Elab Veel Beria: Musiikillinen vastarinta Neuvosto-Virossa

Arto Kuronen

Nykyisen Viron alueen ja sen kansan historia on miehitysten värittämä. Viron kirjoitettu historia alkaa noin 1200-luvulta, jolloin saksalainen ritarikunta valtasi Vanha-Liivinmaan (nykyinen Etelä-Viro ja Latvia) ja Tanska Vironmaan (nykyinen Pohjois-Viro). Vuosisatojen kuluessa alueiden hallinta kuului vuoroin baltiansaksalaiselle ritarikunnalle, Tanskalle, Ruotsille ja Venäjälle.[1] Kukin hallitsi aluetta ja sen alkuperäiskansaa omalla tavallaan, mutta yhteistä hallintotavoille oli virolaisen kansan alistaminen maaorjuuteen, joka jatkui virallisesti aina vuoteen 1816 saakka. Yksinoikeus maiden omistukseen säilyi aatelistolla vuoteen 1860, mutta käytännössä talonpojilla oli senkin jälkeen pitkään vaikeuksia lunastaa maa-alueita haltuunsa. [2]

Viro saavutti itsenäisyyden ensimmäisen kerran vuonna 1918, Venäjän keisarikunnan kaaduttua edeltävänä vuonna pitkään jatkuneiden levottomuuksien päätteeksi. Itsenäistymistä seurasi Saksan miehitys, sisäpoliittisesti epävakaa kausi ja lopulta Neuvostoliiton miehitys vuonna 1940. Itsenäisyys julistettiin uudelleen vuonna 1991.

Viron taistelusta itsenäisyyden palauttamiseksi ei voi puhua mainitsematta laulavaksi vallankumoukseksi kutsuttua ilmiötä. Perestroikan ja glasnostin myötä kansanmieliset poliittiset liikkeet saivat mahdollisuuden toimia vapaammin. Tapahtumien katsotaan alkaneen vuonna 1987, jolloin tavanomainen mielenosoitus paisui spontaaniksi 300 000 ihmisen kokoontumiseksi, jossa laulettiin neuvostohallinnon kieltämiä kansallismielisiä lauluja. [3]

Käsittelen tässä esseessä Viron sosialistisen neuvostotasavallan musiikillisia vastarintaliikkeitä ja Viron laulettua vallankumousta erityisesti 1970-luvun lopulta alkaen. Musiikin ja valtiovallan välinen suhde oli moninainen ennenkin tätä: vironkieliset laulujuhlat olivat merkittävässä asemassa jo 1800-luvun jälkipuolella kansallismielisyyttä kohottaessa, jolloin valtaa haluttiin siirtää baltiansaksalaisilta kartanonherroilta virolaisille ja rakentaa virolaisille omaa kansallista identiteettiä. [4] 1900-luvulle tultaessa musiikillinen vastarinta sai uusia muotoja. Esimerkiksi kiihtyvien 1940- ja 1950-lukujen venäläistämistoimien myötä jazz-musiikki leimattiin neuvostoideologian vastaiseksi ja siitä tuli ankarasti kiellettyä. Jazz katosi kulttuurielämästä ja sana ”jazz” poistettiin kokonaan julkikuvasta. Toiminta jatkui kuitenkin yhä maan alla hiljaisen vastarinnan muodossa. [5] Vuonna 1953 Josif Stalin kuoli, ja venäläistäminen laantui noin pariksi kymmeneksi vuodeksi, kunnes kiihtyi taas 1970-luvulla. 1900-luvun loppupuoliskolla vallankumousta laulettiin ennen kaikkea virolaisessa punk-musiikissa.

Musiikki ja vastarinta

Ei ole sattumaa, että venäläistämistoimet ja punk-kulttuurin nousu osuivat molemmat 1970- ja 1980-lukujen vaihteeseen. Jo 1970-luvun alkupuolella rock-bändit, kuten Ruja, olivat tuoneet virolaista kansallismielisyyttä musiikissaan esiin, mutta se tapahtui pääasiallisesti hienovaraisten vihjeiden avulla [6]. Neuvostoliiton kovenevien otteiden ja kansan kasvavan tyytymättömyyden myötä nuorison oli helppo tarttua länsimaisten punkkareiden tarjoamaan esimerkkiin.

Väkivalta ja valtasuhteet ovat valmiiksi sisäänrakennettuina punk-kulttuurissa. Se on lähtökohtaisesti altavastaajan kulttuuri, jonka alistettu ryhmä voi omaksua itsellensä niin sisäiseksi yhdistäväksi identiteettitekijäksi, kuin myös ulkoiseksi mielenilmaukseksi. Punk tarjosi valmiin kuvaston, johon tyytymätön kapinoiva nuoriso kykeni samaistumaan. Keskeisenä erona oli tosin, että lännessä nuoret kapinoivat systeemiä vastaan vapaassa demokratiassa, kun taas Neuvosto-Virossa todellisuus oli toisenlainen ja vastarinnan läsnäolo konkreettisempaa. Punk oli alun alkaen poliittinen, muttei alkuvaiheessaan aina poliittisesti valveutunut, kannanotto. Se oikeutti olemassaolonsa ennen kaikkea yhden asian vastavoimana, eikä niinkään oman poliittisen agendansa edistäjänä. Punk-nuoriso näki tärkeimpänä tehdä anarkian nimissä pesäeroa kommunistiseen järjestelmään ja edustaa epäsovinnaisuutta. [7]

Punk edusti kommunistisen hallinnon silmissä länsimaista turmeltuneisuutta ja oli näin ollen kiellettyä. Nuoriso sai kuitenkin siitä kosketuksen pimeiden markkinoiden, salakuljetuksen ja Pohjois-Virossa myös Suomen TV-lähetysten kautta. Erityisen voimakkaaksi vaikutteeksi on mainittu usein Sex Pistols – yhtyeen näkeminen televisiossa. Onkin kuvaavaa, että Viron punk-ikoniksi nostettu JMKE-yhtyeen laulajakitaristi Villu Tamme kertoo halunneensa punkkariksi heti nähtyään kuvan Sex Pistolsista, vaikkei ollut vielä kuullut heidän musiikkiaan [8].

1970-luvun lopulla esiintymishaluiset yhtyeet kävivät läpi nk. tariffointiprosessin, jossa yhtyeet esittivät musiikkiaan komissiolle, joka antoi yhtyeelle luokituksen. Luokitus määräsi yhtyeen statuksen tapahtumapaikoissa. Komission tehtävänä ei periaatteessa ollut toimia sensuurina, mutta se vaikutti silti suoraan yhtyeiden mahdollisuuksiin ilmaista itseään ja edetä urallaan. [9] Luokittelu suosi yhtyeitä, jotka olivat eniten virallisen linjauksen mukaisia. Tinkimättömät rock-yhtyeet saivat teoriassa esiintyä, mutta käytännössä esiintymispaikat eivät halunneet matalan luokkatason esiintyjiä, tariffoimattomista puhumattakaan. Lisäksi matalimman 3C-luokituksen saaneet yhtyeet eivät luokituksen määritelmän mukaan voineet esiintyä oman harjoittelutilansa (esim. tehdas tai kulttuurikeskus) ulkopuolella. [10] Radikaaleimmilla yhtyeillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko yrittää miellyttää komissiota esittämällä tariffointitilaisuudessa mahdollisimman sovinnaista musiikkia tai toimia undergroundissa [11].

Punkin alkuvuodet

Virolaisen punkin historiassa merkittäviksi alkuaikojen nimiksi nostetaan usein esimerkiksi Generaator M ja Propeller. Generaator M:n johtohahmo Hendrik Sal-Saller on sittemmin kertonut yhtyeen toiminnan tärkeimmäksi motiiviksi nimenomaan sortavan neuvostojärjestelmän vastustamisen. Tariffointijärjestelmän, sensuurin ja virkavallan asettamia rajoituksia kierrettiin järjestämällä tapahtumia itse, kuten punk- ja DIY-kulttuurille on ominaista. [12]

Propellerin tyyli oli hieman hillitympi, vaikka senkin esittämä musiikki oli selkeästi haitalliseksi luokiteltavaa. Ammattimuusikoista koostuva yhtye pääsi kuitenkin esiintymään esimerkiksi Generaator M:ää julkisemmin. Syyskuussa 1980 Propeller esiintyi Tallinnassa Kadriorgin stadionilla järjestetyn TV- ja radioyhtiöiden välisen jalkapallo-ottelun väliajalla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan heidän oli määrä soittaa vielä ottelun jälkeenkin, mutta toinen esiintyminen kuitenkin peruttiin yllättäen. Muistinvaraisissa kertomuksissa syiksi on mainittu muun muassa ”’epäneuvostoliittolainen’ tunnelma”, liian kiihtynyt yleisö sekä nurmikon suojelu tanssivan nuorison tallomiselta [13]. Joka tapauksessa yhtyeen täytyi pakata soitto- ja äänentoistovälineet heti ensimmäisen esiintymisen jälkeen.

Generaator M

Yhden kertomuksen mukaan nuoret Propeller-fanit olisivat alkaneet ottelun jälkeen mellakoimaan peruuntuneen esiintymisen vuoksi, toisen mukaan taas leikkimielinen vihanneksilla kopittelu yleisön ja pelaajien välillä olisi laukaissut tilanteen kaalin osuessa miliisiautoon. Oli syy mikä tahansa, paikalla ollut yleisö villiintyi ja alkoi virkavallan vastustelusta huolimatta osoittaa äänekkäästi mieltään. Propelleria pyydettiin soittamaan, jotta ihmiset rauhoittuisivat, mutta lavatekniikka oli jo ehditty purkaa. Nuoriso eteni Tallinnan keskustaan, jossa mielenilmaus paisui yleiseksi mellakaksi. Vailla järjestystä toimivan mielivaltaisen väkijoukon teoissa ja sanoissa esiintyi yksi yhdistävä piirre: ne olivat suunnattu neuvostohallintoa vastaan. [14]

Väkivaltaiseksi edennyt mellakka tukahdutettiin väkivalloin. Miliisi otti tapahtumapaikoilta kiinni nuoria, joita KGB myöhemmin kuulusteli. Nuorten toiminta heijastui heidän perheisiinsä ja arvostetuissa asemissa olevat vanhemmat saattoivat menettää statuksensa. [15]Propeller sai jatkaa toimintaansa vain sillä ehdolla, ettei sen provokatiivinen keulahahmo Peeter Volkonski laulaisi yhtyeen riveissä enää ikinä (Volkonski on sittemmin tituleerannut itseään ”Viron kielletyimmäksi mieheksi”) [16]. Median täytyi vaieta tapahtumista. Ainoa lehtiin päätynyt kirjoitus oli virallinen tiedonanto, jossa kerrottiin lyhyesti syyttäjäviraston aloittavan toimenpiteet levottomuuksiin osallistuneita vastaan [17].

Neljänkymmenen kirje

Kulttuurisia, ideologisia ja poliittisia vastarinnan muotoja oli 1970-luvulta lähtien monia. Kirjallisuus oli ankaran sensuurin alaisena ja vain harvalla oli pääsy kiellettyihin teksteihin. Virallisesti julkaisematonta kirjallisuutta levisi kansan keskuudessa itse tehtyinä kopioina. Ideologista vastarintaa harjoitettiin muun muassa kiellettyjen esoteeristen suuntausten – kuten vaikkapa itämaisten uskontojärjestelmien – kautta. Poliittista intoa lisäsi puolalaisen Solidaarisuus-kansanliikkeen menestyminen väkivallattomassa taistelussa kommunismia vastaan. Kapinahenkinen rock- ja punk-musiikki sekä väkivaltaiset nuorisomellakat olivat kuitenkin vastarinnan näkyvin ja kuuluvin muoto. Mellakat kärjistivät pitkäaikaisia jännitteitä ja ajoivat yhteiskunnalliset vaikuttajat toimintaan.

Lokakuun 1980 loppupuolella 40 virolaista intellektuellia allekirjoittivat nk. ”neljänkymmenen kirjeen”. Kirje toimi kutsuna dialogiin hallinnolle. Taustalla kyti vanhemman polven pitkään jatkunut hiljainen tyytymättömyys ja kollektiiviseen muistiin tallentunut katkeruus. [18]

Kirjeessä listataan erinäisiä epäkohtia, jotka virolaiset kokivat omaa kansaa ja kulttuuriaan syrjiviksi [19]. Suurimpiin sanomalehtiin toimitettua kirjettä ei koskaan julkaistu virallisesti, eikä neuvostohallinto ottanut siihen virallista kantaa. Sen sijaan kirjeen allekirjoittaneet saivat puolueen silmissä ei-toivotun henkilön leiman ja useat heistä joutuivat painostuksen sekä vainon kohteeksi.

Vaikka kirje ei synnyttänyt toivottua dialogia, se kiersi virolaisten keskuudessa kopioina. Kulttuuriälymystön pyrkimys toimia kansan äänenä oli onnistunut. Kirjeessä oli ilmaistu selkein sanoin se, minkä virolaiset kokivat vääryydeksi jokapäiväisessä elämässään. Tyytymättömyydestä voimansa ammentava vaihtoehtomusiikki, spontaanit mielenilmaukset ja neljänkymmenen kirje onnistuivat jokainen tekemään omalta osaltaan näkyväksi sitä rakenteellista piilotettua väkivaltaa, jota virolainen kansa koki. Kirjassaan ”Neljänkymmenen kirje” älymystön edustajat vertaavatkin tilannetta tarinaan Pablo Picassosta ja Guernica-maalauksesta. Stalinisteille, jotka syyttävästi kysyivät heiltä ”tekö tämän teitte?”, he olisivat voineet vastata kirkkain silmin ”emme, vaan te” [20].

JMKE – Külmale maale

Vuoden 1980 mellakat ja intellektuellien vetoomukset eivät vielä tuoneet suuria yhteiskunnallisia muutoksia, mutta niillä oli merkittävä vaikutus kansalaisten mielialoihin. Selkeitä muutoksia alkoi tapahtua 1980-luvun puolivälin jälkeen, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov aloitti Neuvostoliitossa perestroikan ja glasnostin. Ne olivat sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia, joiden oli tarkoitus lisätä järjestelmän demokraattisuutta. Sananvapauden lisääntymisen myötä toisinajattelijat pystyivät toimimaan vapaammin ja yhteiskunnan epäkohtia tuotiin yhä julkisemmin esille.

Vuonna 1986 perustettiin virolaisen punkin ikoniksi sittemmin nostettu JMKE. Yhtyettä ja heidän vuonna 1989 ilmestynyttä debyyttilevyään lähemmin tarkastellessa saa kuvan siitä, miten virolainen kansa koki Neuvostoliiton viimeiset vuodet. Levyn nimi lainattiin virolaisen kirjailijan, Eduard Vilden, vuonna 1896 ilmestyneeltä romaanilta Külmale maale (Kylmälle maalle). JMKE:n musiikki oli aiempaa punkia aggressiivisempaa ja sanoitukset olivat sekä suorapuheisesti että ironisesti neuvostovastaisia.

Levyn kahdessatoista raidassa kiteytyy ajan virolaisten mielenmaisema ja arvomaailma. Kappaleissa irvaillaan neuvostohallinnolle ja Gorbatšovin ajamille uudistuksille, otetaan kantaa itsenäisyyskysymykseen sekä varoitetaan uhasta, joka koskee niin yksittäisiä toisinajattelijoita, kuin myös koko vironkielistä kansaa. Aiheita lähestytään historian ja ajankohtaisuuden kautta. Sanoitusten teemoissa esiintyy 1980-luvun lopun ajankohtaisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi Itä-Viron fosforikaivoskiista ja Georgian kansannousun väkivaltainen tukahduttaminen.

JMKE ei toiminut ainoastaan kotimaan sisäisenä kansan äänenä, vaan bändi pääsi myös esiintymään esimerkiksi Suomessa. Yhtyeen ensimmäinen 7” single ja LP olivat suomalaisen Stupido Recordsin ensimmäisiä julkaisuja. Suomalaisen median ollessa vielä jokseenkin varovainen Neuvostoliiton suhteen, virolaiset punk-muusikot toimivat sanansaattajina myös naapurivaltiossaan.

Uhkakuvista ja kapinamielisyydestä huolimatta Külmale maale -levyn sanoituksissa viljellään myös pasifismia. Esimerkiksi kappaleessa Mu vanaisa oli desertöör (Isoisäni oli sotilaskarkuri) idolisoidaan isoisää, joka kieltäytyi taistelemasta hallintovallan puolesta ja suunnitellaan metsään karkaamista tulevan ”kolmannen sodan” syttymisen myötä. Sanoituksissa on luettavissa paitsi haluttomuus taistella muiden valtioiden välisiä sotia, myös verettömän vastarinnan korostus. Väkivallattomuudesta tulikin eräänlainen virolainen tavaramerkki 80-luvun lopun kansannousujen ja laulavan vallankumouksen myötä. [21]

           Mu vanaisa oli desertöör,
           ta ei tahtnud olla sõjamees.
           Mu vanaisa oli desertöör,
           ja oligi õige mees.

           Tulid sakslased.
           Tulid venelased.
           Vanaisa polnud nende kummagi jaoks.
           Ei huvitanud teda see sitane sõda.

           Isoisäni oli sotilaskarkuri,
           hän ei halunnut olla soturi.
           Isoisäni oli sotilaskarkuri,
           ja olikin hyvä mies.

           Saksalaiset tulivat.
           Venäläiset tulivat.
           Isoisä ei ollut kumpaakaan.
           Häntä ei kiinnostanut mikään vitun sota.

Levyn A-puolen päättää Elab veel Beria (Beria elää vielä). Lavrenti Beria toimi Neuvostoliiton sisäministeriön NKVD:n johtajana aina teloitukseensa vuonna 1953 saakka. Berian alaisuudessa toimi niin julkinen kuin salainenkin poliisitoimi, ja hän on jäänyt kollektiiviseen muistiin henkilönä, joka yhdistetään tuhansiin vangitsemisiin, pakkosiirtoihin ja teloituksiin. Henkilökohtaisessa elämässään Berian kerrotaan olleen sadisti, joka asemansa ansiosta kykeni toteuttamaan nuorten naisten kidutuksia ja väkivaltaisia raiskauksia. [22]

Kappaleessa kritisoidaan KGB:n toimia ja toisinajattelijoihin kohdistuvaa vainoa. KGB esitetään ”sairautena”, joka johtaa mielipidevankeuteen ja selvittämättömiin murhiin. Vaikka Beria oli kuollut yli 35 vuotta aiemmin, tämän perintö eli yhä turvallisuuspoliisin toimissa.

           Selles riigis pole mõtet mõtelda,
           ikka saab sust teisitimõtleja.
           Kui sa kohaned selle ühiskonnaga,
           miskit väärt sa pole enam inimesena.

           Tässä maassa ei ole järkeä ajatella,
           silti sinua voidaan pitää toisinajattelijana.
           Jos sopeudut tähän yhteiskuntaan,
           et ole enää minkään arvoinen ihmisenä.

Samalla kyynisellä linjalla on levyn nimikkokappale, jossa Gorbatšov lakkauttaa perestroikan, Viron venäläistäminen muuttuu totaaliseksi ja virolainen kansa kyyditetään ”kylmälle maalle”, eli Siperiaan. Sanoituksissa esiintyy virolaisia poliitikkoja, joiden karrikoidusti esitetyn kohtalon määrää heidän suhtautumisensa itsenäisyysaatteeseen.

           Ja meie kõik sõidame külmale maale,
           külmale maale, külmale maale.
           Vagunites laulame hümni kodumaale,
           külmale maale, külmale maale.

           Ja meidät kyyditetään kylmälle maalle,
           kylmälle maalle, kylmälle maalle.
           Vaunuissa laulamme hymnin kotimaalle,
           kylmälle maalle, kylmälle maalle.

Ironisempaa puolta edustaa JMKE:n tunnetuin kappale Tere perestroika (terve perestroika), jossa toivotetaan perestroika tervetulleeksi ja maalataan liioittelevia kaunokuvia sinisestä taivaasta, iloisesta pioneerilaulujen laulamisesta punalipun liehuessa sekä punkkareiden ja miliisin keskinäisestä solidaarisuudesta.

           Tere perestroika, demokraatia.
           Diktatuuri küüsist on mõnus pääseda.
           Tere perestroika, tere vabadus.
           Pioneerilaulud nüüd kõigil on suus.

           Terve perestroika, demokratia.
           Diktatuurin kynsistä on mukava vapautua.
           Terve perestroika, terve vapaus.
           Pioneerilaulut ovat nyt kaikkien huulilla.

JMKE:n ennennäkemättömän julkinen ja suorasanainen neuvostovastaisuus ja irvailu perestroikaa kohtaan olivat osittain mahdollisia vain juurikin perestroikan takia. Yhtyeen keulahahmo Villu Tamme on sittemmin maininnut Arto Nybergin haastattelussa kappaleen olevan se asia, joka lopulta kaatoi Neuvostoliiton [23].

Kommentti voi kuulostaa ylimieliseltä liioittelulta mutta siinä on totuuden siemen. Tere perestroika saavutti suuren suosion kansan keskuudessa ja sitä on tituleerattu laulavan vallankumouksen epäviralliseksi hymniksi. Kun horjuvaa järjestelmää vakauttamaan tarkoitetut toimenpiteet muuttuvat kansan keskuudessa vitsiksi, voivat seuraukset olla kohtalokkaita.

Itsenäisyys palautetaan

Viron matkalla itsenäisyyteen nähtiin laulavia mielenilmauksia eri puolilla maata monissa musiikkitapahtumissa. Oman kortensa kekoon kantoivat myös suomalaiset rock-muusikot, jotka vuonna 1988 esittivät Juice Leskisen johtamana Maamme-laulun Tallinnassa järjestetyillä rock-festivaaleilla [24]. Viron kansallislaululla on sama Fredrik Paciuksen sävellys, joten esitys tulkittiin kannustuksena Viron itsenäisyydelle.

Vuonna 1989 Molotov–Ribbentrop -sopimuksen 50-vuotispäivänä noin kaksi miljoonaa baltialaista muodosti ihmisketjun, joka kulki Tallinnasta Riiaan ja sieltä Vilnaan. Myös ”Baltian ketjun” tarkoituksena oli osoittaa mieltä Baltian maiden itsenäisyyden puolesta.

Neljän vuoden ajan jatkunut veretön vastarinta ja kansalaistottelemattomuus tuottivat lopulta tulosta. Vuoden 1991 elokuussa Viron tasavalta julistautui itsenäiseksi. Saman vuoden joulukuussa Neuvostoliitto hajosi.

Itsenäisyyden palauttamiseen johtaneet tapahtumat olivat luonnollisesti merkittäviä virolaiselle kansalle, mutta myös virolaiselle punkille ja punkille yleensä: suuri sortava antagonisti oli kaadettu. Skeneä hallitseva valta-asetelma muuttui ja punk-yhtyeiden oli nyt suunnattava katseensa oman valtion ja yhteiskunnan epäkohtiin sekä globaaleihin ongelmiin.

Vanhoja punk-lauluja ja -yhtyeitä ei kuitenkaan unohdettu, vaan ne säilyttivät asemansa. Muun muassa JMKE, Generaator M ja Propeller ovat vakiinnuttaneet asemansa rock-musiikin kaanonissa ja yhtyeiden hitit soivat yhä levyillä ja lavoilla. Punk ei tietenkään miellytä musiikillisesti kaikkia, mutta sen kulttuurihistoriallista merkitystä korostetaan aktiivisesti. Noin kolmenkymmenen vuoden takaisilla lauluilla palataan vaikeaan lähimenneisyyteen ja kirjoitetaan sitä kollektiiviseen muistiin.

Vuonna 2014 virolaisista musiikkialan vaikuttajista koostuva raati valitsi JMKE:n Külmale maale -levyn kaikkien aikojen parhaimmaksi virolaiseksi levyksi. Vuodesta 2008 lähtien Rakveren kaupungissa on järjestetty punk-laulujuhlia, joissa lauletaan kuoron ja orkesterin johtamana virolaisia punk-klassikoita. Tuhansia ihmisiä keräävän tapahtuman symbolista merkitystä lisää sekin, että ensimmäisenä vuonna mukaan osallistui tasavallan presidentti Toomas Hendrik Ilves.

Tapahtumalla on selvästi kulttuurihistoriallisen funktion lisäksi myös terapeuttinen tehtävä. Se antaa ihmisille tavan käsitellä traumaa yhdessä turvallisella tavalla. Kyydityksistä ja KGB:n julmuuksista on mukana laulamassa huomattava määrä vanhempaa ikäpolvea, jotka ovat eläneet suuren osan elämästään neuvostoaikana.

