimättä, miten salakavalasti aika jättää taiteeseen merkkejä. Jo pistorasian muotoilu on muuttunut vajaassa neljässäkymmenessä vuodessa niin paljon, että muuten varsin moderni teos ”Nalle ja pistorasia” (1968) raahautuu nostalgian alueelle vanhahtavan pistorasian takia. Kulutustuotteet ovatkin hyvä esimerkki taiteen aiheesta, joihin suhtautuminen muuttuu nopeasti ajan kuluessa. Ylellisyysesineestä tulee arkipäivää ja suhtautuminen muuttuu sitä myötä. Toisaalta Koskinen on todennut itsekin, että hänen ”Sikaperheensä” (1969) näyttää kovin kesyltä tänä päivänä. Koskisen taide on muutenkin hyvä areena miettiä, kuinka lyhyessä ajassa asenteet muuttuvat.
Koskisen teosten radikaaleja piirteitä ei ymmärrä, jos ei tunne ajan historiaa. Monissa hänen teoksistaan on tästä huolimatta lähes yleispätevää kriittisyyttä. Sitä on suorastaan julman lihavan sian nostamisessa ristille riutuneen Kristuksen sijasta (”Sikamessias”, 1969) tai veriroiskeiden likaamassa lipussa (”Tahrainen Suomi”, 1971). Kumpikin on teos, jonka viesti ei ole vanhentunut yhtään, koska niiden irvailemia tekoja tehdään maailmalla koko ajan. Näin ainakin minä tulkitsen. Sen sijaan on vaikeampaa ymmärtää ”Ylemmät ja alemmat” -teoksen (1968) valtavankokoisia ”muotokuvia” 1960-luvun henkilöistä, koska heidän merkityksensä on minun ulottumattomissani ilman tuohon aikaan perehtymistä.
Mutta kuinka tulkinta muuttuisikaan, jos tehtäväksi annettaisiinkin poliittisen sanoman tulkitsemisen sijasta vaikkapa eläimeen liittyvä tai feministinen näkökulma? Osa tulkinnasta pysyisi todennäköisesti samankaltaisena, mutta tulkinnan terä kohdistuisi hieman toisin. ”Sikamessiaan” kautta joutuisi perehtymään sian merkitykseen länsimaisessa yhteiskunnassa, ihmisten ja eläinten väliseen monipolviseen suhteeseen jne. Feministisessä tulkinnassa taas korostuisi paljon vahvemmin kristillisen kulttuurin patriarkaalisuus: onhan krusifiksikin lopulta miehinen symboli. Toisaalta naisnäkökulman kautta voisi pureutua myös teoksen ruumiillisuuteen ja sen ulottuvuuksiin. Kaikki on kiinni siitä, kuinka tarkka näkökulma on. Erityisellä taiteenteorian käsitteellä pääsee kiinni aivan toisenlaiseen syvyyteen kuin lähtemällä yleisestä näkökulmasta. Mutta tämä vaatii teoreettista osaamista, eikä se välttämättä ole vielä aloittelevan kuva-analyysin tekijän ensimmäisen harjoituksen aihe.
