10.11. 2004 Pessi Levanto
*Huono kasvatus’ on jo Almodovarin viidestoista elokuva, mutta ensimmäinen, missä hän suoranaisesti ottaa kantaa Francon aikaan ja siihen, miten se vaikutti sen alla kasvaneisiin ihmisiin, kuten häneen itsensä.
Madrid, 1980. Ohjaaja Enrique (Fele Martínez) saa yllättävän vieraan – nuoren näyttelijän (Gael Garcia Bernal), joka tuo mukanaan käsikirjoituksen nimeltä ”Vierailu”. Näyttelijä väittää itseään Enriquen nuoruusajan rakastajaksi Ignacioksi ja käsikirjoitustaan heidän yhteiseksi tarinakseen kuusikymmenluvun luostarikoulussa, jossa Enrique joutui Isä Manolon (Daniel Giménez-Cacho) toistuvan hyväksikäytön kohteeksi.
Käsikirjoitus kertoo myös, miten Ignacio käy tapaamassa isä Manoloa vuonna 1977 ja kiristää tätä uhkaamalla julkaista omaelämäkerrallisen tarinan nimeltään ”Vierailu”. Enrique suostuu ohjaamaan elokuvan käsikirjoituksen pohjalta ja antaa näyttelijän näytellä transvestiitti-Ignaciota seksuaalisia palveluksia vastaan. Vierailu Ignacion äidin luona ja tosielämän Isä Manolon ilmestyminen viittaavat kuitenkin siihen, etteivät asiat olekaan niinkuin voisi luulla.
Pedro Almodovarin elokuva ”Huono Kasvatus” on eroottisesti latautunut arvoitusleikki. Ignacion ja Enricon lyhyt kouluaikainen romanssi ja ero sekä myöhemmät episodit pyörittävät katsojaa elokuvassa tehtävässä elokuvassa ja useissa takautumissa takautumien sisällä, ja katsojalla menee melkoisesti energiaa sen selvittämiseen, mistä oikein on kysymys.
Tätä kuvaa myös se, miten kukin henkilö vääristelee Ignacion tarinaa omien tarkoitusperiensä mukaiseksi ohjaaja Almodovaria myöten, joka myös ohjasi ensimmäisen elokuvansa Enriquen lailla vuonna 1980 ja joka on myös kirjoittanut julkaisemattoman käsikirjoituksen nimeltä ”Vierailu”. Metakerronnan sokkelot tuovat mieleen hitchcockmaisia sävyjä ja ovat eurooppalaiseksi elokuvaksi tekniikaltaan yllätävän amerikkalaisia.
Tämä on jo Almodovarin viidestoista elokuva, mutta ensimmäinen, missä hän suoranaisesti ottaa kantaa Francon aikaan ja siihen, miten se vaikutti sen alla kasvaneisiin ihmisiin, kuten häneen itsensä.
Henkisen kiristyksen ja varastettujen intohimojen perusta luotiin francolaisessa katolilaisessa koulussa, ne ovat se ”huono kasvatus”, minkä Enrique ja Ignacio saivat. Todellinen kasvaminen, myös seksuaalisessa mielessä, tapahtui sen sijaan elokuvissa. Elokuvassa on avoimia viittauksia film noir-genreen, niin suorina sitaatteina elokuvista kuin hahmojen etäisessä laskelmoinnissakin.
Kerronnan kaleidoskooppinen muoto kuitenkin vääristää kerrontaa ja tekee asioista huomattavasti monisyisempiä ja vähemmän itsestäänselviä. Kenen näkökulmasta tarinaa kulloinkin kerrotaan on tärkeä kysymys ja se panee katsojan arvottamaan elokuvan sisältöä vähemmän mustavalkoisesti.
Onko uimassa olevien nuorten poikien vartaloilla viipyilevä kamera, jota nostalginen ”Moon River” säestää, pedofiilista tirkistelyä, fasistista maskuliinisuuden ihannointia, kirjoittaja-Ignacion vai lukija-Enriquen homoeroottista kaipausta? Myös metaelokuvan Isä Manolon ja väsyneen ”oikean” Manolon välienen ero on mielenkiintoinen. Jälkimmäinen kun on tosielämässä pikemminkin käytetty kuin hyväksikäyttäjä.
Gael Garcia Bernal (Amorres Perros) on Meksikon suurimpia tähtiä. Tässä elokuvassa hän tekee erinomaisen suorituksen esittäessään hahmoa niin elokuvassa kuin metaelokuvissakin. Kiinnostavaa on myös elokuvallinen leikittely metaelokuvakohtausten ylinäyttelemisellä ja kehnommilla lavasteilla. Tämäkin on kuitenkin toteutettu näkemyksellisen hienovaraisesti sortumatta elokuvalliseen insidehuumoriin.
Aiempia Almodovarin elokuvia katsoessani olen ihmetellyt, miksi transvestiitit ja homot ovat niin keskeisessä roolissa hänen tuotannossaan. Syy voi tietysti olla espanjalaisissa alakulttuureissa, josta Suomesta käsin on vaikea olla syvällisesti perillä. Joskus olen kritisoinut Almodovaria shokkiarvon tavoittelusta freak-show tyyppisillä aiheilla. Tässä elokuvassa homous ja seksuaaliset erikoisuudet ovat kuitenkin perusteltuja, jos ne ottaa seurauksena ”huonosta kasvatuksesta”. Näkemistäni Almodovarin elokuvista olisin valmis asettamaan tämän aivan kärkipäähän.
Myös Alberto Iglesiaksen musiikki kiinnitti huomiota. Poikakuoron käyttö on kenties hieman liian ilmeistä, mutta moderni espanjalaissävytteinen jousiorkesteriscore luo hyvin omintakeista tunnelmaa.
Onko Almodovarin tarinankerronnan motiivina lopulta kosto, kiristys vai rakkaus – se jää auki. Ainakin kaikki teot ovat voimakkaan intohimon värittämiä. Tämä sana hohtaa valtavilla kirjaimilla elokuvan lopussa viimeisenä kuvana kankaalla. Kenties intohimo tässä ei arkoita vain maallista intohimoa, vaan on ironinen viittaus myös uskonnolliseen passioon.