On huomionarvoista, että vuoden 2015 punk-laulujuhlissa esitettiin Sex Pistolsin ohella ainoana ei-virolaisena kappaleena venäläisen Pussy Riotin ”punk-rukous”. Kappaleessa rukoillaan Neitsyt Mariaa karkottamaan Putin, jonka katsotaan olevan vastuussa toisinajattelijoihin kohdistetusta vainosta tämän päivän Venäjällä. Pussy Riotin esiintyminen moskovalaisessa katedraalissa johti heidän pidätykseensä vuonna 2012 ja syytteisiin huliganismista. Tässä asiayhteydessä esimerkiksi Elab veel Beria -kappaleen esittäminen samassa tilaisuudessa punk-rukouksen kanssa saa täysin uuden merkityksen: kyse ei ole enää menneisyyden representaatiosta, vaan vanhat kappaleet sidotaan nykytapahtumiin ja niillä kuvataan sitä väkivaltaista vallankäyttöä, joka jatkuu uusilla alueilla ja toisiin ihmisiin kohdistuen yhä.

Kirjoittaja opiskelee musiikkitiedettä ja Viron kulttuurihistoriaa Turun yliopistossa sekä ylläpitää puolisonsa kanssa virolaista kulttuuria tarkastelevaa Mitte miskit erilist –blogia.

Viitteet:
[1] Zetterberg, Seppo 2007. Viron historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, s. 56–175
[2] Ibid.: 343–351.
[3] Tusty, James; Castle Tusty, Maureen 2006. The Singing Revolution. Sky Films inc.
[4] Zetterberg, Viron historia, 437–438.
[5] Reimann, Heli 2015. Jazz in Soviet Estonia from 1944 to 1953: Meanings, Spaces and Paradoxes. Helsinki: University of Helsinki, s. 3
[6] Maripuu, Heino 2012. Keelatud mängud – Üks episood eesti rockmuusika ajaloost. H. Maripuu.
[7] Swan-Brown, Sarah. Rolling Estonians – Punk Rock in the Baltics. Joyzine. (luettu keväällä 2015).
[8] Rinne, Harri 2007. Laulava vallankumous. Viron rocksukupolven ihme. Helsinki: Johnny Kniga.
[9] Kahu, Tõnis 1988. Virolaisen rockin yksilöllisyys ja kansainvälinen populaarikulttuuri. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura, s. 12.
[10] Vahe, Urmas 2012. Tarifitseerimine – miks mängisid pillimehed vanasti paremini. Õhtuleht. (luettu 26.10.2015).
[11] Kahu, Virolaisen rockin yksilöllisyys, s. 16.
[12] Swan-Brown, Sarah. Rolling Estonians – Punk Rock in the Baltics.
[13] Kunnas, Kaja 2015. Silloin kaali osui miliisiautoon – Virossa on muisteltu syksyä 1980, jolloin nuoret kapinoivat ankeutta vastaan. Helsingin Sanomat. (luettu 11.10.2015); Kalvet, Mart. Haastattelut vuonna 2015.
[14] Maripuu, Keelatud mängud; Kunnas, Silloin kaali osui miliisiautoon; Kalvet, haastattelut.
[15] Kunnas, Silloin kaali osui miliisiautoon.
[16] Maripuu, Keelatud mängud
[17] Sirje, Kiin; Ruutsoo, Rein; Tarand, Andres 1990. Neljänkymmenen kirje. Helsinki: Otava, s. 7.
[18] Ibid.: 7–15
[19] Ibid.: 10–11
[20] Ibid.: 44
[21] Laululyriikkojen suomenkieliset käännökset tekijän.
[22] Rayfield, Donald 2004. Stalin and His Hangmen: The Tyrant and Those Who Killed for Him. New York: Random House, s. 466–467
[23] Nyberg, Arto 2008. Villu Tamme, toimiko perestroika?. Yleisradio.
[24] Niemi, Marko 2011. Radio Ykkönen: Konsertteja ja erikoislähetyksiä. Mediamonitori. (luettu 28.10.2015).