Esittämäni mallin ongelmana on tulkintavaiheiden jakaminen. Kuvailu on vielä melko helppo vaihe, tosin huomaan monen aloittavan kirjoittamalla tekijän, teoksen nimen, tekovuoden, koon, tekniikan yms. asiat esiin. Mielestäni tämä ei tässä vaiheessa ole vielä välttämätöntä. Arkkitehtuurikohteiden kuvailu sen sijaan muodostaa kinkkisemmän ongelman, sillä osana taidehistorian jargonia analyysin tekijän täytyy opetella klassisen arkkitehtuurin sanasto. Ero maallikon ja taidehistoriaa opiskelleen välillä tulee tässä selkeästi näkyviin. On hieman eri asia kirjoittaa, että ”fasadin risaliiteissa on korinttilaiset kolossaalipylväät” kuin että ”rakennuksen etusivusta ulkonevia osia koristavat kahden kerroksenkorkuiset pylväät”. Sisällön kirjoittaminen omaksi tulkintavaiheekseen on toisinaan myös järjetön prosessi. Kuinka paljon helpompaa olisikaan kirjoittaa jo kuvailuun asia, josta otti selvää, koska ei sitä ensin tunnistanut. Toisaalta sisältö on tärkeä osa myös tulkinnan argumentaatiota. Joskus sisältöä on vain tulkinnassa niin paljon, että opiskelijan oma näkemys kaikkoaa erilaisiin tyyppiä ”X on todennut, että” tai ”Y on puolestaan tulkinnut” tai ”taiteilija on todennut” oleviin lausumiin. Tämän vuoksi yleensä toivon, että etenkin alkupään harjoituksissa tulkinta olisi hyvin selkeästi ”minun mielestäni”, ”minä näen, että” tyylinen kirjoitus. Totta kai on hienoa, jos on kykenevä heti vakuuttavaan argumentaatioon, jossa osoittaa, millä tavoin oma tulkinta tukee tai vastustaa olemassa olevia tulkintoja. Tätä en kuitenkaan edellytä, vaan toivon jokaisen todella haastavan itsensä kokeilemaan oman tulkinnan kirjoittamista. Ei sen tarvitse olla se kaikkein oikein, hienoin tulkinta, koska harjoitus on tehtävän pääasia.
II Gaussin käyrällä
Kuulun niihin, jotka eivät huomaa veistoksia. En ole pahemmin jaksanut miettiä asiaa, mutta jokin aika sitten leikittelin idealla, että ko. taiteenlaji on liian maskuliininen minun makuuni. Kuitenkin kaksi suomalaista nykykuvanveistäjää Kaarina Kaikkonen ja Pekka Jylhä kuuluvat lempitaiteilijoihini. Tosin heidän työnsä ovat niin lähellä installaatioita, että yhteys perinteiseen kuvanveistoon lähes katoaa. Olin kuuntelemassa Pekka Jylhää, kun hän esitteli näyttelynsä hyvin perusteellisesti sen viimeisenä aukiolopäivänä Wäinö Aaltosen museossa. Taidehistorian opettajana arvostin paljon sitä, että hän toi eksplisiittisesti esille sen tosiasian, että taiteilijan osuus taideteoksissa on idean kehittelemisessä, muut ammattilaiset hoitavat käytännön työn. Tämä on aspekti, joka rikkoo yhä elossa olevaa ideaa autenttisuudesta, jonka mukaan teos on aito taiteilijan tuotos.
Tämä tuntuu olevan aina suuri yllätys aloittaville taidehistorian opiskelijoille. Lempiosioni Jylhän taiteessa, nuo mitä kauneimmat metsäjänikset, ovat peräisin Helsingin Eläinmuseon pakasteesta, josta taiteilija käy valitsemassa työhönsä sopivat yksilöt. Ei oikein sovi taiteen esteettisyyden auraan? Opiskelijoiden on vaikeaa ymmärtää, miten hyvä / oikea tulkinta rajataan. Heille kerrotaan, ettei olemassa yhtä oikeaa tulkintaa, vaan tulkinta tehdään aina jostain näkökulmasta. Kuitenkaan tulkinnat eivät ole tasa-arvoisia. Itse olen hahmottanut ne surullisenkuuluisaan Gaussin käyrään, jossa parhaiten läpimenevät, vakuuttavat tulkinnat osuvat käyrän keskikohtaan ja ne heikommat ääritulkinnat käyrän ulkolaidoille. Jylhää kuunnellessani mietin, mihin omat tulkintani hänen jäniksistään osuvat.
