Johdantoa Goethen tekstiin Tekijän tunnustus

Teksti: Pirkko Holmberg
Kuva: Public Domain

Ohessa julkaistaan lyhennetty suomennos Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) Väriopin (Zur Farbenlehre, 1810) historiallisen osan 1700-lukua käsittelevän osion lopusta. Teksti ”Tekijän tunnustus” (Konfession des Verfassers) kuvaa taustoja sille, miten Goethe päätyi tutkimaan värioppia ja hänen tutkimustensa eri vaiheita.

Kuten tekstistä ilmenee, Goethen alkuperäinen virike tutkia väriä lähti kiinnostuksesta kuvataiteeseen. Kirjailijana mainetta niittänyt Goethe kuvailee omaa suhdettaan runouteen käytännönläheiseksi ja intuitiiviseksi, ja tämä ajoi hänet etsimään taiteen sääntöjä kuvataiteen puolelta. Goethe oli ollut kiinnostunut kuvataiteesta ja harjoittanut maalaamista ja piirtämistä jo varhaisnuoruudestaan lähtien. Vakavammaksi hänen kuvataiteelliset pyrintönsä tulivat vuosien1786-88 Italian matkalla, jolloin hän havaitsi, ettei selkeää ja systemaattista teoriaa kuvataiteen väri-ilmaisusta ollut olemassa. Toisaalta hän huomasi, että väriä olisi lähestyttävä fysikaalisena luonnonilmiönä, jotta sillä olisi jotain annettavaa taiteen harjoittamiselle. Vallalla ollut Isaac Newtonin optiikan teoria ei kuitenkaan soveltunut Goethen lähtökohdaksi, koska se keskittyy valoon matemaattis-fysikaalisena ja mitattavana, ihmisestä riippumattomana ilmiönä. Newtonin teoria ei kerro meille mitään väreistä kokemuksellisena tosiasiana, jollaisena se ilmenee paitsi taiteen, myös jokapäiväisen kokemuksen maailmassa. Newtonin teoria väreistä syntyikin sivutuotteena tutkimuksista, joiden tarkoituksena oli parantaa teleskooppien kuvanlaatua tutkimalla valon värillisen taittuvuuden aiheuttamia epätarkkuuksia (esim. Westphal 1990, 154).

Goethen teksti on luonteeltaan omaelämäkerrallinen, mutta samalla fiktiivinen, mikä on herättänyt hämmennystä monissa Goethe-tutkijoissa. Kuuluisin on siihen sisältyvä kertomus Goethen lainaamasta prismasta ja vaikeuksista suorittaa prismakokeita Newtonin mallin mukaan, jotka johtivat Goethen lähestymään väri-ilmiöitä täysin toiselta suunnalta. Goethen oli tarkoitus rakennuttaa pimeä huone pienine tutkimusaukkoineen, josta läpi johdetun valonsäteen prisma hajottaisi seitsemäksi eriväriseksi valonsäteeksi Newtonin teorian mukaisesti. Erilaisten kiireiden vuoksi tästä ei tullut mitään, ja Goethen oli palautettava lainaamansa prisma sen omistajalle. Tätä ennen hän kuitenkin halusi katsoa prisman läpi valkoista seinää valoisassa huoneessa. Hän kertoo saman tien tämän tehtyään tajunneensa intuitiivisesti, että Newtonin teoria väreistä ei pidä paikkaansa. Valkoinen seinä ei näyttäydy erivärisiin alueisiin jakautuneena, kuten hän luuli käyvän, vaan näyttää edelleen valkoiselta: värillisyyttä on havaittavissa ainoastaan vaalean ja tumman reunoilla.

