18.10.2004 Raisa Vesterinen
Teoksessa “Puppies” rinnastetaan koiranpennut ja mies, jonka olemus viittaa homoseksuaalisuuteen. Homoseksuaalisuus on marginaalista.
Jouni Kujansuun (s. 1964) näyttely ”Nurkan takana” on matka olemassaoloon, ruumiiseen, seksuaalisuuteen, minuuteen, sivullisuuteen ja kuolemaan. Näyttely esittää maailmassaolon epäyhtenäisenä prosessina. Ihmisen olemus ei ole jotain kokonaista, vaan alati kehkeytyvää ja muuttuvaa. Myös feminiinisyys ja maskuliinisuus sekoittuvat; kuitenkin molemmat samalla etsivät omaa olemisen tapaansa.
Monissa teoksissa on irtonainen miehen pää, joka kuvastaa yksinäisyyttä ja hajanaista identiteettiä. Ruumiillisuus haastaa älyn ja tunteet. Kujansuu purkaa miehisyyden symboleja asettamalla feminiinisen ja maskuliinisen vuoropuheluun keskenään. Teosten maskuliinisuus on epävarmaa; Kujansuu etsii miestä esimerkikisi piirrosten hauraassa viivassa. Ruumiillisuus on fragmentaarista; se ei koskaan ole kokonaisena läsnä.
Vasta teosten kokonaisuus paljastaa halusta samaistua johonkin. Tämä nousee esiin teoksessa ”Puppies” (1994), jossa rinnastetaan koiranpennut ja mies, jonka olemus viittaa homoseksuaalisuuteen. Homoseksuaalisuus on marginaalista. Kujansuu asettaa itsensä ikään kuin marginaaliin.
Sivullisuuden kokemus tulee esiin monessa teoksessa, mutta sekin kertoo jotain minuudesta ja kaipuusta löytää yhteys itsen ja muiden välillä. Sivullisuuden kokemus ilmenee erityisesti kahdessa teoksessa: ”Painaumat” (1992) ja ”Häpeä” (1996). Painaumissa Kujansuu on painanut selkänsä lasilevylle ja sirotellut päälle hiilipölyä, josta syntyy epämääräisiä kuvia kehosta. Myös teoksessa Häpeä nähdään mies vain takaa päin istumassa nurkassa. Joissain teoksissa voidaan nähdä viittauksia luontoon, johon taiteilijalla on vahva yhteys ja näissä teoksissa minuus kiinnittyy meitä kaikkia ympäröivään todellisuuteen; ihminen on erottamaton osa luontoa eikä enää täysin sivullinen.
Teosten feminiinisyys voidaan löytää taiteilijan käyttämistä materiaaleista (veri, maito, taikina). Teos ”Pitko” (1998) on selkeimmin viittaus naiseuden problematiikkaan yhteiskunnassa, joka tulvii seksuaalisuutta ja kuvia laihoista, alastomista naisista. Syömishäiriöt ovat kapinaa naisille asetettuja rooleja vastaan. Ne liittyvät myös oman hauraan minuuden haltuunottoon, tätä aihettahan Kujansuun monissa teoksissa käsitellään. Nainen on katseiden kohde eri tavalla kuin mies ja nainen sisäistää miehen katseen uusintaen koko ajan tätä vääristymää sukupuolten välillä.
Kuolema ja suru näkyvät teoksessa ”Luuvalo” (2002), joka on kuin pieni alttari. Kankailla päällystetyt luut nurkassa säilyttävät osan kuolleesta ja suru verhoaa ne kankaalla, kuin säilyttääkseen muiston kuolleesta rakkaudesta. ”Pyhäkkö” (2004) on lastulevystä tehty huone, jossa on tekokukkia ja takaseinällä on valokuva, joka on kuin aukko johonkin, mihin? Teos viittaa myös kuolemaan ja tekokukat kertovat sen väistämättömyydestä.
Kujansuun näyttely on yhtenäinen kokonaisuus; teosten välillä on vuoropuhelua. Niistä välittyy lempeä suhtautuminen elämään, ihmiseen ja aikaan, joka rajaa ihmisen olemassaoloa maailmassa.