Tõnu Õnnepalu
Suomennos: Tuula Irene Friman
Avaamaton kirja kahvikupin ja tyhjän leipälautaseni vieressä oli Leo Tolstoin Mitä on taide?. Se lähetettiin minulle, että kirjoittaisin siitä ja minä otin sen mukaani saarelle. Että jos en mitään muuta saa täällä valmiiksi, niin edes yhden artikkelin. Artikkelit eivät vaadi kovin suurta epätoivoa. Se pieni epätoivo riittää, jonka artikkelin kirjoittamisen velvollisuus tuo. Vielä yksi artikkeli! Vielä yhdet sanat. Mutta en minä halua… Muutaman päivän, joskus muutaman viikon epätoivo riittää hyvin siihen, että saa artikkelin lopulta valmiiksi. Ja sekin helpottaa. Aina. Siinä mielessä on luova työ, vaikka sitten mitättömissä määrin, aina tehokas särkylääke. Ja siinä on sen ainoa enemmän tai vähemmän varma teho. Kaikki muu on epäilyttävää. Ja siitä kertoo myös Tolstoin Mitä on taide?. Ei tarvinnut lukea montaakaan sivua, että sen käsitti. Tietysti! Siitä se kertoo. Siitä, että taide on epäilyttävää. Aina epäilyttävää. Epäilyttävää korkeuksissaan, johon se on sinut johdattavinaan, ja epäilyttävää myös siinä mataluudessa, jonne joskus sen nimissä, joskus sen takia ja joskus sen jälkeen kenties laskeudutaan. Taiteen parissa toimiminen on epäilyttävän kanssa toimimista. Ja epäilyn. Sillä siinä on taiteen, todellisen taiteen, jos niin voi sanoa (ja kukapa minua voisi kieltää!) voima: epäilysten herättämisessä. Taiteilija on epäilyksen professori ja toisaalta mitään taidetta ei tehdä epäilyksellä. Taidetta tehdään vakuuttuneisuudella. Mutta tuo vakuuttuneisuus osoittautuu aina petolliseksi. Mitä suurempaa se on (ja mitä vakuuttavampaa on siitä kenties syntynyt taide), sitä suuremman epäilyn se jättää jälkeensä. Suuremman – niin kuin aukko voi olla suuri, niin kuin pimeys, syysyö, tyhjyys.
Siitä kertoo Mitä on taide? Epäilyksestä. Kiihkosta. Katkeruudesta. Epätoivosta.
Tällaisen kirjan voi kirjoittaa vain vanha rakastaja uskottomasta (tietysti!) mielitietystään, josta hän ei (tietenkään!) ole pystynyt päästämään lopullisesti irti. Tämä kirja (“Kuka on Hélène?”, “Kuka on Anna?”, “Kuka on Dorothée?… Corinne… Améthyste…?”) on yhtä pettynyt, kiukkuinen, loukkaava, myrkyllisen moralisoiva, jopa tavallaan vilpitön. Ja kuitenkin huono. Mutta silti mielenkiintoinen.
Vain se on tylsää, että nykyäänkin kaikki on periaatteessa samaa. Nuo tusina vuosikymmentä, jotka ovat kuluneet kirjasta Mitä on taide?, eivät ole tätä seikkaa ja sen ymmärtämistä paljoakaan muuttaneet. Taide on yhtä puoleensavetävää ja yhtä petollista kuin silloin. Yhtä epäilyttävää. Jokainen joka katsoo liian syvälle taiteeseen, päätyy vääjäämättä niihin samoihin epäilyksiin kuin sinä, Tolstoi, sata ja parikymmentä vuotta sitten. Ja ikävä kyllä kenties samoihin ratkaisuihin. Tai valeratkaisuihin. Siinä on sinun kirjasi vilpittömyys ja samassa sen onnettomuus: epäilyt ovat todellisia, mutta ratkaisut tekaistuja. Mutta silti niiden ratkaisujen etsiminen ei kai ole valheellista? Vai onko?
Kaikenlainen inhimillinen suuruus – kuten suuren kirjailijan suuruus – päätyy lopulta turhuuteen. Jokainen suuruus paljastaa lopulta sisimpänsä turhuuden. Ja niin on hyvä. Sillä muuten me uskoisimme siihen yhä. Mitä on taide?: seitsemääkymmentä lähestyvä kirjailija antautuu kiihkolleen ja kostonhimolleen, löylyttää oikein olan takaa taidetta, jota ei satu ymmärtämään, ja kiittelee sitä, mikä häntä on sattunut (viime aikoina) liikuttamaan. Tietenkin: siinä turhuudessakin on suuruutta. Sillä mihin sinä todella olet pettynyt, taiteeseenko, tuohon uuden ajan siivelläeläjien hienostuneeseen ajanvietteeseen, vai itseesi, uuden ajan hienostuneeseen siivelläeläjään? Niin no, hienostuneeseen siivelläeläjään, joka jumaloi tavallista kansaa ja rehellistä työtä. Mutta kuka vielä osaisi jumaloida tavallista kansaa ja rehellistä työtä, jos ei hienostunut siivelläeläjä, joka on jätetty koko sen autuudesta (yksinkertaisuudesta, rehellisestä väsyttävästä työstä) paitsi?
On kai yksi oikea ja liikuttava tapa lukea tätä kirjaa. Ei traktaattina vaan tunnustuksena: “Kirjailijan omakuva vanhana miehenä”. Kaikki on kirjoitettu, kaikki on sanottu. On saatu tuntea sanomisen nautintoa, kertomisen, sanoilla noitumisen mielihyvää. Se on ollut suurta. Ja se on aina pettänyt sinut. Aina.
Kaikki on saavutettu, mitä tällä alalla voi saavuttaa: jättiläismäiset teokset, jokiromaanit, kirjallinen menestys, kuuluisuus, raha, loputtomasti ihailijoita ja erityisesti ihailijattaria, rakkaus, miltei pyhimysmäinen, hengellisen apostolin sädekehä… Ja tietenkään se kaikki ei ole mitään. Mikä pahempaa, se on vähemmän kuin ei mitään. Se on jotain vain ulkoisesti: ihailijoille, lukijoille, matkijoille, niillekin joita ei kiinnosta, se jokin on kateuden arvoista. Sisimmältään se on negatiivista. Se ei anna mitään, vaan hävittää. Mutta eikö olekin niin, että et voi todella antaa hävittämättä itseäsi. Baudelaire, yksi niistä aikalaisista, joita erityisen antaumuksellisesti kiroat ja pilkkaat, on kirjoittanut aivan samasta asiasta, mutta paremmin ja tarkemmin. Sillä kirjasi Mitä on taide? suurin ongelma onkin siinä, että se ei ole taidetta. Sen on kyllä kirjoittanut taiteilija, mutta entinen sellainen. Ei vanhuutensa vuoksi entinen, sillä jokainen taiteilija on entinen, jos ei paraikaa tee taidetta. Hän on tehnyt sitä, kokenut sen, siinä hän on viisaampi. Mutta ei enemmässä. Halu olla viisaampi enemmässä on liikaa haluttu.
Taiteen taistelukentät, rakkauden taistelukentät – jotain samaa niissä on. Ellei se sattumalta ole yksi ja sama taistelukenttä. Viime kädessä, niin kuin pastorit sanovat. Molempia sotia käydään kuviteltujen voittojen nimissä. (Mitäpä sotaa ei käytäisi?) Molemmista palataan tyhjin käsin, niin voittajat kuin häviäjätkin. Voittajat ainakin varmasti. Sillä kaikki on siellä jotenkin väärin. Se, mikä tuntuu suurimmalta voitolta, on tosiaan suurin voitto, mutta samalla se on suurin tappio. Taiteen, niin kuin rakkaudenkin, alussa on itsekäs himo: saada itselleen rakastettu, saada itselleen taide. Mutta itselleen ei saa mitään. Itsekkäästi alkanut taistelu vie tahtoen tai tahtomatta pyyteettömyyteen. ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole…” Mutta ei yksikään vehnänjyvä halua kuolla. Se tahtoo elää ja siksi se kuolee.
Entä sitten? Kun tämä kaikki on tapahtunut, taistelut käyty, kun rakkauden teennäisyys ja taiteen keinotekoisuus on tunnettu omissa nahoissa ja nähty sielussa. Mitä silloin jää? Tietenkin pyhyys. Usko. Usko siihen, että on eräs toinen, todellinen tie, joka ei ole valheellinen tai keinotekoinen, jossa ei ole estetiikkaa eikä kritiikkiä, ei ihailijattaria, rahaa, aikalaisia eikä seuraajia. Siellä on vain tämä: puhdas tunnistaminen, puhdas totuus ja tie. Se, joka näkee illuusioiden läpi, lankeaa aina yksinkertaisimman illuusion uhriksi.
