19.3. 2008 Irmeli Hautamäki
Francis Alÿs on syntynyt 1959 Antwerpenissä Belgiassa, ja saanut arkkitehdin koulutuksen Belgiassa 78 – 83. Hän on jatkanut opintojaan Italiassa Venetsiassa vuosina 83 – 86. Taiteilijana hän on toiminut Mexico Cityssä 90 – luvun alusta jätettyään arkkitehtina työskentelemisen.
Tutkimustyö toi Alÿsin Mexico Cityyn. Hänen arkkitehtuurin historiaan liittyvä tutkimusaiheensa ei kuulunut tyypillisesti moderniin. Alÿs selvitti eläinten käyttöä urbaanissa ympäristössä eurooppalaisissa kaupungeissa 1500 ja 1600 –luvuilla. Mexico Cityssä eläimiä kulkee kaupungin kaduilla vieläkin runsaasti.
Länsimaisen koulutuksen saanut arkkitehti on lähtökohtaisesti modernin virkamies. Nykyarkkitehdin tehtävänä on antaa ilme ja ulkonäkö modernille, sen pyrkimyksille ja tulevaisuuden toiveille. Alÿsin taide sanoutuu irti näistä päämääristä. Samalla hän pohtii modernin projektin mielekkyyttä kokonaisuudessaan.
Eräänä lähtökohtana taiteilijalle on ollut USA:n presidentti Harry Trumanin virkaanastujais puheessaan 1949 esittämä kuuluisa ohjelma, jonka mukaan länsimaiden velvollisuus on viedä modernisaatio kehittyviin maihin. Myös Latinalaisen Amerikan maiden olisi Trumanin mukaan päästävä osaksi modernin tieteellisistä saavutuksista, vauraudesta ja edistyksestä. Länsimaisen kehityksen ja kasvun on voitava hyödyttää myös kehittyviä maita.
Jostakin syystä tämä hyvää tarkoittava ohjelma ei vain toteudu Meksikossa. Paikallinen poliittinen eliitti on ottanut sen ohjelmaansa, mutta se ei ole onnistunut ohjelman läpiviemisessä. Onko vika Meksikossa vai modernisaatiossa itsessään?
Länsimaisen asiantuntijan ja kehittyvän maan kulttuurin yhteentörmäys on väistämätön ja se tulee tietysti ilmi Alÿsin taiteessa. Millaista on, kun modernin maailman lait eivät toimi? Pystyykö sitä edes kuvittelemaankaan?
Francis Alÿsin näyttely Politics of Rehearsal Los Angelesissa UCLAn yhteydessä toimivassa Hammer -museossa vuoden 2007 marraskuussa antoi aavistaa, mistä voisi olla kyse. Näyttelyssä oli esillä videoteoksia ja valokuvia, teoksista jotka ovat tapahtuneet 1990-luvulla Mexico Cityssa kaupunkitilassa. Alