Teksti: Ville Laaksonen
Kuvat: Public Domain
“When I was a little kid my mother told me not to stare into the sun. So once when I was six I did. The doctors didn’t know if my eyes would ever heal. I was terrified, alone in that darkness. Slowly, daylight crept in through the bandages, and I could see. But something else had changed inside of me.” (1)
Suljen silmäni hellästi, sirotan ja katson aurinkoon; kuinka kiellettyä se onkaan ja tuijottaminen etenkin. Edessäni leijuu läpikuultavia kiteytyneitä muotoja, kuin alkueliöitä, haarakkeisia molekyylirakenteita, joiden pyöristyvästi kaartuvat muodot seuraavat rakennetta, kuin sääntöä, haarakkeineen rakentuvaa sähköistä alkueläimiä vilisevää maailmaa, jota silmän ei pitäisi nähdä. Ja ihmettelen sitä. Ummistan silmäni kokonaan, mutta väri on myös pimeydessä – ensin fyysisesti selitettävissä olevana ilmiönä – vastavärisenä jälkikuvana. Siristän silmiä ja annan valon paistaa luomien lävitse hellästi, ensin punaisena, kunnes sen muuttuessa tahtoni mukaan luulen kokevani harhoja. Eikä se pääty tähän, sillä kun jälkikuva on kadonnut ja silmät tottuneet luomien sisäiseen pimeyteen, pystyn muuttamaan näkemääni väriä mielessäni. Pelkkä harha ei ole riittävä selitys sille, miten “näen” värin mielessäni. Aistiminen on ylipäätään kovin suhteellinen kokemus: kun käsken mieltäni näkemään neonvärejä, näen ne puhtaana kuin sähkö. Väri voi olla kiiltävää kuin kulta, valossa elävää pintaa, kaikkea mitä uskallan kokea.
Goethe matkusti Weimarista Italiaan ymmärtääkseen värin merkityksen; minä Helsingistä Los Angelesiin, nähdäkseni kuinka cinematografinen väriloisteen lume on lopulta “todellista”. Auringon laskeutuessa kukkuloille Malibun yllä; aaltojen pauhussa Tyynen valtameren pastellit muistuttivat yllättävän vähän kuohuja, joita Italiassa voi aistia Välimeressä. Goethen tieteellinen, mutta samalla poeettinen suhtautuminen väriin on kaunis lähtökohta värin tutkimiselle. Vaikka tiede on ihmeellinen ja sillä voi tutkia monia asioita, on kyse myös siitä, kuinka tutkija osaa henkilökohtaisesti suhtautua kohteeseensa sellaisella innolla, jossa ilmiö ei ole rajattu pelkästään faktoihin, vaan siihen, kuinka ihmisen tulisi tulkita näitä faktoja käytännössä. Tiedän silmieni toimivan näköaistin keskeisenä tapahtumapaikkana ja niiden takana olevat toiminnot monimutkaisiksi, mahdottomiksi selvittää. En halua rajoittua siihen, miten näen, vaan miten kaikki aistit voivat toimia näkemisen osana, vaikuttaen siihen miten ihminen voi tulkita väriä hetkessä. Nautin täysin siitä etukäteen valheelliseksi kaavaleimastani näyttämöstä; siitä väriskaalasta, jollaisen Venice Beach aaltojen pauheessa tarjoaa, värjäten kaiken iltaisin kauniin pastelliseksi. Olen odottanut valon leikkiä taivaalla ja jatkan sitä hyväillen mieltäni.