Niin, ja samassa, se on totta. Olet aivan oikeassa. Mitä arvoa on taiteella, jossa ei ole pyhyyttä, joka ei tee paremmaksi, ei puhdista sielua? Mitä arvoa on taiteella, jos se ei ole pyyteetöntä ja epäitsekästä, nimetöntä ja lähes muodotonta, todella kristillistä? Kansanomaista ja yksinkertaista, sitä tietysti myös. Ja nykyään se on vielä selvempää kuin silloin, satakaksikymmentä vuotta sitten. Ja minä vieläpä tiedän yhden sellaisen taiteenlajin. Yksinkertaisen ja pyhän. Saippuasarjat. Tv-ohjelmat, telenovelat. En ole lainkaan ironinen. Äidistä tuli jo monta vuotta ennen kuolemaansa antaumuksellinen saippuasarjojen seuraaja. Luulen, että hän katsoi kolmea tai neljää sarjaa. En minä tarkkaan tiedä. Mutta tiedän, että hän sai niistä apua. Todellisuudessa häntä vaivasivat viimeisinä vuosinaan kovat kivut. Hän tottui elämään niiden kanssa, tottui valvomaan puolet öistään. Ainakin hän sai niinä pitkinä öinä miettiä televisiosankariensa elämää, heidän rakkauksiaan ja toiveitaan, miettiä, miten heidän käy. Pitää yhden puolia, inhota toista. Ainakin sen aikaa, kun hän katsoi ruudulta heidän keksittyjä elämiään tai ajatteli niitä, hän ei pyöritellyt mielessään vanhaa ja turhaa katumusta, ei ajattelut kipujaan.
…
Jokin pikkulintu kopsahti juuri vasten ikkunaa. En ehtinyt nähdä, mikä lintu se oli. Maahan se ei pudonnut, lensi pois. Kai pohjoismyrsky on nyt lennättänyt niitä yli meren (sillä aiemmin, ennen kuin kirjoitin tämän kirjeen, puhkesi myrsky, draama, mutta kerron siitä myöhemmin), ja varmaan jotkut niistä löytävät saaren metsästä tuulensuojan, ruokaa ja turvaa. Ne, jotka selvisivät meren yli. Niin kuin tuo haukka, joka juuri ajaa takaa lintuja aukion yllä. Aurinko tulee esiin, etelänpuoleinen meri, kapea salmi ikkunan takana kimaltaa hopeisena ja kylmänä. Syksy on tullut.
…
Mutta siinä minä olen tosissani: saippuasarjat ovat pyhää taidetta. Mitään muuta niin pyhää en tiedä. Mitään, mikä auttaisi niin paljon ja niin monia. Ajatellaan vaikka vanhusta, E:tä, yli kahdeksankymmentävuotiasta miestä, joka asuu yksin keskellä autioitunutta kylää, haudannut vaimonsa, kissansakin. Uutta ei ota, ettei kuolisi ennen itse, miten kissan sitten kävisi. Mutta televisioystäviensä kohtaloita hänen ei tarvitse murehtia. Kunhan ei tule sähkökatkoa, kunhan televisio toimii, ne tulevat aina, eivät petä häntä koskaan, aina määrättynä päivänä määrättyyn aikaan ne pitävät hänelle seuraa, kevyet ja ruumiittomat lohduttajat.
Eikä kyse ole vain siitä, että sarjat auttavat vanhoja ja yksinäisiä, osattomia ja niitä, jotka tekevät päivästä päivään raskasta työtä ja huolehtivat meidän elämämme edellytyksistä. Se on yksi puoli niiden pyhyydestä. Toinen on niiden yksinkertaisuus, sadunomaisuus, ikuisuus. Hyvä voittaa ja paha saa palkkansa, uskollisuus on lopulta arvokkaampaa kuin pettäminen. Vaikka joskus saattaa näyttää, ettei niin ole. Saippuasarjoissa yhdistyvät niin Homeros, Joosef ja hänen veljensä kuin Anna Karenina. Ihmiskunnan taiteen- ja elämänkokemus, se vähä mitä sitä on. Loppujen lopuksi.
Saippuasarjat vastaavat siinäkin mielessä täydellisesti kristillisen taiteen ihannetta, että ne ovat monien saavutettavissa, käytännössä ilmaista taidetta, joka yhdistää ihmisiä ympäri maailman, yli luokka- ja kansallisuusrajojen. Novelaa katsovat Rion esikaupunkien rutiköyhät tytöt ja Järva-Jaanin unohdetut maatilojen isännät, mutta yhtä hyvin sarjoja voivat katsoa myös onnettomat rikkaat, sormet täynnä sormuksia ja kalliit juomat sisuksissaan, jopa älykkäät taideihmiset voivat katsoa, sillä he ovat ihan yhtä naiiveja ja tyhmiä. Sielultaan he ovat yhtä yksinkertaisia kuin kaikki muutkin, niin kuin sinäkin, Tolstoi, niin kuin minä, joka naiiviudessani sinulle kirjoitan, ja niin kuin se tyttö laitakaupungin supermarketin kassalla, joka unelmoi rakkaudesta eikä koskaan lue ”Anna Kareninaa” (ja jos lukisi, ei ymmärtäisi mitään, koska siellä ei ole mitään ymmärrettävää), yhtä yksinkertaisia kuin se viisas pietarilainen taidekriitikko, nuori nainen, jonka tapasin Tartossa festivaaleilla ja joka ei pitänyt mistään, sillä oli nähnyt jo kaiken, sillä oikeasti hän oli jo aikoja sitten pettynyt taiteeseen (taiteeseen voi ja saakin ainoastaan pettyä, sillä se onkin pohjimmiltaan petosta!) ja joka piti vain siitä pienestä harmaasta kissanpojasta, jonka hän maaseuturetkellä houkutteli luokseen ja otti kiinni ja jonka olisi halunnut niin mielellään viedä kotiin Pietariin. Sillä se oli niin suloinen. Ja se oli oikea. Mitä siitä, että pelkkä kissanpoika. Mutta kaikki tämä taide…! Tämä teatteri, moderni ja vanhanaikainen, eksperimentaalinen ja reaktiivinen – kehrääkö se koskaan sylissäsi, painautuuko se sinua vasten? Oikeasti kissanpoika oli aikamoinen rääpäle ja puoliksi villi. Sen minä sanoinkin kriitikolle. Mutta sanani kaikuivat kuuroille korville.
…
Mutta niin, draama, draama, josta minun piti kertoa… Syksyn draama alkoi eilen illalla, juuri kun tuli pimeää. Kävelin meren rantaan, tällä kertaa rohkeasti Jaanin talon ohi. Hänen puutarhassaan paloivat kyllä valot, mutta juhlia ei enää ollut. Enkä onnistunut kulkemaan huomaamatta ohi. He tulivat minua vastaan. Nuoret. Poika työnsi lastenvaunuja. Tulivat meren rannasta kävelemästä. Tervehdin heitä, he hymyilivät ystävällisesti ja voitonriemuisesti. Tietysti, he työnsivät edessään elämää. Sitä pientä elämää minä ajattelinkin tullessani meren rantaan. Yksi niin pieni ihmiselämä keskellä tätä hylättyä saarta ja suurta mustaa merta. Sillä meri oli musta. Suorastaan mustasti, suuresti ja juhlallisesti musta. Se oli kaunis. Siitä saattoi nähdä, että asiat ovat lähteneet liikkeelle, että kesän jatkumisen haalea illuusio on särjetty, että lopetuksen enkeli seisoo siellä ja hymyilee. Tuuli oli jo navakka ja puhalsi suoraan mustan meren yli, suoraan pohjoisesta. Vielä ei ollut kovin kylmä. Istuin sinne ruohomättäälle. Maan päällä oli jo aika pimeää, vain pilvien raoista paistoi valoa. Niitä minä katsoin, vaaleita pilvenrakoja, pisteenä tuikkivaa majakanvaloa vasemmalla ja suoraan edessäni mustaa katajapensasta, jota tuuli riepotteli. Sekin oli herännyt henkiin. Se oli olento edessäni, sielu. Joku, joka oli tullut ihan lavan eteen sanoakseen jotain, sanoakseen toivonsa. Enempää sanottavaa meillä ei ole, olkoon sitten taiteessa tai ei-taiteessa. Tuo ainoa, ihmeellinen toivo, joka ei ole valheellista, se vähäinen, joka meillä on. Kaikki muu on halpaa ja valhetta. Mutta miten tyytyä siihen melkein ei mihinkään? Nuo kaksi kaunista nuorta ihmistä, jotka työnsivät sitä pientä elämää edessään läpi ensimmäisen nousevan syysmyrskyn, tummanmustan meren rannalta kohti kodin valoja. Tietysti se lapsi kohtaa elämässään kärsimyksiä. Mitä kauemmin hän elää, sitä enemmän erilaisia kärsimyksiä. Hän ymmärtää ehkä jotain. Hänen vanhemmilleen siitä ei ole mitään apua. Ehkei hänellekään ole. Mutta silti. Mutta silti… En kadehtinut enkä säälinyt heitä. Minulla oli hyvä mieli heidän ilostaan sinä tuulisena iltana, se on pieni ilo, joka on kaikkien saavutettavissa, ilo yhdestä tuulisesta illasta, pienestä elämästä jota työnnät edessäsi. Olkoon sitten kahdestaan kohti kodin valoja, niin kuin he, tai yksin sen kauniin mustan ja mustemmaksi vetäytyvän merinäkymän puoleen, joka minua vetää puoleensa. Se on yksi ja sama tie. Jopa taide on juuri sitä samaa, ei enemmän tai vähemmän. Jopa pyhyys. Tummansiniseltä taivaalta mustan meren yltä alkoi sataa vettä. Tai ei sadetta, vaan yksittäisiä lämpimiä pisaroita. Yksittäisiä. Itkua ei tullutkaan.
…
Nyt on jo keskipäivä. En olekaan vielä tänään päässyt meren rantaan. Myrsky, joka nousi yöllä ja viskoi painavia kastanjoita verannan peltikatolle, alkaa laantua. Ilma on kylmä. Aurinko paistaa. Ruoho on kirkkaanvihreää, kaikki on kirkkaampaa, keinotekoisempaa, todellisempaa kuin vielä eilen. Vanhan kastanjan toukansyömät ja ruosteiset lehdet havisevat tuulessa ikkunan takana, tekevät valon huoneessa toisenlaiseksi (aurinko vilkkuu niiden lomasta). Mihin me olemme matkalla? Kesä on jo kaukana menneisyydessä. Se ei tule enää koskaan takaisin.
Yöllä, siinä tuulen kohinassa, näin taas unta draamafestivaalista. Ihme juttu! Vaikuttiko se kaikki minuun niin paljon? En itse edes ymmärtänyt. Se kaikki oli kuitenkin vain – taidetta! Se kaikki ei ollut ollenkaan oikeaa, minä tiedän, minä tiesin… Mutta mitä taide on? Mikä on luonnollista? Mikä on rehellistä, mikä on totta?
Ihan kuin olisin eilen siellä pimeällä metsätiellä nähnyt sen pienen elämän hymyilevän, sen jota ne työnsivät edessään kohti kotia, nuo kaksi itselleen-vielä-arvoitusta.
…
Ja illalla pohjoisenpuoleinen meri oli taas yhtä musta, yhtä dramaattinen. Taivas hohkasi luoteessa juhlallisena ja kylmänä. Mustat pilvieläimet rivissä. Ensimmäinen tähti ylhäällä. Olo – hyvä. Tämä äkkinäinen suunnanmuutos, tämä kylmä tuuli herätti henkiin. Teki ilman selkeäksi ja sielun kevyeksi. Kesä ja lämpö olivat kyllästyttäneet. Niin kuin kaikkeen kyllästyy, erityisesti hyvään, hyvään elämään. Saahan sitä sitten talvella taas muistella ja katua. Sitten, kun on kyllästynyt kylmyyteen. Nyt kylmä on vielä uutta ja tuoretta. Tuore kärsimys. Virkistävää.
Tietysti, luovuuden kannalta kaikkein virkistävintä olisi rakkauden kärsimys. Mutta minä en ole rakastunut. Enkä aiokaan rakastua. Jotenkin typerää ja tarpeetonta olisi rakastua vain hankkiakseen luovuuden kannalta hedelmällisiä kärsimyksiä. Rakastua taiteen nimissä (mitä meidän aikamme, meidän kahden viimeisen vuosisatamme taiteilijat ovat tehneet loputtomasti). Olisi rumaa sotkea joku toinen ihminen sellaiseen itsekkääseen kuvioon. Mikäli tämä taide todella on sellainen moolok että se syö vain suuria, tuoreita kärsimyksiä, niin kuolkoon sitten ennemmin vaikka nälkään. On yhtä typerää ryhtyä kärsimysriippuvaiseksi kuin muuksikaan riippuvaiseksi. Niin kauan kuin voi, kannattaa olla niin vapaa kuin voi.
Menin pohjoisenpuoleisen huoneen läpi keittiöön, jokin rapisi ikkunaa vasten. Rakeita. Ulkona omanlaisensa tuoksu. Lumen tuoksu sekoittuneena meren kalantuoksuun. Huone on viileä vaikka uuni on kuuma. Eipä tätä taloa ole enää tarkoitettu talviasumiseen. Mutta vielä ei ole talvi. Raesade jatkui. Jonain päivänä tuuli kääntyy etelään, muuttuu leudommaksi…
…
Kaikesta huolimatta on kirjasi Mitä on taide?, vaikkei se mitään taidetta ole, kuitenkin todella vaikuttava kirja. Vaikuttava vanhan miehen vilpittömyydessään. Sinä teet itsestäsi siinä hölmön. Tietyllä tapaa. Ihan täydellisen hölmön. Höykytät taidetta niin kuin joku Hruštšov. Mikään ei kelpaa, kaikki on kelvotonta. Mutta se onkin hienoa, ettet häpeä “takapajuisuuttasi”. Sillä yhtä paljon kuin takapajuisuutta, se on viisautta ja tarkkanäköisyyttä. Tietysti koko taide-elämä on teennäinen ja paisuteltu. Oli silloin ja on nyt vielä enemmän. Tietysti ihmiset istuvat esityksissä ja konserteissa välinpitämättömin kasvoin kuin täyttäen pyhää velvollisuuttaan, kiitollisina niistä muutamista sielua värisyttävistä tunneista. Sillä se on kuitenkin sentään taidetta! Eikä se ollut edes kovin kallista. Mutta siitä nauttiminen on hienoa. Se meille on opetettu kuluneen vuosisadan aikana. Että on hienoa.
Tietysti taiteisiin tuhlataan paljon rahaa, ilman että kukaan tarkkaan tietäisi miksi. Niin on aina ollut? Aina on ollut teattereita, konsertteja, kirjailijoita ja näyttelijöitä. Eihän ilman niitä olisi kulttuuria. Se on suljettu kehä. Se tuottaa koko ajan uusia ja uusia kirjailijoita ja näyttelijöitä ja taiteilijoita ja ohjaajia, sillä nuoria ihmisiä vetää puoleensa helppo kuuluisuus ja helppo raha. Tai näennäisen helppo. Heitä vetää puoleensa taiteen vuoksi kärsiminen, sillä se tuntuu paremmalta kuin pelkkä kärsiminen. Että kärsimys on aina yhtä tympeää, johtui se mistä tahansa, sen he saavat tietää sitten, kun on jo liian myöhäistä. Kun he ovat jo ehtineet tottua siihen tavallaan mukavaan elämään, valitsemiinsa kärsimyksiin. Kun he eivät enää voi pestä pois kuuluisuuttaan (tuntuu, etteivät voi, vaikka todellisuudessa ihmiset unohtavat nopeasti!). Ja koska kukaan ei halua kärsiä yksin, houkuttelevat vanhat taiteilijat ja kirjailijat ja näyttelijät yhä uusia ja uusia nuoria ansaan.
Niin se on. Siltä se etenkin näyttää, kun olet jo seitsemänkymmenen ja tuhlannut koko elämäsi taiteelle. Se tuntuu hukkaan heitetyltä elämältä. Sillä mitä se on puolestaan tarjonnut sinulle? Vain väärää rahaa, niin kuin kuuluisuus ja ihmisten kunnioitus. Tietenkään et silloin halua kuulla enää sanaakaan taiteesta. Olisi kauheaa, jos vielä haluaisit. Olet kulkenut koko sen matkan alhaalta ylös. Tietysti, jos sinua ylipäänsä vielä jokin kiinnostaa, se on elämä. Se, mikä taidetta tehdessä jäi elämättä (on tietysti kuvitelmaa, että jäi, ihan kuin olisi olemassa jokin toinen elämä kuin se, jota elit, taide).
Ja samassa tämä opettavainen ja nalkuttava teoksesi on läpikotaisin vilpillinen. Vilpitön kyllä raivossaan. Mutta vilpillinen raivon kohteessa. Sillä raivosi kohdistuu ilmiöihin, joista et oikeasti ole kiinnostunut. Et sinä välitä oopperasta tai baletista, Baudelairesta tai Wagnerista. Pohjimmiltaan suuntaat raivosi itseäsi vastaan: miten minä saatoin olla sellainen hölmö! Tämä on katumuksen kirja. Asian salaisen ytimen olet paljastanut eräässä alaviitteen huomautuksessa, jossa luokittelet myös koko oman tuotantosi “kelvottoman taiteen” alle. Ja silti! Kaksi kertomusta pelastuvat. Ne eivät ole kelvottomia. Mutta jos sinä olet kirjoittanut kaksi kelvollista, siis pyhää pikku kertomusta, eikös se tee sinusta valmista pyhimystä? Kuinka moni voi kehuskella niinkään paljolla? Homeros, apostolit…
Tietysti, katumus. Kun olet tehnyt elämässäsi kaiken, mitä eräs Tolstoi on elämässään tehnyt, sinulle jää jäljelle vain katumus. Tietysti, kaiken sen olisi voinut jättää kirjoittamatta. Vieläpä ne kaksi pyhää pikku kertomustakin (vaikka niin pitkälle et uskalla tuhotyössäsi mennä, jätät sentään itsellesi pakotien, obolin ojennettavaksi lopetuksen enkelille, sillä kuka uskaltaisi mennä hänen eteensä tyhjin käsin, vaikka me kaikki lähdemme sinne tyhjin käsin.) Niin, kaiken sen olisi tosiaan voinut jättää kirjoittamatta, etenkin “Sodan ja rauhan” ja etenkin “Anna Kareninan” ja erityisesti vielä “Ylösnousemuksen”, joka silloin oli vielä kirjoittamatta. Olisi voinut jäädäkin. Kaikki olisi voinut jäädä kirjoittamatta. Se ei olisi haitannut. Maailma ei olisi sitä huomannut ja joku toinen olisi kirjoittanut jonkinlaisen “Sodan ja rauhan”, jonkinlaisen “Anna Kareninan” jne., ja sinä, kreivi Tolstoi, olisit voinut lukea ne rauhassa omassa kartanossasi. Mutta niiden kirjojen sivut olisivat jääneet sinulta leikkaamatta, sillä olisit aina jo ensimmäisten sivujen jälkeen torkahtanut, kirja olisi pudonnut lattialle. Myöhemmin sinne olisi laitettu pehmeä matto, ettei kreivi turhanpäiten heräisi. Sillä hän on niin väsynyt! Kartanossa on niin paljon työtä ja vaivaa! Taloudenhoito on niin mielenkiintoista! Ja puiden kasvattaminen. Ja elonkorjuu. Ja heinätyöt. Miten hyvältä tuntuu vaihtaa talonpoikien kanssa muutama sana tärkeistä asioista, niiden pyhien yksinkertaisten talonpoikien, joita sinun ei koskaan tarvitse todella oppia tuntemaan, sillä kuolet ennen vallankumousta ja uskot autuaasti, että he ovatkin sellaisia kuin he ovat sinun, isäntänsä, jumalansa kasvojen edessä.
Sinun elämäsi olisi kulkenut huomaamattomasti, yhden vähäpätöisen, miltei nimettömän kreivin elämä, joka parhaassa tapauksessa tunnetaan vain maakunnan aateliskerholla ja maamiesseurassa. Jolla on koko joukko lapsia, joista monet selviävät lastentaudeista, kasvavat suuriksi niin kuin sinun istuttamasi puut siellä vanhassa puutarhassa. Et ole koskaan esittänyt yhtään ennenkuulumatonta ideaa, ja jos olet, silloinkin vain vaimollesi tai huonepalvelijalle, joka on tottunut oikkuihisi eikä edes huomaa niitä. Kun on aika kuolla, sinä kuolet, ilman mainetta ja kunniaa, mutta jättäen jälkeesi suhteellisen hyvin hoidetun talouden, lukemattoman määrän lapsenlapsia, herttaisen koruttoman kartanorakennuksen, jonka ikkunoiden tottuneesta katseesta sinun on raskas erota. Mutta täytyy. Valo sammuu. Sitten äänet. Sitten nimi. Sodat ja vallankumoukset tekevät työnsä. Mutta ainakaan sinulla ei ole ollut mitään osaa niiden synnyssä, vaikka et ole myöskään tehnyt mitään niitä estääksesi. Sinun nimesi ei liehu yhdenkään ryhmittymän yllä. Olet kulkenut huomaamatta ohi. Niin kuin ihminen ainakin. Niin kuin ihmisen pitäisi.
Siinä onkin sinun raivosi taidetta vastaan! Raivo siitä, että enää ei voi, millään keinolla, kulkea huomaamatta ohi. Olet kirjoittanut ja julkaissut. Olet tehnyt tekoja, joita et voi enää ottaa takaisin ja joiden seuraukset eivät ole sinun käsissäsi. Osittain olet tehnyt sen kaiken turhamaisuudesta. Osittain vilpittömästi. Enimmäkseen tietämättömyydestä. Niin kuin me teemme kaiken enimmäkseen tietämättömyydestä, mutta silti meiltä kysytään tekojemme syytä ja me kysymme niitä muilta. Tietysti, se on voimatonta raivoa – raivoa siitä, että se kaikki on tehty ja mitä tahansa vielä sanot tai teet, se ei muuta juuri mitään. Kirjan Mitä on taide? kirjoittaminen ja julkaiseminen ei muuta enää mitään. Sillä valitettavasti se on paljon heikompi teos kuin ne, jotka kirjoitit nuoruutesi innossa ja joita vaimosi joutui selkä kyyryssä ja silmät kirvellen kirjoittamaan uudelleen ja uudelleen puhtaaksi. Et säälinyt, et itseäsi etkä häntä etkä ketään. Tietysti olet nyt pahoillasi. Mutta millainen olisi ollut elämä, josta ei myöhemmin olisi pahoillaan? Sellaista elämää sinä inhoaisit ja katuisit vielä enemmän.
Niin, tietysti taide on kamalaa. Tietysti se on pilannut koko elämäsi. Mutta ehkä niin piti tapahtua? Ehkä se oli sinun pieni missiosi tässä maailmassa? Ei se, mitä nyt kuvittelet, tuo viisaan ja hurskaan kansanvalistajan hahmo. Muuten, mistä sinä sen edes otit, ettet vain toisten silmistä? Sillä sellaiseksi he sinut kuvittelevat, nuo hölmöt – vanhaksi viisaaksi partasuuksi, jonkinlaiseksi pyhimykseksi. Kirkko pois lukien tietysti. Mutta tiedäthän, kirkko ei koskaan ala suvaita kirjailijoita, sillä pyhä teksti on jo kirjoitettu, mitään uutta ei tarvita, ei mitään uusia evankeliumeja eikä apostolien tekoja. Kirkolle kirjallisuus on aina epäilyttävää. Sillä se asettaa sanan johonkin uuteen, epätavalliseen valoon. Niin, sinä haluaisit kirjoittaa jotain oikeasti hurskasta, niin että hekin, typerät papit, sen ymmärtäisivät. Mutta se on mahdotonta. Jos se olisi heidän mielestään oikeasti hurskasta, häpeäisit sinä sen latteutta. Se ei olisi enää taidetta, edes yksinkertaisinta sellaista, ei kelpaisi edes telenovelaan. Ja jos se ei olisi enää latteaa sen hurskaus olisi jo epäilyttävää. Se haluaisi sanoa jotain. Mutta halu sanoa jotain, onko se vielä hurskautta? Kaikki on kirkossa jo sanottu. Kaikkea voi siellä enää toistaa. Siksi kirkko ei tarvitse kirjallisuutta, ei tarvitse kirjailijoiden epäilyttävää, turhamaista hurskautta. Kirkolle riittää hyvin sen oma turhamaisuus ja oma hurskaus.
Niin että, ikävä kyllä Tolstoi, heräsit liian myöhään. Niin kuin me aina heräämme liian myöhään. Jos emme heräisi liian myöhään, olisimme jokin toinen laji, emme ihmisiä, jotka aina joutuvat katumaan tekojaan. Aina. Varmasti. Sillä mitä tahansa ihminen tekeekin, siitä seuraa kärsimystä. Joko hänelle itselleen tai jollekulle toiselle. Mieluummin sitten itselle. Niin että ei se haittaa, ettet onnistunut kulkemaan huomaamatta ohi, että sinusta tuli Tolstoi ja että maailmassa on nyt olemassa Tolstoi ja ettet edes sata vuotta myöhemmin saa levätä rauhassa haudassasi. Vieläkin saattaa jollekin nimettömälle tyypille tulla mieleen kirjoittaa sinulle kirje jollain käsittämättömällä kielellä. Niin kuin minulle nyt kävi. Mutta ei se haittaa. Se kuuluu asiaan. Sekin kestää vain hetken, sitten se menee ohi. Loppujen lopuksi onnistumme sittenkin kulkemaan huomaamatta ohi. Tolstoikin unohdetaan joskus, älä huoli. Etkä sinä enää huolikaan. Me huolehdimme nyt omia huoliamme, emme ole sen viisaampia kuin sinä. Nämä viimeksi kuluneet sata vuotta ovat kyllä olleet hyviä ja opettavaisia. Tiedämme nyt varmuudella, että ihminen, joka kuuntelee Bachia, voi tappaa toisen ihmisen. Se on todistettu. Ei sillä, ettei Bachin kuunteleminen tekisi paremmaksi. Ehkä se kuitenkin vähän tekee. Mutta mitä parempia olemme, sitä parempia olemme myös itsepetoksessa.
Ja tietyllä tapaa on sinun kirjasi Mitä on taide? visionäärin kirja. Tulevaisuuteen näkevä ja erehtyvä. Totta tosiaan, meillä on nykyään sivistynyt kansa, niin kuin sinä toivoit ja ennustit. Ja niin kuin voit arvata, sivistys on pilannut kansan kokonaan. Ei puhettakaan mistään yksinkertaisuudesta eikä mitään talonpoikia ole enää edes olemassa. Kansa tarkoittaa jotain ihan muuta. Ja silti se on kuitenkin vielä kansa. Villi ja tuntematon, niin kuin sinunkin aikanasi. Kuka tietää, mitä se hautoo. Sotaa, vallankumousta, verisaunaa muuten vaan, kansan nerokkuus on mittaamaton.
