30.11. Niko Haukkala
Taiteilijapari Dias&Riedwegin näyttely Kiasmassa haastaa tarkastelijan pohtimaan itseään maailmassa elävänä olentona. Näyttelyn teosten aiheiden punaisena lankana on yksilö ja yksilönä maailmassa olemisen ja toimimisen eri roolit ja ehdot, joiden vastapoolina toimii kokonaisuus: yhteisö, uskonto, jumala.
Näyttely pyrkii saamaan taiteen kokijan huomaamaan muissa ihmisissä piilevän samankaltaisuuden, vaikka teoksissa kuvatut ihmiset näennäisesti edustavaisitkin katsojaan verrattuna kenties suurinta mahdollista toiseutta lähenevää olemisen tapaa.
Katsojan eteen tuodaan marginaalissa eläviä ihmisiä kaunistelemattomine elämäntarinoineen, jotka eivät syytä vaan pyytävät kuuntelemaan; ja jos ja kun heidän elämäntarinoilleen avaa korvansa ja silmänsä, niin tarkkailijan ja tarkkailtavan välinen ero kutistuu katsojan huomatessa reagoivansa samoihin asioihin kuin teoksen henkilötkin, marginaali-ihmiset.
Tämä on tärkeä tapahtuma myös yhteiskunnallisen vallankäytön tasolla, sillä yksilöiden ja ryhmien saadessa itselleen julkiset kasvot ja vielä kasvot, joiden kuvaa ei ole vääristelty ihan absurdiksi, heidän ihmisarvoaan ei ole enää helppo ohittaa ja väheksyä.
Tuntuu erikoiselta tutustua taiteeseen ( vieläpä valtiollisessa taidelaitoksessa) joka ei ole toisaalta “pelkkää” estetiikkaa, muttei sorru myöskään vaikeista asioista puhuessaan liian silmilleräjähtelevän ja osoittelevan kuvaston käyttöön. Edellinen on asia, joka tänä kuvallisen informaatiotulvan aikana saa katsojan helposti “lukkoon”estäen häntä näkemästä teoksen syvempiä merkityksiä.
Kolme teosta vaikuttivat näyttelyn kokonaisuudessa eniten: “Nimeni huulillasi”-installaatiossa vuodelta 2000 projektiin osallistuneiden vanhat lakanat toimivat taustakankaana heidän videolla projisoiduille päilleen jotka kertovat menneiden rakkauksiensa nimiä.
Teos houkuttelee katsojan avaamaan itsensä hetkessä tapahtuvaan omien tunnekokemustensa kontemplaatioon. Teoksen vaikuttavuutta korostaa hyvin läheltä kuvattujen kuiskaavien huulien välittämä herkkyyden ja haavoittavuuden vaikutelma.
“Suurin sallittu ahneus”- vuodelta 2003 koostuu mieshuorien haastatteluista heidän kertoessaan haastatteleville taiteilijoille omasta elämästään ja taustoistaan kameran pyöriessä taustalla. Kun edellinen teos on avannut katsojan tunnerekisterin, kutsutaan hänet nyt tunnistamaan ja tunnustamaan kohteittensa inhimmillisyys ja ihmisarvo aivan toisella tasolla mihin jokapäiväisessä elämässä on joutunut.
“Kaikki venetsialaisia” (1999) kuvaa ihmisiä heidän pukiessaan kukin vuorollaan yhteiskunnan vaatimia roolivaatteita ylleen. Tämän jälkeen he kulkevat kyseisissä vaatteissaan edestakaisin projisoituina lattialle. Ihmiset ovat venetsialaisia, mutta he voisivat – aivan kuten kahdessa edellisessäkin teoksessa – olla missä ja mistä tahansa.
Pukeutumista olennaisempi on kysymys siitä antaako katsoja (ihminen) pinnan hämätä. Vaikka yhteiskunnassa on ollut ja tulee aina olemaan erilaisia rooleja, on ihmisillä perustavanlaatuisen ihmisyytensä pohjalta oikeus tulla kohdelluiksi paremmin ihmisinä.