The sun like I’m fading, changing into gold, shining on me now, the color of my soul, my shadow is reaching, its out of my control, the hole that I’m feeling, is the love i never know. (2)
Kaiken katsomisen, aistimisen, kokemisen ja muistamisen jälkeen impressio on herkistynyt. Havainto hetkestä värissä ei ole merkitykseltään suurempi kuin mikään toinenkaan hetki, kuten se ekspressiivinen tempaus, joka tavoittaa taiteilijan psyyken räjähdyspisteen. Virtuositeetin läsnäolo on yhteydessä autenttisen läsnäolemisen tapaan, jossa kaikki sielussamme huutaa kokemuksen olevan totta – hetkessä. En halua vähätellä mitään näistä todellisuuksista, joita voimme todelliseksi kokea, puhumattakaan sitä, kuinka tarkasti joku on pystynyt sen muille havainnollistamaan: Claude Monet’n Rouenin kirkosta eri vuorokauden aikoina tekemät havainnot, tai Gerhard Richterin sielun sykäykset, joiden aikana hän maalasi sarjan variaatioita Tizianin Marian ilmestys -aiheisesta maalauksesta. Sarja tulkintoja sielun liikkeistä maalauksissa suhteessa maalaamisen traditioon ja siihen, kuinka maalarille tulkitseminen itsessään on tärkeää. Richter käytti lähdekuvana kuvaa postikortissa! Valon ja pimeän välillä väri elää tiettyinä hetkinä, tietyissä paikoissa ja tunne-elämyksin ladattuna.
Kuten valkoisella, myös mustalla on oma värioppinsa. Jos unohdamme teorian ja tieteen rajat, ymmärrämme “todellisuuden” rajat kovin suppeiksi imaginäärisille suureille, kaikessa vaatimattomuudessaan rajattomille, mutta kuitenkin siten, että lopputuloksen täytyy koskettaa osuakseen todellisuuden pintaan tarkemmin. Ylimalkainen katsaus kaanoniin tai totuttuihin väriyhdistelmiin, vain opittuihin tai luonnon toistamiin vakioihin voi kertoa perusteista. Tiedemiehet saavat sanoa mitä haluavat – vaikka väittää pakkomielteisesti Jumalan olevan vain harha (Richard Dawkins) – tai mitä muuta tahansa uskottavan kuuloista tieteellistä päättelyä seuraavaa “hölynpölyä”, mutta lopulta meillä on vain yksittäiset kokemuksemme, jotka vaihtelevat myös itsemme kohdalla, jos jaksamme kauemmin asioilla vaivata päätämme – palata uudestaan asiaan, sekä nähdä asiat uudessa värissä.
Ympäripyöreät kuvailut – paatoksellinen poeettisuus, runollinen romantikkomainen suhtautuminen väriin, on hengähdys ennen myrskyä, jonka loppu ei loista neonloisteessa, ei siinä kuinka rakentaa maailma ylipäätään geometrisenä tai muotoihin pohjautuvana todellisuutena, vaan siinä; kuinka syvällisesti voimme aistia ja kokea väriä.
“With fear I kiss the burning darkness” (5)
Alunperin black metalin kuuntelu oli minulle pirun onnellinen ja hauska juttu 80- ja 90-luvun taitteessa – white metal sen sijaan oli utopistisen huvittava yritys pelastaa pakanat tekemällä pääosin todella huonoa musiikkia. Ei satanismi ole sen kummempi ajatus kuin kristinuskokaan, jos ei ole tarpeeksi tyhmä ottaakseen sitä sydämelleen – buddhalaisuudesta voisi ehkä saada vähän popimman värimaiseman (puhumattakaan hinduista), mutta ehkä siitä kuitenkin puuttuisi jotain, kuten kuolema: olkoon se sitten valkoinen, musta tai disco. Klassinen musiikki voi tarjota laajan skaalan erilaisia sävyjä, kuten toisaalta myös elektroninen musiikki kaikkine alataajuuksineen ja säröineen, repien auki erilaisia koloristisia yhtymäkohtia. Kun kaikki ääni ja informaatio on läsnä, lopputulos sulautuu synestesian läpäisemään, aistien väistämättömästi puutteellisesti määriteltävissä olevaan tapaan, jolla ihminen on suhteessa värin tiedostamattomiin tasoihin.
Värillä on äänensä – siis miten se resonoi valon taajuuksina, jotka heijastuvat erilaisten valonlähteiden läsnäollessa ja puuttuessa. Sähköisesti ihmisen mittaamalle (tai luomalle) valolle on värioppeja ja karttoja, mutta silmä ei teknisesti pysty kuvaamaan sitä, mikä on “todellinen” tai neutraali, koska se on yhteydessä mieleen, joka myös “näkee” värin. Silmän sopeutuessa näkemäänsä ihminen uskoo värin niissä puitteissa, joissa on kykeneväinen väriä aistimaan.
