3.12. 2004 Veera Berner
Kuuntelijan roolillaan taiteilijat ovat halunneet korostaa yksilöllisyyden arvoa.
Nykytaiteen museossa esillä olevassa taiteilijapari Dias & Riedwegin näyttelyssä ”Ehkä puhumme samasta” mennään suoraan syvälle ihmisten arkeen. Mauricio Dias ja Walter Riedweg eivät tarkastele tavallisten ihmisten todellisuutta, vaan keskittyvät valtaväestön varjossa ja reunamilla eläviin ryhmiin. Taiteilijapari on pyrkinyt kuvaamaan esimerkiksi seksuaalisia vähemmistöjä, joihin he itsekin lukeutuvat.
He haluavat tuoda julki yksilöiden kokemaa arkea ja unelmia heidän itsensä kertomina. Kuten taiteilijat ovat todenneet, näemme jokainen maailmaa eri tavoin: ”runollisuutta ja erotiikkaa on elämän kaikissa yhteyksissä”, riippumatta siitä, minkälaisissa taloudellisissa olosuhteissa elämme. Monet teosten aiheet voisivat olla dokumentin lähtökohtia, mutta Dias ja Riedweg ovat lähestyneet aiheita taiteen keinoja käyttäen.
Teosten muotona toimii ihmisten välinen kohtaaminen. Dias ja Riedweg eivät pyri arvioimaan, muuttamaan tai parantamaan projekteissa mukana olevien henkilöiden elämää, vaan pyrkivät saamaan aikaiseksi dialogia.
Tarkoituksena onkin välittää juuri dialogia katsojille, joille avautuu mahdollisuus avartaa omia mielikuviaan ja asennettaan erilaisuutta kohtaan. Omalla kuuntelijan roolillaan taiteilijat ovat halunneet korostaa juuri yksilöllisyyden arvoa.
Näyttely koostuu kahdeksasta videoinstallaatiosta. Dias ja Riedweg ovat toteuttaneet teoksiaan yhteistyössä paikallisten asukkaiden kanssa, kuten myös Kiasman näyttelyä varten toteutetuss a teoksessa ”Heitä!”, joka on kuvattu Helsingin kaduilla. Teosta varten taiteilijat pysäyttivät ohikulkijoita ja pyysivät heitä heittämään valitsemansa esineen kameran edessä olevaan lasilevyyn.
Samalla he kysyivät heiltä, miksi he heittivät juuri kyseisen esineen, ja minkä puolesta tai vastaan he olisivat valmiita osoittamaan mieltä? Dias ja Riedweg korostavatkin museon neljännen kerroksen aulassa esitettävässä dokumentissa, että teosten sisältö ja muoto syntyy yhteistyönä juuri ryhmän kanssa. Tällöin teosten sisällön tulee myös vastata teokseen osallistuvien henkilöiden ajatuksia ja sitä kuvaa, joka heillä on itsestään.
Monissa teoksissa voi nähdä teatterin vaikutusta, eräänlaista lavastuksenomaisuutta . Näyttely alkaa neljännen kerroksen ”Nimeni huulillasi” – teoksella ( 2000), joka koostuu värivaloin valaistuista pyykkinarulla roikkuvista lakanoista.
Ensimmäiseen lakanaan on projisoitu ihmisten huulia, jotka kuiskailevat rakastettujen nimiä. Huulilta voi aistia henkilön mielihyvää tai pahaa kuiskattua nimeä kohtaan. Ovien sulkema huone on hyvin hiljainen ja lavastemaiset lakanat korostavat tilan intiimiä tunnelmaa. Päästäkseen teoksen toiseen ääripäähän on uskallettava sujahtaa teoksen henkilöiden käyttämien lakanoiden väliin.
Lakanoiden tuoksu on läsnä ja tuntuu kuin teos houkuttelisi katsojaa tirkistelemään. Tirkistely päättyy kylmästi, kun viimeisessä lakanassa samat henkilöt kuuntelevat puhelinvastaajiltaan viestejä suhteen päättymisestä.
”Suurin sallittu ahneus” – teoksessa (2003) taiteilijat ovat itse esillä näkyvämmin kuin muissa teoksissa. He haastattelevat samalla sängyllä maaten ja samanlaisissa aamutakeissa Barcelonassa työskenteleviä homoprostituoituja. Haastateltavat eivät paljasta kasvojaan, vaan kertovat tarinaansa taiteilijoiden kasvoja muistuttavien naamioiden takaa.
Haastattelut on projisoitu tilan vastakkaisille seinille ja kahdella muulla seinällä on suuret peilit. Keskellä huonetta on samanlainen siniseen verhottu sänky kuin teoksessakin. Teos on interaktiivinen ja katsoja voi sängyllä valita kenen ”pojan” haastattelun haluaa. Teos vetää väkisinkin katsojaa mukaan, ikään kuin haastateltavat ”pojat” kertoisivatkin tarinaansa juuri katsojalle. Samalla teos luo katsojalle vastuuntunnetta siitä, mihin hän kohdistaa katseensa.
Viidennen kerroksen avara holvimainen tila on pilkottu näyttelyä varten pienempiin tiloihin väliseinien avulla. Teatraalisuus ja siirtymä yksityisyydestä julkiseen tilaan on selvästi havaittavissa teoksessa ”Kaikki venetsialaisia” ( 1999).
Venetsia toimii täydellisenä näyttämönä kolmenkymmenen kuuden kaupunkilaisen vaihtaessa vaatteita ja samalla kertoessa kuvitteellista tarinaa omasta kuolemastaan. Samat henkilöt on projisoitu myös maahan kävelemään neutraaliin tilaan , heidät katsoja kohtaa vain ylhäältä päin. Henkilöt eivät puhu keskenään, mutta kuuluvat silti jokainen kaupungin elämän näyttämölle.