Jos totta puhutaan, minä en usko enää edistykseen. Viime aikoihin asti uskoin, mutta en enää. Tai ehkä ihan vähän. Niin hitaaseen edistykseen, että ihminen ei sitä tajua. Niin voi olla. Sillä ajassa, jota me tajuamme: kaikki, mikä muuttuu paremmaksi, muuttuu vielä huonommaksi. Ihminen kykenee vain haluamaan parempaa. Mutta elämään sen paremman kanssa… Heti tulee tylsää. Heti hän kyllästyy ja haluaa jotain muuta, vielä parempaa. Kun se vielä parempi on saavutettu, hän tietysti alkaa kaivata entistä hyväänsä, mutta on jo liian myöhäistä.
Tiedätkös, jopa kesä ja lämpö kyllästyttävät, kylmä syysmyrsky tekee iloiseksi. Niin kyllästyttävät myös rauha ja täysi vatsa, sota ja nälkä tekevät iloiseksi. Aluksi, hetkiseksi. Ja sitten on jo liian myöhäistä. Sitä, mikä oli, ei saa takaisin. Sitä kesää ei tule enää. Mutta tulee uusi, niille, jotka elävät.
Kolmatta yötä peräkkäin näin unta teatterista. En todella olisi uskonut, että se vaikutti minuun niin. Jostain sitä nyt vain tulee ja tulee. Täällä, keskellä tyhjää saarta ja tuulen huminaa, syksyn suurta draamaa. Luonto on minusta aina tuntunut niin dramaattiselta, jännittyneeltä. Luonnossa ei ole rauhaa. Kaikki kiiruhtaa johonkin. Etenkin syksyllä, keväällä, kesällä, talvella…
Sinä asetat kirjassasi Mitä on taide? korkeimmalle kohdalle vilpittömyyden. Siksi sinulla ei tietenkään ole paljoakaan hyvää sanottavaa teatterista, vaikka tulevaisuuden taiteiden visiossasi on paikka myös kansalliselle teatterille. Teatteri, ja vilpitön! Kirjallisuus vielä. Stop. Onko ihminen sitten yksin ollessaan, itsekseen puhuessaan vilpittömämpi? Kyllä ja ei. Joskus epätoivon hetkinä me jopa tunnustamme itsellemme jotain. Ja nuo epätoivon hetket ovat tosiaan hedelmällisiä myös kirjoittamisen kannalta, niistä voi tulla jotain. Mutta heti kun epätoivostamme alkaa tulla lauseita, se on jo vähemmän vilpitöntä. Jo alan tuntea iloa lauseen rytmistä ja virrasta, tai juuri siitä tummasta keskeytyksestä, joka ilmaisee tunnelman romahtamista, laskua. Tuo kieliopillinen voimannäytös, joka pitää sisällään armottoman paradoksin…. Niin, se vilpittömyys. Olen kanssasi samaa mieltä. Se on perustavanlaatuista. Ilman sitä ei ole mitään, ei minkäänlaista taidetta, turhanpäiväistä temppuilua vain, huomiohakuisuutta… Mutta vilpittömyys voi taiteessa myös olla keino hakea huomiota… Mutta minä tarkoitan sitä, jos se ei olekaan keino. Jos se tapahtuu. Taiteessa on ylipäänsä tärkeää vain se, mitä tapahtuu. Taiteilijan tai kenen tahansa tahtomatta. Näyttelijän, tulkitsijan. Taide syntyy vain ja ainoastaan siitä tapahtumasta, että sanotaan jotain, mitä ei haluttukaan sanoa. Kaikki muu on vain – “taidetta”. Koristetta, viihdettä, tyhjänpäiväistä. Ja se kaikki on kuitenkin olemassa jonkin tähden: että tapahtuisi se, mitä tapahtuu ja mitä me emme osaa ennustaa. Että me sanoisimme sen, mitä emme missään tapauksessa suostu sanomaan.
Ymmärtäminen. Ymmärtämisen hetki on aina se, kun meitä itseämme ei yhtäkkiä ole. On vain ymmärtäminen. Meitä ei tarvita siellä enää. Sitä tapahtuu myös lavalla ja salissa. Kirjallisuudessakin. Harvoin tietysti. Onko olemassa tekniikoita, joilla se saataisiin tapahtumaan? En usko. Tai ehkä sittenkin… On yksi tekniikka. Elämä. Elämä, joka kuluttaa meitä. Joka kuluttaa meidän jäykkää ja olemista haluavaa sydäntämme. Kun elää, kyllä tapahtuu. Lopulta kyllä tapahtuu. Tietysti, minä ymmärrän mitä sinä ajattelet. Että kaikkein mitättömin ihminen on oikeastaan kiinnostavampi kuin kaikkein suurin taideteos. Oikeastaan, kyllä. Romaanit ja esitykset, maailman musiikkiklassikoiden hienoimmat esitykset, joita nykyään voi kuunnella vaikka 24 tuntia vuorokaudessa – se kaikki on vain meidän autioiden tuntiemme tyhjää täytettä. Kaikki, mitä elämässä tapahtuu, tapahtuu kahden ihmisen, sinun ja toisen välillä, silloinkin kuin sitä toista ei ole paikalla. Silloinkin, kun sitä toista ei ole olemassakaan.
…
Myrsky mietti hetken ja käänsi itsensä ympäri. Nyt se tulee etelästä, lounaasta. Sade hakkaa vasten sitä ikkunaa, josta katselen ulos ja josta en kohta näe enää mitään. Vaikka kello on vasta kuusi. Mutta tuntuu kuin pian tulisi pimeää. Tänään en pääse enää ulos. Sade on liian rankka. Tuijotan lumoutuneena kastanjanoksien miekkailua. Siinä vasta vahvat puut, nuo kaksi hevoskastanjaa tässä lasikuistin edessä, yksi kummallakin puolella. Kaksi pylvästä. Vanha isäntä ne kuulemma istutti, se joka lähti Ruotsiin. Kahdestaan ne ovat selviytyneet Neuvostoliiton rajavartioinnista, kolhoosista ja kaikesta. Kaikista niistä mielettömistä myrskyistä, jotka ovat kulkeneet saaren yli. Hevoskastanja ei sitä paitsi ole mikään kestävä puu, se lahoaa nopeasti. Mutta nämä eivät ole lahonneet. Silloin kerran keväällä katsoin, miten niiden suuret tahmeat nuput paisuivat ja paisuivat, kunnes ensimmäiset lehdet työnsivät sormensa esiin. Sitten matkustin pois. Nyt ne heittelevät maahan ja katolle (hirmuisella kolinalla) omenan kokoisia kastanjoita. Kahdestaan ne ovat asuneet täällä saarella, kaukana muista hevoskastanjoista ja niiden taudeista. Seuraan silmää räpäyttämättä niiden miekkailevia oksia, repaleisia lehtiä. Eläydyn niiden taisteluun. Tuulenpuuskat ovat toinen toistaan voimakkaampia. Mutta näyttää siltä, että niiden oksat ovat vielä voimakkaammat. Tänä iltana ne esiintyvät minulle. Kunnes tulee pimeää. Ja sen jälkeenkin. Silloin minä kuulen ne. Läpi yön.
…
Niin, olet tietysti oikeassa siinä, että taidetta on liian paljon. Nykyään vielä tuhat kertaa enemmän kuin sinun aikanasi. Mutta en minä sitä taiteeseen kuluvaa rahaa sure. Loppujen lopuksi elämme aikana, jona rahaa on liian paljon ja suurin osa siitä kuluu johonkin epäilyttävään. Ei, en minä rahaa sure. En edes ajattele, että se pitäisi käyttää kansansivistykseen. Kansansivistykseenkin käytetään liikaa rahaa. En edes ajattele, että se pitäisi jakaa köyhille. Mistä Jeesus sen osasi ennustaa, sen, että köyhät meillä on aina keskuudessamme? Silloinkin, kun pankkiautomaatit sylkevät kymmenittäin sadan euron seteleitä, joilla voisi täyttää tuhansia vatsoja ja murusista riittäisi vielä sadalle…
Ei, vaan siksi, että kun taidetta on liikaa, se ei merkitse enää mitään. Niin kuin kaikki asiat, joita meillä on liian paljon. Se on vapauden kirous, ylituotantoyhteiskunnan kirous. Ruoalla ei ole enää makua. Sanalla ei ole enää merkitystä. Puutteen, sensuurin ja despotismin vallitessa jokainen sana merkitsee liian paljon. Mitään ei saa sanoa ja silloin jokaisella lausutulla sanalla onkin absurdin suuri painoarvo. Vapauden, yltäkylläisyyden ja demokratian aikakaudella voi sanoa mitä vain. Ja mikään ei tarkoita enää mitään. Voit ohjata, voit kirjoittaa, voit huutaa. Toiset ohjaavat, kirjoittavat ja huutavat hekin. Jos jostakusta alkaa tuntua, että nyt hän sanoi jotain tärkeää, niin tietäköön, että se oli petollista kuvitelmaa. Ylikiihtyneessä tilassa, johon taiteilija luomisen transsissa vääjäämättä joutuu, se on tietysti luonnollista. Tietysti hän sanoi. Mutta sillä ei ole väliä. Tuhat muutakin sanoivat. Ja ovelammat tietävät, ettei tarvitsekaan sanoa mitään, tärkeintä on olla näkyvillä. Köyhyyden ja kurjuuden paraati, siinä koko tämä yltäkylläinen taide. Kaikki tämä kirjallisuus, tanssi ja teatteri. Teatteria käy jotenkin erityisen sääli. Ihmiset ovat tulleet yhteen, nähneet vaivaa, panneet siihen sielunsa, he tulevat esiin, toisten ihmisten eteen miltei alasti, ja usein viimeisen epätoivon vallassa repivätkin itsensä alastomiksi, heittävät vettä päälleen, hyvä etteivät sytytä tuleen! Ja sillä ei ole väliä. Ei sillä, erinomaistahan se oli. Jatkakaa vain! Huomenna on toinen esitys toisessa paikassa. Ehkä se on vielä erinomaisempi? Kuulemma on.