Tietokoneen näyttöpäätteellä pimeys ei ole väri vaan sen puuttuminen – pelkkä heijastus ruudulla. Tappisolut aistivat punaista, sinistä ja vihreää. RGB-avaruus, jonka voisi aistia on näyttöpäätteistä, joiden jokainen pikseli voi olla yksiseltteinen. CMYK-tulosteetkin voidaan tehdä standardien mukaisesti. Mutta kuten taideteosta ei voi katsoa kuvasta, silti jotain puuttuu. Pimeydessä ei ole värejä fysiologisesti, koska silmän tappisoluja on vain yhdenlaisia. Näin meille kerrotaan. Edellä kuvailin toisenlaista tapaa kokea värejä. Se, ettemme pysty todellisuudessa omaksumaan yhtäaikaisesti kaikkia niitä tapoja, joilla kokemus väristä syntyy verkkokalvon takana eri hermosolujen välityksellä mielessämme, on useille riittävä peruste tyytyä tieteellisesti todistettavaan tapaan ajatella väriä. Historialliset ja kulttuuriset värin merkitykset perustuvat usein yleistyksiin, joita viljellään helposti myös psykologisissa värin määrittelyissä. Kaikissa lähestymistavoissa ja yleistyksissä on jotain, joka koskettaa hetkittäin, mutta tietäminen ei ole sama kuin totuus.
Taiteilijan sormen päissä on hiljainen tieto; värinä siveltimen varressa juuri oikean värin painuessa kankaaseen. Tämä värinä on kuin syvempi tietämisen taso, jonka taiteilija toivoo taiteellaan välittyvän. Kuinka turhauttavaa nähdä ihmisten vilkaisevan ylimalkaisesti kuin pelkkää esinettä: nähden vain kuvan pysähtyneisyydessään – liian paikoillaan seurattavaksi? On kovin ymmärrettävää, että ihmisillä on liian kiire kokea väriä syvällisellä tasolla, etenkin kun tarjolla on niin monia hyviä tunnettuja ja tieteellisiä selityksiä, joiden “varmuus” tarjoaa turvallisen tavan tarkastella ilmiöitä kyllin etäältä. Väri ei ole sekoitus pigmenttejä, tai onnistunut yhdistelmä, jota voisi noudattaa kuin kemiallista kaavaa. Taiteen merkitysten muuttuessa hienoviritteisemmiksi, uudet tasot ovat kuin “epätodellisia” hetkiä tuntemattomattoman rajalla. Tämä siitäkin huolimatta, että kyse on elämän aistimisesta: vain sen tuntu vieraana ja pysähtyneenä on pelottava kuin kuolema.
Taiteilijan sormenpäät kihelmöivät koska taide ei ole raja, vaan ikkuna tai ovi. Myöskään taideteos ei ole vain esine. Taide on portti, jonka lävitse kulkeneen näköala elämään syvenee. Parhaimmillaan se muuttaa tavan, jolla luemme elämää taiteen tällä puolella. Silloin musta ei ole värin kuolema eikä valkoinen värin puuttumista vaan molemmat ovat väriä sanan syvässä merkityksessä.
“Dead men working a sinner, a saint, mixing up a pail of paint, painted the house, black as night. When the sun came up the house was white.” (7)
Ville Laaksonen on turkulainen väri.
Viittaukset:
(1) Still-kuva ja sitaatti elokuvasta Pi (?), 1997. ohj. Darren Aronofsky.
(2) Pretty Lights: Color of My Soul
(3) Gerhard Richter: Marian ilmestys Tizianin mukaan. Öljy kankaalle, 1973. (2 teosta sarjasta)
(4) Claude Monet: Rouenin katedraali, 1890-luku (sarjasta teoksia)
(5) At The Gates.
(6) Daft Punk: Pyramid. Installaatio live-esiintymiselle, 2007, Paris
(7) Color Me Once, Violent Femmes.