Pääkirjoitus: Pirkko Holmberg
Kuvat: Mari Metsämäki ja Pirkko Holmberg
Jos härän silmien edessä pitää punaista vaatetta, se raivostuu, mutta filosofi riehaantuu jo kuullessaan ylipäätään puhuttavan väreistä.
-Johann Wolfgang von Goethe (1)
Kuva: Pirkko Holmberg
Katselen ruskan kirjomaa metsikköä ja yritän eritellä, mitä eri värejä ja värisävyjä näen missäkin kohdassa. Totean pian tehtävän toivottomaksi. Onko jalavan sinivihreä sama tässä saarnen vaaleanvihreän vieressä kuin tuolla, missä se näkyy täplittäin vaahteran loistavan punaoranssin keskeltä? Onko tammen vihertävänruskea enemmän vihreää kuin ruskeaa? Pinnistely herpaantuu pian avuttomaan uppoutumiseen rajattoman aistihavainnon keskellä.
Modernin luonnontieteen kehityksen taustalla on luonnon muuttaminen mitattaviksi suureiksi, minkä taustalla on matemaattisesti laskettavien ensisijaisten ja subjektiiviseen kokemukseen perustuvien toissijaisten havainnonominaisuuksien välinen erottelu. Toissijaiset ominaisuudet kuten väri, lämpö, maku tai haju eivät viittaa mihinkään todennettavasti ulkopuolellamme olevaan vaan ainoastaan omaan kokemukseemme. Tämän vuoksi Galileo Galilei piti parempana rajata todellinen luonnontiede koskemaan vain sellaisia ominaisuuksia, jotka voidaan mitata ja joiden voidaan näin todistaa todella liittyvän ulkopuolellamme oleviin olioihin (2). Samanlainen jaottelu ensisijaisiin (primäärisiin) ja toissijaisiin (sekundäärisiin) havainnonominaisuuksiin on toistunut ajattelijalta toiselle, ja sen kuuluisimmat versiot ovat peräisin Lockelta ja Descartesilta.
Mari Metsämäki: Pallo: Läpileikkaus väriavaruudesta (2008)
Väriä ei siis ”ole olemassa”, koska se on subjektiivisen kokemuksemme piirre. Kuitenkin värillä on keskeinen rooli maailman hahmottamisessa. Paitsi ravitsemukseen ja parinmuodostukseen, värit vaikuttavat olennaisesti myös tilallisuuden hahmottamiseen (3). Tämän vuoksi eräs matemaattisen rationalismin uusista puolestapuhujista, Quentin Meillassoux kieltäytyykin laskemasta ulottuvuutta Descartesin tavoin ensisijaisiin havainto-ominaisuuksiin, koska ulottuvuutta ei voi kuvitella värittömänä (4). Koska tällaisessa maailmankuvassa värikokemuksen totuutta ei voi kiistattomasti todistaa tai perustella, koettava maailma nähdään paremmaksi rajata todellisen maailman ulkopuolelle. Tämä on kohteliaastikin ilmaistuna reduktionistista eikä lisää ymmärrystämme maailmasta.
Miksi väri sitten aiheuttaa niin suuria hankaluuksia perinteiselle tietoteorialle? Alussa sivuamani vaikeus määrittää tarkkaa värisävyä kussakin näkökentän kohdassa valaistuksen vaikutukset huomioon ottaen oli yksi monista Ludwig Wittgensteinia hiertäneistä väriin liittyneistä ongelmista. Kielipeliteoriansa puitteissa hän ei kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan niitä tyydyttävällä tavalla. Brian Massumi huomauttaa, että tarkan värisävyn määrittäminen kussakin havaitussa kohdassa ja olosuhteessa olisi mahdotonta, koska havainnossa toisiinsa vaikuttavat ja toisensa läpäisevät aistialueet olisi keinotekoisesti erotettava toisistaan. Määritelty väri enää vastaisi havaintoa, jonka absoluuttisuus nousee perustalta, joka ylittää havaintomme rajat. (5)
Värin aiheuttama sekaannus on vain yksi esimerkki siitä, miksi looginen tai matemaattinen lähestymistapa eivät ole riittäviä havainnon ja varsinkin värin tarkastelemiseen. Kuten Ville Laaksonenkin toteaa tämän numeron artikkelissaan, värin määrittely tietyn valon aallonpituuden vaikutukseksi silmämme verkkokalvon sauvasoluissa, jonka aivomme tulkitsevat kulttuurin ja biologian vaikutuksesta tietyksi väriksi, ei vielä kerro mitä väri tai värihavainto on. Onko niin, että aistihavainto ja sen mukana värillisyys, vievät meidät väistämättä vaaralliselle ja romanttisen epämääräiselle alueelle, jolla mitattavat suureet, formaalinen logiikka tai ajattelun aprioriset muodot eivät enää hallitse?