Kaikki tämä taide, jota ihmisille tuputetaan, jota jaetaan ilmaiseksi, tuetaan ja propagoidaan. Kirjallisuusillat, festivaalit, kirjailijatapaamiset, markkinat, teemapäivät… Jotta taiteella olisi jokin merkitys, sitä ei saisi tarjota ihmisille väkisin. Taiteen pitäisi olla sellaista, ettei sitä löytäisi edes varta vasten etsimällä. Taiteen pitäisi olla kiellettyä, käytöstä poistettua, kokoon kerättyä. Silloin sillä olisi taas toivoa. Muussa tapauksessa: inflaatio. Inflaatio, joka kohtaa vuorenvarmasti kahta asiaa yhteiskunnassamme: rahaa ja sanaa. Niitä voi painattaa lisää. Maa ja ruoka, öljy ja puu kallistuvat ja sanat halpenevat. Sana ylipäänsä. Niin no, raha on myös sana. Ja taide on sana. Jos se on jotain. Se sanoo, samantekevää miten, vaikka äänettömästi, mutta se sanoo. Ja silti on niitä, jotka tulevat teatterisaliin, jotka avaavat kirjan mielettömässä toivossa: ehkä siellä sanotaan minulle jotain, ehkä minä ymmärrän jotain, itsestäni. Ja sanotaankin, ja saavatkin. Se on se suurin ihme tässä asiassa. Vaikka taide ja sana ovat meidän hyvässä ja kauniissa maailmassamme lähes voimattomia, ne ovat siellä olemassa. Salaa. Siitä ei puhuta. Sillä siitä ei voi puhua, sillä siitä puhuminen tarkoittaisi sen kaiken kumoamista, tarkoittaisi sitä samaa halpaa soopaa, joka tekee kaiken tyhjäksi.
…
Nyt ulkona on pimeää. Tuuli humisee kastanjoissa. Lämmin tuuli. Pikkulinnut ovat piiloutuneet. Peukaloiset. Katajapensaat ovat niitä täynnä. Pohjoismyrsky toi ne. Ne ovat niin pieniä, ettei niiden tarvitse pelätä edes ihmistä. Eivät ne koskettaa tietenkään anna. Mutta lentää viuhtovat ihan nenän edessä. Ihme että jokin noin pieni pystyy pitämään sydämensä lämpimänä ja vielä tulemaan yöllä myrskyävän meren yli. Antaa tuulen kannatella – siinä kai niiden salaisuus. Ei saa pelätä, taistella vastaan. Niiden pikkiriikkistä vakavaa sirkutusta on koko katajanummi täynnä, vielä illan pimetessä. Sitten kaikki hiljenee. Hävinnyt. Vain tuuli. Madis Kõiv on kuollut.
…
Vain sillä on arvoa, minkä rajallisuuden, lopullisuuden toisinaan tajuat. Niin kun ruoka täällä saarella. Neljän viikon rajalliset ruokatarpeeni. Ei sillä, että pelkäisin että ne loppuvat tai että jään nälkäiseksi. Sitä vain, että määrä on rajallinen. Suhtautumiseni ruokaan on automaattisesti toinen. Se alkoi heti. Vieläpä ne syksyn viimeiset kurkut, kovakuoriset ja vähän kellastuneet – kotona mietin, että kannattaako sellaista roskaa raahata saarelle mukaan, mutta täällä syön niitä hartaasti. Kuorin ohuelti. Leikkaan pitkittäin viipaleiksi, laitan leivän päälle, voileivät huolellisesti lautaselle. Millainen harvinainen ateria! Perunatkin kuorin seitinohuesti.
Askeesi, vaatimatonkin, on henkisesti aina kannattavaa. Taiteesta puhumattakaan. Mikään ei tee taiteelle niin hyvää kuin askeesi. Mukaan lukien taiteen itsensä askeesi. Kirjoittaa vähemmän. Puhua vähemmän. Kuvata vähemmän, filmata vähemmän, ohjata vähemmän. Luopua luovasta työstä? Vaikka sitten! Mutta päällimmäinen, kaikkein tärkein ja samassa kaikkein vaikein luopuminen on tämä: luopua pahasta, pahan tekemisestä itselleen. Siihen me olemme eniten kiintyneet, se on vaikein riippuvuus. Riippuvuus kärsimyksestä, jota itse aiheutamme itsellemme. Tuntuu, että ne ovat kaikki niin rakkaita, niin korvaamattomia, meidän kauniit inhottavat kärsimyksemme… Joskus elämä pelastaa meidät niiltä, mutta vain suurempien kärsimysten hinnalla. Typerä juttu.
…
Esityksen ainoa edellytys on katsojan läsnäolo. Kaikkea muuta voi olla, mutta ei tarvitse. Täällä taivaan alla on kahdenlaisia esityksiä, aamuesityksiä ja iltaesityksiä. Päivällä ei ole esitystä, sillä minä en katso.
Aamuesityksessä on aina tiettyä toivoa, joka herää ensimmäisistä teesiemauksista, ensimmäisistä variksen raakunnoista, oikealta ja vasemmalta. Teatterissamme on harvinaisen täydellinen stereoäänentoisto. Lavan yli, anteeksi, taivaan yli on vedetty paksu ja tumma pilvipeite. Kaikki on vielä vähän tummaa, uhkaavaa, kantaa menneen myrsky-yön sinettiä. Kohta voi alkaa sataa vettä. Kohta voi tulla vielä pimeämpää. Mutta ei tule. Tuolla etelässä pilven reuna kohoaa ylöspäin. 14Taivas on siellä kellertävän vaaleanpunainen. Ei selkeä, mutta sellainen, että saattaa seljetä. Aurinkokin saattaa vielä tulla esiin. Tuuli on yön aikana hieman laantunut ja yhtä lämmin kuin illalla. Sitten alkaa tapahtua. Kävin keittiössä hakemassa puurolautasen ja miltei myöhästyin! Katsojan täytyy olla läsnä! Muuten ei tapahdu mitään. Ehdin nipin napin. Iso hanhiparvi tulee vasemmalta ja liikkuu kiljuen oikealle, kohti sitä valoisaa taivaanreunaa, idästä länteen. Ensimmäinen parvi, jonka täällä näen. Nekin ovat lähteneet liikkeelle. Niiden musta liikkuva jälki jää vielä joksikin aikaa taivaalle ja niiden äänistä jää jälki ilmaan.
Pelkät variksetkin olisivat riittäneet täydellisyyteen: syysaamu. Hanhia en osannut odottaa. Aurinkokin näyttäytyy. Esityksen loppu. Kerään astiat, vien tyynyt ja peitot verannalle. Pian tuuli viskaa muovituolin nurin. Niin se jää iltanäytöksen alkuun asti. Tai huomisaamun.
Eihän täydellisyyttä ole se, että kaikkea on mahdollisimman paljon. Täydellisyyttä on, että kaikkea on mahdollisimman vähän.
Täydellinen teatteri: yksi katsoja. Samantekevää miten monta näytöstä. Niin monta kuin hän katsoo. Tai kuuntelee. Vähän valheellisuutta. Ilmaista. Siinä vasta oikea monologinäytelmä.
Täydellisyydestä seuraava olisi sitten se, mitä kutsuttaisiin monologinäytelmäksi, mutta se ei olisi enää mikään mono. Siellä on jo vähintään kaksi: yksi näyttelijä ja ainakin yksi katsoja.