On hyvä huomata, ettei tämä dramaattinen taustatarina ole historiallisilta yksityiskohdiltaan täysin luotettava, ja sen tarkoituksena on vahvistaa käsitystä puhtaaseen havaintoon perustuvasta empiirisen tutkimuksen ihanteesta. Siinä yritetään luoda kuva puhtaasta havainnosta teorian pohjana, ikään kuin aiempi tutkimus ja tietyt hypoteesit tai ennakko-oletukset eivät olisi ohjanneet Goethen päättelyä. Goethen tarkoituksena on myös torjua käsitykset, joiden mukaan hänen teoriansa pohjautuisi antiikista omaksuttuihin kosmologisiin käsityksiin. (vrt. Sölch 1998, 95.) On hämmästyttävää, miten monet tutkijat ovat nielleet Goethen omaelämäkerrallisen esityksen sellaisenaan ja sekoittaneet sen historiallisiin faktoihin (esim. Förster 2011, 175). Tiettyyn tyylittelevään yksinkertaistukseen tarinassa ohjaa tietysti myös sen tiiviys: noin parikymmensivuiseen lukuun on yritetty mahduttaa kaikki Goethen väritutkimusten vaiheet taustoineen. Kuitenkin tekstistä käy ilmi, että Goethella oli jo ennestään joitain myöhempiä teorioitaan tukeneita käsityksiä esimerkiksi sinisestä, joihin hän oli saanut vaikutteita muun muassa lukemalla Leonardon Tutkielmaa maalaustaiteesta (Trattato della pittura).

Suomennoksestani puuttuu tekstin loppupuoli, jossa Goethe kuvailee tarkemmin, millaisen koesarjan hän hahmotteli ja suoritti saamansa perustavan oivalluksen jälkeen. Prismatutkimusten oli tarkoitus osoittaa Goethen perusteesit: että sinisyys on tulosta valaistusta väliaineesta pimeyden edessä ja puhtaan valon taittuminen keltaiseen ja punaiseen puolestaan väliaineen lisääntymisestä valonlähteen edessä. Tämä selittäisi myös prisman läpi näkyvät väri-ilmiöt. Tumman ja vaalean raja-alueiden näyttäytyminen värillisinä prisman läpi johtuisi siis siitä, että prisma muuttaa reunat epätarkoiksi niin, että väliaine samentaa taustalla näkyvää valaistua tai pimeää kohtaa. Newtonin teoriaan perustavat fyysikot puolestaan selittivät asian siten, että eriväriset valotaajuudet vain reuna-alueilla olisivat puhtaina ja keskellä sekoittuvat valkoiseksi valoksi.

Goethe toteaa myöhemmin, että hänen virheensä oli ollut nimittää tutkimuksiaan aluksi optiikan alaan kuuluviksi, koska optiikka käsitettiin yleisesti matemaattiseksi alaksi; hänen olisi jo alun alkaen pitänyt puhua kromatiikasta eli väriopista. Käsitys kokemukseen perustuvasta, ilman matemaattisia laskelmia toimivasta luonnontieteestä oli jo tänä aikana niin vieras vallitsevalle paradigmalle, että kun vielä oli tiedossa Goethen kielteinen suhtautuminen Newtonin teorioihin, oli taattua, että tiedeyhteisö käänsi hänelle selkänsä. Hänen poleeminen, paikoitellen jopa katkera kirjoitustyylinsä ei auttanut asiaa. Goethella oli myös pitkään vaikeuksia ymmärtää ja artikuloida, millä tasolla Newtonin teoria toimii, ja ettei se sinänsä ole väärässä vaan koskee vain erilaista ilmiön tasoa kuin mitä hän itse tutkii. Niinpä esimerkiksi Arthur Schopenhauerille oli mahdollista sekä kannattaa Goethen Värioppia että tutkimuksissaan spektraaliväreistä päätyä Goethesta eriäviin lopputuloksiin, mitä Goethen oli mahdotonta elinaikanaan sulattaa (HA 13, 612). Goethen vakaumus, ettei vaaleampi (valo) voi koostua tummemmista osatekijöistä (värit), oli järkkymätön.

Goethen yritykset lähestyä tutkimuksineen muita tiedemiehiä eivät tuottaneet tulosta, eivätkä hänen suunnitelmansa tutkimusyhteisön perustamisesta toteutuneet laajassa mittakaavassa, vaikka hän saikin muutamia kannattajia ja seuraajia. Filosofit suhtautuivat hänen työhönsä suopeammin, esimerkiksi F.W. J Schelling perehtyi kiinnostuneesti Goethen tutkimuksiin ja vaikutti myös niiden suuntaan ajatuksillaan polariteetista. Tärkeä tukija oli myös Friedrich Schiller, joka innosti Goethea systematisoimaan tutkimustapaansa kantilaisten kategorioiden mallin mukaisesti.

