18.8.2009 Irmeli Hautamäki
Viime aikoina Suomessa on keskusteltu graffitista ja ns. kaupunkitaiteesta. Kaupunkitilan käyttöoikeus ja käyttötavat ovat nekin tulleet Suomessa uuteen vaiheeseen. Enää ei eletä aikoja, jolloin nurmikoiden tallaaminen oli rikos ja oleskelu julkisilla paikoilla vaati erityisen syyn. Uusi kulttuuri on tuonut mukanaan myös uusia ongelmia. Nykyään tuntuu siltä, että kaupunkitilan vapaa käyttö, oikeus tavata ihmisiä ja ottaa tila haltuun ovat monin paikoin riistäytyneet käsistä.
Viranomaisten omaksuma nollatoleranssilinja pieniä koristeellisia tarroja kohtaan on ollut tylyä, mutta yhtä tylyä on myös ihmisten piittaamattomuus yhteisestä tilasta. Näin on sekä kotikaupungissani Helsingissä että nykyisessä asuinpaikassani Jyväskylässä.
Jyväskylä tarjoaa asukkailleen hienoja puistoja järvien rannoilla. Puistoihin meneminen on kuitenkin joskus inhottavaa, jos nurmikolle ylipäätään pääsee satuttamatta jalkojaan rikottuihin olutpulloihin.
Asiat olivat toisin edellisellä kotiseudullani Berkeleyssa San Franciscon East baylla. Jopa Oaklandissa, mustien asuttamassa synkkämaineisessa kaupungissa, jossa henkirikoksia tapahtuu lähes joka päivä, roskaaminen kaduilla tai puistoissa on saatu loppumaan. Isot, rehelliset roskatynnyrit kehottivat kaupunkilaisia olemaan ylpeitä omasta ympäristöstään.Ei puhettakaan, että Kalifornian uimarannoilla tupakoitaisiin ja natsat tumpattaisiin hiekkaan, kuten Suomessa tapahtuu. Amerikassa julkista tilaa valvoo yleensä poliisi ja roskaamisesta saa tuntuvat sakot.
Suomessa poliisivalvonnasta on luovuttu. Täällä luotetaan kaupunkikulttuuriin ja uskotaan että sitä halutaan kansalaisyhteiskunnan taholta kehittää. Mutta pidetäänkö yhteistä tilaa arvossa? Tähän liittyy ns. yhteisen laidunmaan eli commonsin ongelma.
Kun yhteinen laidunmaa annetaan ihmisten käyttöön ilmaiseksi, kaikki rientävät käyttämään sitä. Liiallisesta ja huolimattomasta käytöstä commons kuitenkin nopeasti tuhoutuu, jolloin sitä ei enää ole olemassa. Vapaamatkustajan ongelma uhkaa myös laidunta. Eli jos osa kaupunkilaisista on halukkaita hoitamaan yhteistä tilaa ja osa ei, niin onko se syy myös ensimainituille jättää roskat levälleen? Miksi minä huolehtisin, kun muut eivät kuitenkaan huolehti? Tämä asenne tuhoaa commonsin varmasti.
Graffitit ja muraalit
Kaupunkien omatoiminen koristeleminen liittyy läheisesti julkisen tilan viihtyisyyteen. Tässäkin viranomaisten ja kaupunkilaisten suhtautuminen poikkeavat toisistaan. Asukkaiden kannalta kaupunkitila on monin paikoin epätyydyttävä ja keskeneräinen: kaupungeissa on rakentamattomia tontteja, ikuisia rakennustyömaita, tylsiä väliaikaisia seinämiä, rumia betonisia alikulkukäytäviä, synkkiä muureja, hylättyjä rakennuksia ja käytöstä poistuneita teollisuusrakennuksia. Tämä koetaan usein viranomaisten syyksi. Kuinka voidaan sallia, että kadut revitään auki vuosi toisensa jälkeen joka ikinen kesä? Keskeneräisyys pilaa yhteistä ympäristöä, jota jotkut sitten oma-aloitteisesti ja omin luvin ryhtyvät ’parantelemaan’ graffiteilla ja sotkuisilla tageilla.