Ja kun se näyttelijä kerran on lavalla, pilaten siten täydellisyyden minimaalisuuden, sitten siellä voisi olla vielä joku, vaikka sitten sanomatta sanaakaan, tekemättä mitään. Näyttelijä ei ole tottunut olemaan yksin. Oma kysymyksensä on sekin, tarvitaanko monologinäytelmässä näyttelijää. Kun näyttelijä on lavalla, hän alkaa näytellä. Se on hänen suojansa. Hän ei osaa enää muuta. Niin häntä on nuoresta asti opetettu. Sitä varten häntä on muovattu ja murrettu. Olet oikeassa, Leo Tolstoi, koulu on pelottava. Teatterikoulu on erityisen pelottava. Musiikkikoulussa opetellaan soittamaan instrumenttia. Teatterikoulussa itseään. Ja silloin se ei ole ikinä enää se itse. Epäitsekkyyden koulu omalla tavallaan. Mutta näyttelijän suurinta epäitsekkyyttä olisi, että hän lakkaisi olemasta näyttelijä, luopuisi siitä tekniikasta, siitä valheellisuudesta joka häntä suojaa. Se olisi tietysti pelottavaa. Kuin laskisi kesytetyn eläimen vapaaksi metsään. Ei, parempi olla ajattelematta sitä. Parempi olla unelmoimatta monologinäytelmästä, jossa näyttelijä astuisi eteeni ei näyttelijänä vaan sinä, joka astuu eteeni ja kertoo tarinansa. Se olisi kai liian suurta… taidetta.
Olkoon pikemmin sitten näin, ilman näyttelijää, kerron sitten itse itselleni, annan sen kertoa. Ei ole parempaa kertojaa kuin se. Se ei ole koskaan käynyt teatterikoulua. Eikä ylipäänsä mitään koulua.
Hassua, että kirjassasi Mitä on taide? kerrot, miten pelottavia ja vahingollisia taidekoulut ovat, mutta samassa vaadit kansansivistystä. Jo peruskoulu on sitä varten, että opetetaan lapsille temppuja. Jo kansansivistys on paha asia. Taidekoulu on sen pahan kehittämistä. Ilman koulua ei ole mitään taidetta. Turha kuvitellakaan.
Mutta niin se on, että henkisissä asioissa on koulu – sellainen koulumainen koulu, jossa on luokka ja luokan edessä opettaja – tietysti nonsensea. Jos elämässä on mitään opetusta, se on opetusta ihmiseltä ihmiselle. Henkinen puoli, se on aina monologinäytelmä. Joskus opettajan kanssa, joskus ilman. Miten milloinkin sattuu olemaan.
Siinä mielessä teatterikoulu on tietysti kelvoton, niin kuin sinä sanot. Tai turhuutta, niin kuin minä pikemmin sanoisin. Se on tarpeellinen, sillä se pitää koneiston käynnissä. Miten tuottaa esityksiä ilman koulutettuja näyttelijöitä, ohjaajia, valo- ja ääniteknikkoja? Amatöörit eivät pidä tehdasta käynnissä.
Mutta se on vain asian toinen puoli. Tekninen. Teatterikoulu on tietysti tekniikkakoulu. Mutta yksikään tekniikkakoulu ei ole pelkästään tekniikkakoulu. Savenvalajien kurssitkin tuottavat jonkinlaista henkisyyttä. Mitäpä muutakaan! Mutta teatterikoulu – vaikka teatteri onkin jossain määrin tekemisissä henkisten asioiden kanssa – opettaa tekniikan suojissa vielä jotain ihan muuta. Elämän ymmärtämistä. Yksi koulu edistää yhdenlaista ymmärrystä elämästä. Yleensä se on jonkun ymmärrystä elämästä, jonkun opetusta, ja kun se joku kerran kuolee, toiset pitävät sitä yllä ymmärtämättä sitä kunnolla. Aavehenkisyyttä. Niin kuin aavesäryt. Ja sitten koko se teatteri, joka siitä koulusta syntyy, vaikka melkein Virossa koko teatteri syntyy yhdessä koulussa (vaikka se nyt toimisi kahdella paikkakunnalla), pitää yllä sitä aavehenkisyyttä. Ja sitten yritetään tehdä uutta teatteria ja taistellaan mörköjä vastaan, joita ei edes tunneta. Mutta ne ovat ihmisten sisällä. Helpompi olisi aloittaa tyhjästä. Kun Robert Wilson alkoi tehdä mykkäesityksiään, hän ei käyttänyt vuosiin yhtäkään ammattinäyttelijää. Heidän aavehenkisyytensä olisi ollut vahvempaa kuin se henkisyys, jota hän vasta etsi, he olisivat määritelleet tahtoen tai tahtomattaan hänen paikkansa. Jokainen uusi, jos se todella on uutta, on vielä herkkää ja hapuilevaa. Sitten tulee vanha kettu, heilauttaa häntäänsä ja hupsista vaan, kaikki kulkee taas vanhaan tuttuun rytmiin. Sellaista on miltei kaikki uusi teatteri, mitä minä olen nähnyt. Vanhat sielut tekemässä uusia temppuja.
Jos uusi teatteri olisi todella uutta, se ei edes muistuttaisi meistä teatteria. Muuten kaikki tämä puhe uutuudesta on samantekevää, osittain viihdettä. Viihteen pitää aina näyttää uudelta, sillä sen tehtävä on lääkitä ikuista aavesärkyämme, ikävystymistä.
…
Päivä… Kuten sanoin, päivällä ei ole esitystä. Tasaisesti puhaltava navakka lounaistuuli, tasainen pilvipeitto, aurinko paistamassa sen läpi, pari sadepisaraa ikkunalla. Alkaa sataa… ei ala… Vain tuo töyhtöhyyppäparvi lehahti lavan yli. En tiedä, mitä ne siellä koko ajan lentelevät? Tai ehkä se ei ollutkaan, nyt tajuan, sama parvi kuin eilen? Töyhtöhyyppien syysmuutto on päässyt vauhtiin. Lähden katsomaan. Ja mietin, miten aloittaa “Ekke Moor”. Näytelmää, dramatisointia. Ekke Moor on traaginen sankari. Näyttelijä. Siitä tulisi näytelmä näyttelijästä. Näyttelijä on aina traaginen sankari. Siinä määrin kun hän on taiteilija. Taide on kelvotonta, turmelevaa, mutta ei niille, jotka sitä katsovat, lukevat, kuuntelevat. Heille se ei tee mitään. Taidetta ei kannata yliarvioida! Mutta ne, jotka tekevät taiteesta itselleen elämän, niitä se on vahvempi. Ne se tuhoaa. Niin kuin se tuhosi sinut, Tolstoi. Minä ymmärrän, että sinä haluat kieltää ammattimaisen taiteen tekemisen. Hävittää maan päältä. Pelastaisihan se monta sielua. Mutta vielä useampi sielu jäisi ilman lohdutusta, sitä kaunista yliluonnollisuuden hiukkasta, jonka he taiteesta saavat, sillä he jäisivät paitsi sarjastaan, rakkaasta telenovelastaan, teatteri-illastaan, viihdekirjallisuudestaan, laulustaan ja runostaan. Niitä ei tehdä illalla töiden jälkeen. Niitä katsotaan ja kuunnellaan ja luetaan illalla töiden jälkeen. Sinä, kreivi Tolstoi, joka teit koko elämästäsi kirjallisuutta, voit puhua niin. Mutta sinun heinätyösi, talonpoikaispaitasi, metsän istuttamisesi ja koulunpitosi, evankeliumin julistamisesi – ne olivat osa suurta näytelmää, monologinäytelmääsi, jonka ainoa oikea henkilöhahmo oli kirjailija. Roolista voi haluta pois. Mutta teatterin polttaminen tuskin enää auttaa. Tietysti taide on kamalaa, mutta lohduttautukaamme sillä, että se on kauheaa vain niille harvoille, jotka sitä tekevät, oikeastaan niille vielä harvemmille, jotka tekevät siitä ainoan mahdollisen elämänsä. Henkilökohtaisen elämän ja onnen näkökulmasta se on kauhea virhe. Mutta onko niillä mitään arvoa? Niin no, onko taiteella sitten jotain arvoa? En minä tiedä. Vaakakupit eivät ole minun käsissäni. Sinä, Leo Tolstoi, halusit ottaa hyvän ja pahan vaakakupit ja punnita itsesi. Itseään ei voi punnita.
Onko mitään itseä lopulta olemassa? Eikö se ole suurin kuvitelmamme, että olemme olemassa? Mutta jos me kerran todella olemme olemassa ja vielä ihmisinä, ja jos ihmisenä olemisella on jotain tekemistä pyhyyden kanssa, silloin sen pyhyyden pitäisi välttämättä näkyä jokaisessa elämässä, vaikka miten erehtyväisessä. Onko olemassa erehtymätöntä elämää? Onko olemassa ihmistä, joka ei ole typerä, pohjattoman typerä? Etkö sinä juuri sitä yritä meille sanoa, että se, joka on viisas, on samalla kaikkein typerin?
…
Kiusaus alkaa opettaa, julistaa, muuttuu kaiketi vanhemmiten yhä suuremmaksi. Kiusaus kirjoittaa Mitä on taide?, sanoa suoraan, sanoa pois omaatuntoaan painamasta, sanoa niin kuin on. Vaan voi kurjuutta! Elämä on jo eletty, tehdyt teot eivät jätä meitä niin helposti, katumuksella on hämmästyttävän vähän merkitystä. Kouluissa lapset pakotetaan yhä lukemaan “Sotaa ja rauhaa” ja “Anna Kareninaa”. Mitä on taide?, siitä heille ei hiiskahdetakaan. He eivät saa tietää, että se mitä he lukivat, on kelvotonta, että sitä ei olisi saanut lukea, että sitä ei olisi saanut edes kirjoittaa. Kieltää nuoruutensa! Siihen kun pystyisi.
Kävin eilen kylässä K:n, kuolleen kirjailijan tyttären luona, hän ei ole vielä matkustanut pois saarelta, ja kysyin häneltä Tolstoista. Tolstoi on hänelle kuulemma tärkeä, etenkin “Anna Karenina”, vaikka ei hän tietysti ole lukenut sitä aikoihin. Kiinnostaisi tietää, lukevatko tämän päivän nuoret vielä “Anna Kareninaa”, kun koulussa ei enää pakoteta? Ehkä heidän parissaan menestyt lopulta: he unohtavat sinut oikeasti. Ei sillä, ettei heitä kiinnostaisi sinun kirjasi Mitä on taide?, heitä vain kiinnostavat muut asiat. Jos heidän joukossaan on tolstoilaisia, ja heitähän on (niin kuin kaikki nämä ekovillitykset, luonnonläheisyys koko vilpittömässä tolstoilaisessa tekopyhyydessään), he ovat sitä tietämättään. Älä huoli, kyllä meidät kerran vielä unohdetaan ja kaikki, mikä on kirjoitettu sulaa yhteen, mutta se, mikä kerran on tehnyt johonkuhun vaikutuksen, ei häviä niin äkkiä. Vaikka miten opetat tai julistat tai kiellät. Tietysti, samantekevää mitä sanot tai etenkin mitä kirjoitat, aina ymmärretään väärin, tulkitaan väärin. Kirjoitus on siinä mielessä kauheaa, että sitä dominoivat kirjoitusten selittäjät. Kenties Jeesuskin olisi kieltänyt kaiken, mitä hänestä kirjoitettiin. Kenties hän olisi kieltänyt evankeliumit ja kirjoittanut, jos hän ylipäänsä olisi kirjoittanut, perusteellisen teoksen Mitä on usko? ja toisen Missä Paavali erehtyi?. Mutta hän ei kirjoittanut mitään. Hän ei sanonut enää mitään. Se, minkä hän sanoi, on jo kauan sitten sulanut yhteen sen kanssa, mitä on sanottu ja mitä vielä sanotaan. Paitsi tietysti selittäjien mielestä, jotka noukkivat pinseteillä hänen sanojaan ja tutkivat ja sanovat, mikä on oikein. Usko pyhään tekstiin on aina uskoa tekstien selittäjiin. Pyhät tekstit ovat kaikkein vahingollisinta ja vaarallisinta kirjallisuutta. Mutta ne ovat. Niitä ei voi enää ottaa takaisin. Ja “Sotaa ja rauhaa” ei voi enää ottaa takaisin, niin se vain on.
Kerran kahdeksan vuotta sitten selkäni kipeytyi keskellä kesää niin, että pystyin hädin tuskin kävelemään tai makaamaan. Pystyin vain istumaan. Olin käynyt talvella Intiassa. Ehkä siinä oli jokin yhteys. Mutta en tiedä millainen. Myönteinen, ehkä. Ehkä sitä selkäkipua tarvittiin, ehkä se oli kipu, joka lopetti kivun, sillä sen jälkeen minulla ei ole enää ollut kovia selkäkipuja.
Lääkärini määräsi tabletteja. Ne olivat uudenaikaisia särkylääkkeitä, otat yhden illalla ja seuraavan iltaan asti olet ilman kipuja, ainakaan suurempia. Kävelemään en oikein pystynyt, mutta olemaan pitkälläni kuitenkin. Ja istumaan. Sen tabletin lisäetu oli siinä, että kaikki huolet katosivat kertakaikkiaan. Maailman ja minun väliin syntyi jonkinlainen hiljainen etäisyys. Istuin päivät pitkät omenapuun alla ja luin kirjoja, venäläistä kirjallisuutta enimmäkseen, muuta lainattavaa ei kunnankirjastossa juuri ollut. Luin sinun “Anna Kareninasi”, luin “Ylösnousemuksen”. En muista mitään siitä, mitä sinä aikana luin. Mutta lukeminen oli hyvä. Se teki hyvää. “Ylösnousemus” teki erityisen hyvää, sillä se oli niin paksu ja vähän tylsä. Ei se koviin kipuihin olisi tietenkään auttanut. Mutta yhdessä tabletin kanssa sen vaikutus oli lähes ihmeellinen. Romaaneissa on ylipäänsä jotain ihmeellistä, vaikka olen samaa mieltä, ne ovat turhia tai minun puolestani vaikka täysin kelvottomia. Mutta ne tekevät meille jotain, mitä yksikään opetus tai traktaatti ei tee. Ne avaavat jotain. Hetken aikaa emme lainkaan ajattele elämäämme ja itseämme. Ja sinä hetkenä tapahtuu vapautuminen. Niin kuin täydellisen rentoutumisen hetkellä jännitys selkälihaksissa raukeaa ja hermo pääsee nikamien puristuksesta, kipu lakkaa. Ei heti, mutta hiljakseen. Kipeytyminen käy nopeasti, mutta kipu häviää yleensä hiljakseen. Satuttaminen on helppoa, mutta avun antamisessa olemme varsin avuttomia. Minä voin vakuuttaa, että romaaneista, joita sinä nimität kelvottomiksi, voi olla enemmän apua kuin jostain viisaasta opetuksesta. Romaanit eivät saakaan olla liian viisaita, sillä heti kun ne ovat viisaita, ne ovat vilpillisiä. Kertoessasi ihmisistä, niin kuin sinä osaat, kertoessasi itsestäsi, niin kuin sinä tunnet itsesi – mitä kovin viisasta sanottavaa sinulla on yhdestä loppujen lopuksi aika tyhmästä ja sokkona kulkevasta ihmiseläimestä, joka olet sinä itse? Mutta kertoessasi hänestä, vaikka romaanihenkilön elämän kautta, voit osoittautua viisaammaksi kuin olet. Kaltaisesi kirjailija voi kirjoittaessaan olla viisaampi kuin se ihminen, joka hän on, mutta kirjoittamaansa arvioidessaan on hän (vielä) sitäkin tyhmempi. Ylipäänsä olemme tyhmiä kun arvioimme.
Jos yksi kirjailija osaisi kirjoittaa asiat ylös niin kuin ne ovat, arvioimatta niitä, se olisi evankeliumi, se olisi enemmän kuin evankeliumi, se olisi itse ilmoitus. Mutta paraskin kirjoitettu jää vain jonnekin sinne lähimaastoon, se tarkoittaa, loputtoman kauas siitä.
Suuri kirjailija antaa kirjassaan asioiden tapahtua. Minä ajattelen, että suuri ohjaaja teatterissa antaisi myös asioiden tapahtua. Jos hän pystyisi täysin antamaan niiden tapahtua, sekin olisi ilmoitus suoraan lavalla. Mutta tietenkään kukaan meistä ei pysty. Olemaan ohjaaja ja samalla antamaan tapahtua. Sillä antaa tapahtua ei tarkoita selän kääntämistä, omiin oloihinsa jättämistä. Antaa tapahtua tarkoittaisi samalla täydellistä vastuuta. Miten? En tiedä. Haluan vain sanoa, että se aina puhuttelee, se aina tekee sydämen iloiseksi kun näet, että se, mitä taiteessa tapahtuu, tapahtuu todella. Että sitä ei tehdä, ei teeskennellä.
Sinä olet äärimmäisen kiihkeä luonnoltasi, Tolstoi, ja sinä tietysti pelkäät sitä kiihkoa. Kukapa ei pelkäisi. Vanhoilla päivillään sitä haluaisi jo vähän rauhaa. Mutta toivoa saa. Meidän sydäntämme ei jätetä koskaan rauhaan. Niin kauan kuin se on sydän. Ja kun se on enää vain elotonta ainetta, siellä ei ole enää sijaa rauhalle. Rauhan ainoa koti on rauhattomuus. Sinne se ikävöi koko ajan takaisin. Jumalakin loi elämän, se tarkoittaa, rauhattomuuden, vain siksi, että saisi pyhittää seitsemännen päivän rauhan. Onko tähtienvälisessä elottomassa tilassa rauhaa? Ei, sillä siellä ei ole yhtäkään rauhatonta sydäntä, joka sitä ikävöisi.
Tõnu Õnnepalu on virolainen kirjailija, runoilija ja esseisti. Teksti Mitä on taide? on katkelma Loomingu Raamatukogu -sarjassa vuonna 2015 ilmestyneestä teoksesta Lõpetuse ingel. Tekstin suomentaja Tuula Irene Friman on Suomen ja Viron välillä häilyvä opettaja ja opiskelija. Essee julkaistaan suomenkielisenä käännöksenä Mustekalassa tekijän luvalla.