Värikerettiläisille eräs tärkeimmistä esikuvista on kirjailija Johann Wolfgang von Goethe, jonka Värioppi (Zur Farbenlehre, 1808–10) on vaikuttanut laajalti kuvataiteeseen ja filosofiaan, mutta joka luonnontieteen piirissä on edelleen nolostuttavan pseudotieteen maineessa. Vierasta hallitseville käytännöille Goethen tavassa harjoittaa luonnontiedettä on paitsi hänen lähes naiivi havaintokeskeisyytensä, myös hänen historiallinen ja narratiivinen lähestymistapansa tutkimukseen. Henkilökohtaiset elämäntapahtumat sekä erilaiset sattumukset ja erehdykset kuvataan etappeina tutkimuspolun varrella pelkkien tutkimustulosten ja niiden perustelemisen sijaan. Tästä hyvä esimerkki on käsillä olevassa teemanumerossa julkaistava omaelämäkerrallinen katkelma Goethen Väriopin lopusta.
Mari Metsämäki: Säkkikaupalla väriä
Nykytaiteessa värinkäyttö ei vaikuttaisi olevan kaikkein polttavimpia ja ajankohtaisimpia ongelmia. ”Taiteen ja muotoilun kiinnostuksen kohteet ja tehtävät ovat (…) siirtyneet esteettisen tajun, kauneuden ja ylevän korostamisesta sellaisten asioiden kuin käsitteellisyyden, sukupuolen, politiikan, ympäristöjen ja yhteisöjen pohtimiseen”, kirjoittaa Harald Arnkil tämän numeron väriharmoniakäsityksiä käsittelevässä artikkelissaan. Silloinkin kun taiteen formalistista puolta korostetaan, se tapahtuu usein älyllisesti, ja tunteelliseksi koettu kolorismi on vain yksi ilmaisukeinoista. Toisaalta kolorismi on myös edelleen taiteilijan synnynnäinen kyky tai taito, jota hän käyttää ammatissaan, minkä takia onkin joskus sanottu väriteorioiden olevan taiteilijoille samaa kuin ornitologia linnuille. Tätä puolta asiasta lähestytään kahden kuvataiteilijan lämminhenkisen keskustelun keinoin Sara Oravan haastatellessa Raili Tangia tämän työhuoneella.
Väri nostattaa edelleen toisinaan suuria tunteita, kuten silloin kun keskeisellä paikalla sijaitsevan Kiasman rakennustyömaan aita oli maalattu vaaleanpunaiseksi. Värin merkityssidonnaisuuksia länsimaisessa kulttuurissa lähestyy artikkelissaan estetiikan opiskelija Sofia Lång. Vaikka kova tiede on sulkenut kokemuksen ulkopuolelleen, psykologit, tuotesuunnittelijat ja markkinointitutkimusten tekijät ovat siitä mitä suurimmassa määrin kiinnostuneita huomatessaan, miten paljon esteettinen kokemusmaailma vaikuttaa ihmisten arjessa tekemiin valintoihin. Yhtäältä maailmaamme siis hallitsee koveneva materialismi ja fysikalismi, toisaalta yhä voimakkaammin estetisoituva todellisuus, jonka suunnittelijat ja markkinamiehet – ja me heidän mukanaan – pyrkivät tekemään arjen pienimmistäkin osatekijöistä elämyksellisiä. Tämä tapahtuu paljolti tiedostamatta; kokemuksen eri ulottuvuuksien tieteellinen ja erittelevä tarkastelu on monista eri aloilla tapahtuvista yrityksistä huolimatta paljolti alkutekijöissään. Nähtäköön tämä teemanumero yhtenä yrityksenä ottaa puheeksi sitä, mistä on vaikeaa puhua.
Mari Metsämäki: Pallo: Läpileikkaus väriavaruudesta (2008)
Kirjoittaja on Mustekalan entinen päätoimittaja, jonka tämänhetkisenä projektina on Goethen Väriopin suomentaminen.
Viitteet:
(1) J.W. von Goethe (1955) “Einleitung” in Goethes Werke Bd. 13: Schriften zur Naturwissenschaft. Zur Farbenlehre. Hamburg: Christian Wegner Verlag. 325. (Suomennos Pajari Räsänen)
(2) Vrt. Perhoniemi, Tuukka (2013) Mitan muunnelmat. Miten määritämme maailmaa, ihmistä ja tietoa. Tampere: Vastapaino. 101.
(3) Ks. esim. Arnkil, Harald (2013) Colours in the visual world. Helsinki: Aalto University. 18–19.
(4) Meillassoux, Quentin (2008) After finitude. Käänt. Ray Brassier. London: Continuum. 3.
(5) Massumi, Brian (2002) Parables for the virtual: Movement, affect, sensation. Durham, London: Duke University Press. 172-173.
Ks. myös Wittgenstein, Ludwig (1982) Huomautuksia väreistä. Suom. Heikki Nyman. Helsinki: WSOY.