Viranomaisten kannalta kaupunkien keskeneräisyys on hallinnollinen, suunnitteluun liittyvä piirre, joka kuuluu jollekin virastolle; mille, sitä kukaan ei oikeastaan tiedä. Epäjohdonmukaista politiikkaa on, että myös luvalla tehtyjä graffiteja poistetaan, näin kävi äskettäin Helsingin Kulosaaressa, missä luvalla maalatut meluaidan koristeet kalkittiin valkoiseksi.
Muraali San Franciscossa
Muraalit ovat vaihtoehto graffitille ja niistä kannattaisi keskustella enemmänkin. Muraalit eroavat graffitista siinä että ne on (yleensä) luvalla tehty ja varustettu joskus jopa tekijän nimellä. Ne eivät ole kuitenkaan julkista taidetta siinä mielessä kuin patsaat, jotka on tarkoitettu pysymään kaupunkitilassa ikuisesti. Väliaikaiset seinämaalaukset saavat olla säiden armoilla ja niiden väliaikaiseen luonteeseen kuuluu, että ne saavat hävitä uuden rakennuksen tieltä tai rakennusta suojaavan aidan käytyä tarpeettomaksi.
Luvalla tehtyjä väliaikaiseksi tehtyjä seinämaalauksia eli muraaleja on alkanut ilmestyä viime aikoina myös Helsinkiin. Asialla ovat olleet Kuvataideakatemian opiskelijat. Onnistuneena esimerkkinä oli vuoden 2009 alussa Tokoin rannassa sijainneen palaneen kahvilan raunioiden koristelu, jonka taideopiskelijat tekivät. Ilman näitä seinämaalauksia eli muraaleja paikka olisi muuttunut pain sietämättömäksi laittoman graffitin ja spraysotkun takia. Näinhän hylätyille rakennuksille kaupungissa nykyään miltei aina käy.
Tokoinranta
Muraalit Amerikassa
San Franciscossa muraaleja on suosittu jo pitkään. Niitä on varsinkin Missionin kaupunginosassa katujen väliin jäävien ikkunattomien palokujien varsilla. Ne ovat turistinähtävyys latinojen asuttamassa vaatimattomassa kaupunginosassa, joka sijaitsee aivan Castron kaupunginosan vieressä. Castro on kallis ja hienostunut gay –kaupunginosa, johon viime aikoina on muuttanut myös varakkaampia ’heteroperheitä’ hyvien palveluiden takia. Mission ja Castro ovat alkaneet vähitellen jopa sulautua yhteen muraali -kortteleidenkin ansiosta. Näin kaupunkitaide voi jopa muuttaa kaupunkirakennetta.
Mission
Muraaleilla on San Franciscossa historialliset perinteet jo meksikolaisen Diego Riveran takia. Rivera , joka oli Frida Kahlon aviomies, kävi kaupungissa maalaamassa San Francisco Art Instituten aulamaalauksen vuonna 1930. Yksi suosittu nähtävyys ovat myös Coit- towerin muraalit, jotka on teetetty 30-luvun lamavuosina ns. new deal ohjelman aikaan. Valtio halusi tällöin tukea vaikeassa asemassa olevia taiteilijoita.
SF ART INSTITUTE. Mural by Diego Rivera
Meksikossa Riveran ja muiden koulutettujen aktivistitaiteilijoiden muraaleilla oli poliittinen merkitys: ne opastivat ja rohkaisivat tavallista lukutaidotonta meksikolaista kansaa sekä loivat ihmisten välille yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tietoisuutta oman maan historiasta. Yhteys intiaanikulttuuriin ja taiteeseen oli selkeästi nähtävissä Riveran taiteessa. Riveralta tilattiin muraaleja jopa pohjoisamerikkalaisten suuryitysten pääkonttoreihin, kuten New Yorkin Rockefeller Centeriin. Maalaus kuitenkin tuhottiin koska sen poliittinen radikaalisuus oli liikaa tilaajalle.