Väriympyrä Isaac Newtonin teoksesta Opticks (1704)

G. W. F. Hegel piti Goethen tutkimustapaa eräänlaisena esikuvanaan ja illustroi Goethen väriteorioiden avulla kiinnostavasti negaation negaation merkitystä. Jos valo on ensimmäinen affirmaatio ja pimeys sen negaatio, niin tämän negaation negaatio ei ole jälleen valo vaan väri. Tätä kuvaillaan Logiikan tieteessä seuraavasti: ”Puhdas valo ja puhdas pimeys ovat kaksi tyhjyyttä, jotka ovat samoja. Vasta määrätyssä valossa – ja valoa määrittää pimeys – siis samennetussa valossa, samoin vasta määrätyssä pimeydessä – ja pimeyttä määrittää valo – valaistussa pimeydessä, voi erottaa jotain, koska vasta samennetulla valolla ja kirkastetulla pimeydellä on niissä itsessään ero(…)” (Hegel 2011, 95; sit. Oittinen 2014, 101.) Goethen väriteoria toimi Hegelille siis välineenä kuvata reaalimaailmassa toimivaa dialektiikkaa, ja näin ylittää Kantin transsendentaalifilosofian dualismit, joihin subjektin aprioristen rakenteiden korostaminen johtaa.

Goethelle tämänkaltainen spekulatiivisen filosofian taso oli kuitenkin melko vieras. Loogisten rakenteiden sijaan häntä kiinnostivat käytäntö ja kokeellinen tutkimus. Kuten ”Tekijän tunnustuksen” draaman kaari kuvailee, runous oli johtanut hänet tutkimaan kuvataidetta ja kuvataide puolestaan väriä, mikä oli saanut hänet uppoutumaan täysin luonnontieteellisiin tutkimuksiin. Taidetta avustavan välineen sijasta luonnontieteestä oli tullut hänelle päämäärä sinänsä. Hänen tutkimustensa painopiste kuitenkin muuttui, kun hän perehtyi fysiologisiin, silmässä ilmeneviin väri-ilmiöihin (nk. couleurs accidentelles). Värilliset jälkikuvat ja simultaanikontrasti osoittivat, että lainalaisuuksien löytäminen ja toistettavien kokeiden tekeminen oli mahdollista myös subjektiivisen kokemuksen tasolla, mikä asetti kyseenalaiseksi näiden kokemusten nimittämisen satunnaisuuksiksi tai harhoiksi. Objektiivisessa fysikaalisessa maailmassa vallitsevan valon ja pimeyden polariteetin sijasta Goethen tutkimusten keskiöön tuli nyt havainnoiva subjekti, ja hän päätyikin sijoittamaan fysiologisia värejä käsittelevän osion heti Väriopin alkuun. Fysiologisten väri-ilmiöiden ja toisaalta värien aistis-eettisten vaikutusten ja niihin liitetyn kulttuurisen symboliikan tutkiminen toivat Goethen myös takaisin taiteen ja kulttuurin alueelle, jolta hän oli lähtenyt.

Kirjallisuus:
Förster, Eckart (2011) 25 Jahre der Philosophie. Eine Systematische Rekonstruktion. Frankfurt a/M: Klostermann.
Goethe, Johann Wolfgang von (1810) “Konfession des Verfassers“ in Zur Farbenlehre. Band 2. Tübingen: Cotta. S. 666- 692. Linkki alkutekstin facsimileen Deutsches Textarchivissa.
Goethe, Johann Wolfgang von (1955) Goethes Werke Band XIII. Naturwissenschaftliche Schriften u. Zur Farbenlehre. Durchgesehen von Dorothea Kuhn und Rike Wankmüller. Hamburg: Christian Wegner. (HA 13)
Goethe, Johann Wolfgang von (1960) “Konfession des Verfassers“ in Goethes Werke Band XIV. Naturwissenschaftliche Schriften u. Zur Farbenlehre. Durchgesehen von Dorothea Kuhn und Rike Wankmüller. Hamburg: Christian Wegner. (HA 14, 251–259)
Hegel, G.W.F. (2011) Logiikan tiede. Ensimmäinen nide, oppi olemisesta. Suom. Ilmari Jauhiainen. Helsinki : Summa.
Oittinen, Vesa (2014) “Hegel ja negaation negaatio.” niin&näin 2014:2. 101-110.
Sölch, Reinhold (1998) Die Evolution der Farben. Goethes Farbenlehre in neuem Licht. Ravensburg: Ravensburger Buchverlag.
Westphal, Jonathan (1990) Colour – A Philosophical Introduction. 2nd edition. Oxford : Basil Blackwell.