”Puhdas omatunto” (2006–2007?) on Jylhän uusin jänisteos. Siinä ilmeisestikin auton alle jäänyt kiemuralla oleva jänis on ripustettu kattoon kristalliketjun avulla. Kristalliketju kiertyy jäniksen kaulaan kuin ylisuuri helmikaulakoru. Kristallipallot ketjussa ovat erikokoisia luoden mielikuvan ylöspäin suuntautuvasta liikkeestä. Mieleeni tuli heti, että ketju esittää sielua, joka hitaasti, kuin kiduttaen erkanee ruumiista. En edes tiennyt teoksen nimeä siinä vaiheessa tai ainakaan se ei ollut rekisteröitynyt mihinkään. Jylhä kertoi teoksen olevan kommentti siitä, että joku maksaa aina menestyksestä. Muistan ylioppilaskirjoituksissa reaalissa väkertäneeni vastauksen luonnon häviäjistä ja menestyjistä, joten idea oli tuttu. Kristalli on ylellinen materiaali, sen tapa vangita valoa ja äänen hieno helähtely tekevät siitä ainutlaatuisen. Lasi tai muovi eivät koskaan kykene samaan. Taitaapa kristallikaupunki olla yksi taivaan metaforiakin. Materiaalin valoisuus tekee siitä oivan symbolin sielulle. Toisaalta kristalli nimenomaan vangitsee valon, se tekee hyvän symbolista kulutustavaraa – tässä tapauksessa siis se tekee pienen olennon sielusta ylellisyystavaraa. Lohduttaudun ajattelemalla, että valo vain virtaa kristallin läpi ja siten pienen jänön sielu pääsee pois. Teos on kiehtova, mutta se panee mieleni myös matkalle, joka päätyy harhapoluille.
”Tahtoisin ymmärtää” (2000–2001) on hyvin paljon puhuva nimi teokselle. Pieni arka jänis ison vesialtaan äärellä lienee sopiva metafora jokaisen ihmisen joskus tuntemalle ihmetykselle maailman äärellä. Matalaan altaaseen ei paljon mahdu vettä, mutta sen kaunis kiiltävä teräs heijastaa sijoituspaikan maiseman veteen ja kertoo katsojalle, mitä pieni jänis näkee. Vesi liikkuu hiljaa tuoden oman elementtinsä teokseen. Ja tietenkin altaan pyöreä muoto muistuttaa monesta asiasta: maapallon tai auringon pyöreydestä, mutta myös ympyrästä yhtenä täydellisyyden tai ikuisuuden ilmenemismuotona. Minulle teos tuo mieleen myös ennustamisen. Kuvittelen, kuinka lahjan saanut ennustaja katsoo vesiastian pintaan ja näkee siinä välähdyksiä tulevaisuudesta, mutta myös menneestä, nykyisestä ja mahdollisuuksista, joista vain joku avautuu tehtyjen valintojen myötä. Ihmisen elämässä on monta tienristeystä, jotka avaavat tien ja samalla sulkevat monta muuta. Mutta ennustaminen on myös kirous, eikä pieni sielu kestä näkyjä. Silti hauras pieni olento tuijottaa vedenpintaa, koska tahtoo ymmärtää. Kysyä saa, mutta vastausta ei aina ymmärrä. Kuinka hauras, mutta samalla sitkeä jänis onkaan.
En tiedä, mitä Jylhä on halunnut kertoa teoksella, mutta minulle se on maailman monimutkaisuuden ja epäreiluuden kanssa kamppailevan aran ihmisen muotokuva. Tuotantosuhteet ja silkka rahanahneus määrittelevät ihmisen tarpeettomaksi, vaikka tämä tekisi mitä. Välillä todella toivoo vesiallasta, jonka äärellä voisi ymmärtää, kuinka tämä maailma toimii ja miksi pikku jänönen on niin merkityksetön ja helposti syrjään siirrettävä olento. Eikö jänöllä ole oikeutta metsätilkkuunsa ja pieneen elämäänsä siellä? Ei se paljon pyydä, mutta saa vielä vähemmän.
”Vavisten ja kunnioittaen” (2005) -teoksessa jänönen yrittää Jylhän sanojen mukaan tehdä parhaansa. Se ojentaa maitolautasta. Teoksista otetuista kuvista ei näy, että koneiston avulla jänis tärisee jonkin aikaa ja lakkaa sitten. Pieni arka olento todella yrittää, vaikka pelkää. Sitä en ymmärrä, miksi jänis ojentaa juuri maitolautasta. Ehkä se vie sitä metsästyskoiralle lepyttelylahjaksi toivoen, että se jätetään rauhaan? Ehkä Jylhän jänis koettaa tehdä maailmasta paremman paikan omilla teoillaan. Vaikka se on pieni ja melkein merkityksetön, se kantaa kortensa kekoon. Kaikkein varhaisimmassa jänisteoksessa ”Lyhdyn kantajassa” (1999–2000) pikku jänönen pitää pientä valopalloa nenällään ja teoksen hiljaa pyöriessä seinille heijastuu tähtitaivas. ”Valontuojan” (2002) jänis taas tuo valoa pidellen kynttilää. Sen yläpuolella pyörii hektinen maailma suuren pallon muodossa. Jänis muistuttaa pienten asioiden ja pysähtymisen tärkeydestä. Toisissa teoksissa jänis on pysähtynyt tuijottamaan itseään peilin eteen. ”Albino” (2000) näyttää syventyneen oman kuvansa äärelle. ”Kyynelten kuivaajan” (2003) jänis taas kuivaa loputtomasti kyynelehtivää peiliä.
Niin – emme ole koskaan tyytyväisiä siihen, mitä peilissä näemme. Aina täytyy saada enemmän ja hinnan maksaa luonto. Jylhän teosten äärellä on helppo vaipua miettimään ihmisen ja luonnon suhdetta, kuten taiteilijan tarkoitus on ollut. Mutta on eri asia, kuinka lähelle katsojan ajatukset menevät taiteilijan ajatuksia. Toisaalta katsojalla on vapaus tulkita eri suuntaankin kuin taiteilija on aikonut. Sitä mikä tulkinta koetaan kussakin ajassa ”oikeimmaksi”, Gaussin käyrän keskelle sijoittuvaksi, on vaikeampi määritellä.
Tulkinnassa ei ainakaan saa olla epäuskottavia elementtejä, esimerkiksi selviä anakronismeja tai asioita, jotka eivät ole taiteilijaa mitenkään koskettaneet. Näiden kautta voi toki syntyä huimaavan hienoja tulkintoja, jotka eivät vain yksinkertaisesti ole vakuuttavia. Toisaalta hyvä argumentointi ja omaan tulkintaan johtaneiden tekijöiden erittely ja perustelu ovat kaiken a ja o. Jäljellä on vielä tietenkin käsitteiden kautta tapahtuva tulkitseminen, joka avaa selkeästi vain historiallisessa kontekstissa tehtyä tulkintaa avaramman horisontin.
III Ryöstöretkellä
Tutkimukseni keskeinen käsite on groteski. Groteskin teoriaan liittyy vahva näkemys siitä, että groteskin sekaolennot voivat muuttaa ihmisten ajattelutapoja. Vaikka ajatus on kiehtova, sitä on vaikea osoittaa todeksi. Ihmiset ovat nykyään niin kyllästettyjä shokeeraavalla kuvastolla, että groteskit hirviöt ovat pikkujuttu. Olen hiljalleen alkanut miettiä, että Jylhän tapainen hienovarainen taide on sittenkin parempi tapa saada yleisö mietteliääksi kuin viskata aimo annos rumuutta vasten silmiä.
Kaivellessani sivistyssanakirjasta määritelmiä ja etymologiaa sisarustermeille hybridi, kombinaatio, metamorfoosi, fuusio ja transformaatio, jotka siis kaikki yksinkertaisimmillaan tarkoittavat yhdistelmää, huomasin, että niistä jokainen on enemmän tai vähemmän luonnontieteellinen termi. Vaikka ne kaikki kuvaavat muodonmuutosta, -vaihdosta tai yhdistymistä, sävy on jokaisessa erilainen. Etenkin hybridin kautta päädyin ajatusleikkiin, joka sai minut tuntemaan itseni luonnontieteiden puolella olevaksi ryöstöretkeilijäksi. Ymmärrykseni tuon alan kirjoittelusta on kuitenkin maallikkotasoa. Muistin sisareni, innokkaan puutarhurin, joskus puhuneen F1 hybridi -lajikkeista. Olin kuunnellut korkeintaan puolella korvalla, koska itse puutarhatilkkua omistamattomana en halua saada multasormikuumetta, johon minulla viherkasvien harrastajana on voimakasta taipumusta. Tiedon etsiminen kyseisestä käsitteestä johti minut maailmaan, joka oli yhtä aikaa turhauttava ja kiehtova. Ensimmäinen mielenkiintoinen löytöni oli ”Kasvien maailma 2. Otavan iso kasvitietosanakirjasta” löydetty määritelmä, jossa oli minulle uutta tietoa:
”HYBRIDI eli risteymä on kahden perimältään erilaisen yksilön jälkeläinen. Muinaisessa Roomassa hybrideiksi sanottiin kahden eri eläinlajin jälkeläisiä, samoin kuin lapsia, joiden isä oli Rooman kansalainen mutta äiti ei, ja myös orjan ja vapaan ihmisen jälkeläisiä. Myöhemmin hybridi-sanan käyttö laajeni. Sillä tarkoitetaan yleensä kahden eri kantamuodon jälkeläistä. Perinnöllisyystieteessä hybridillä tarkoitetaan mm. yksilöä, joka on saatu risteyttämällä ainakin yhden ominaisuuden suhteen toisistaan poikkeavat kannat. Lisäksi hybridejä ovat eri rotujen, lajien tai sukujen väliset risteymät.[–]” (1980, 499)
F1 hybridi tarkoittaakin kasvitieteessä ja yleensä luonnontieteessä ensimmäistä risteytyssukupolvea, ei sen kummempaa. Hybrideihin liittyy myös heteroosin eli hybridielinvoiman käsite. Joillakin risteymillä kasvu on kantamuotoja nopeampaa, koko on suurempi ja satoisuus lisääntyy. Usein kantalajit ovat sisäsiittoisia, joten heteroosin edut ovat maallikollekin ilmeisiä. Miten tämä sitten liittyy groteskiin? Groteskit olennot ovat usein sekaolentoja, risteymiä. Bahtin ja Harpham näkevät groteskin muutosvoiman juuri uudessa yhdistelmässä. Konventionaaliset ajatuskategoriat murtuvat sekaolentojen kautta. Hybridit ovat kuitenkin epätodellisia olentoja, joiden merkitys kiistetään usein nauraen. On kuitenkin kiehtovaa ajatella, miten groteskin muutospotentiaalia voisi ladata heteroosin avulla.
Ensinnäkin risteymä politisoituu heteroosin kautta, jos oletetaan, että tarve uuteen risteyttämiseen syntyy kantalajien sisäsiittoisuudesta. Toisaalta uudet risteymät hajottavat kantalajien perimää ja siten rikkovat status quon stabiiliutta. Groteskin yhdeksi varsin keskeiseksi ominaisuudeksi nähdään prosessinomaisuus, keskeneräisyys, muutos kohti jotain. Mutta risteyttämisellä on myös ongelmansa. Risteämä voikin olla evoluution umpikuja tai steriili lajike, kuten muuli, joka on hevosen ja aasin risteytys. Viimeksi mainittu on tosin esimerkki hyödyllisestä steriilistä risteymästä.
Heteroosiin liittyvät ongelmat kertovat paljon myös groteskin muutospotentiaalin ongelmista. Risteyttämisen syy voi olla ilmeinen, mutta uusi tulokas ei välttämättä olekaan onnistunut muutoksen kannalta. Voimakkaan olion sijasta syntyykin steriili tuotos. Edellinen pohdinta osittaa, että on hyödyllistä pohtia groteskin teorian ongelmakohtana pitämääni asiaa kokonaan toisen tieteenalan käsitteiden kautta. En ole vielä koskaan onnistunut omasta mielestäni tekemään tulkintaa, joka jotenkin vahvistaisi Bahtinin ja Harphamin vision. Heteroosi -käsitteen kautta ymmärrän paremmin sen mekanismin, joka johtaa onnistumiseen tai kaataa sen.