San Franciscon Missionin nykyisissä muraaleissa on nähtävissä piirteitä monista taiteen tyylisuuntauksista aina Picasson Guernicasta venäläiseen avantgardeen, Malevichiin ja El Lisstskyyn saakka. Jotkut muralisit ovat hyvin omaperäisiä ja luovat aivan omaa tyyliä välittämättä museoiden taiteesta. Myös poliittinen sanoma löytyy monesta muraalista, joissa varsinkin paikallisia naisia yritetään tukea ja rohkaista. Muraalit ovat saaneet olla rauhassa, eivätkä paikalliset ihmiset ole niitä pahemmin tuhonneet. Jopa Mission huoltoautoissa näkyy muraali -taidetta. Kokonaisia taloja on peitetty seinämaalauksin, hyvänä esimerkkinä ns. naisten talo.
Julkinen väliaikainen taide ja museoiden taide
Näin Helsingissä Anhavan galleriassa videon jossa kommandopipoon pukeutunut paholainen tuhosi metroa spraymaalisuihkulla. Muut metrossa olijat katselivat välinpitämättöminä ikkunasta ulos ja poistuivat pysäkeillä kuin ei mitään olisi tapahtunut. En tiedä, oliko tilanne lavastettu vai autenttinen. Koska nimimerkin TUG tekemä video oli taidegalleriassa, niin toivottavasti kukaan ei saa syytä pohtia, onko se taidetta. Video voi olla taidetta mutta töhry on töhryä. Ehkä Galerie Anhavakin haluaa olla trendikäs nyt kun katutaiteilijat, kuten lontoolainen Banksy on tulossa museoihin.
Jyväskylää, jossa on paljon puistoja ja kaunista kaupunkiluontoa, vaivaa todellinen töhrytauti. Varsinkin ulkoiluteitten varsilla, kauniissa joki- ja järvimaisemissa joka ikinen julkinen rakenne aidoista penkkeihin ja pieniin pukusuojiin on sotattu. Mutta näinhän se on monin paikoin Helsingissäkin.
Yhtenä ratkaisuideana julkista tilaa vaivaavan graffitisotkuun meikäläisissä kaupungeissa voisi olla kaupunkien myöntämä lupa väliaikaisiin seinämaaluksiin. Tätä julkista taidetta voisivat asukkaat tulla kommentoimaan jo tekovaiheessa. Tyylit ja tavat voisivat vaihdella kaupungeittain ja kaupunginosittain. Se mikä käy Helsinkiin, ei käy Jyväskylään. Se mikä sopii Puistolaan ei sovi Ruoholahteen. Seinämaalaus on onnistuessaan hyvin sensitiivinen paikalle: sen asukkaiden tavoille ja perinteille. Graffiti taas ei ole paikkasensitiivistä, se näyttää, ainakin minun silmissäni samanlaiselta: yhtä aggressiiviselta joka paikassa.
Väliaikaisilla muraaleilla voi olla merkitystä myös nuorten taiteilijoiden työtilannetta ja heidän työskentely- ja näyttelymahdollisuuksiaan ajatellen. Taiteilijoita tulee koko ajan lisää, heitä koulutetaan yhä enemmän, mutta näyttelytilat eivät kuitenkaan lisäänny samassa suhteessa. Tämä koetaan ongelmana pääkaupungissa. Julkiseen tilaan tehdyt väliaikaiset seinämaalaukset voisivat auttaa myös nuorten ja miksei varttuneempienkin taiteilijoiden näyttelytilaongelmissa. Mikään lopullinen ratkaisu se ei voi tietenkään olla, eikä sovi kaikille.
Toinen puoli asiasta on, että yhteiskunnalla ei ole tulevaisuudessa varaa säilöä museoihin kaikkea sitä taidetta, joka sen varoilla tuotetaan. Esinevarastot uhkaavat kasvaa suunnattomiksi. Kaiken tämän ”fantastisen roinan” varastointi tulee yhä kalliimmaksi. Tämä johtaa hyvin absurdiin tilankäyttöongelmaan.
Tästäkin syystä yhteiskunnan pitäisi antaa, ainakin yhteisillä varoilla taiteilijoiksi koulutetuille, mahdollisuus maksaa ’velkansa’ tekemällä julkista taidetta julkisiin tiloihin, joko pysyvästi tai puolipysyvästi.
Viitteet: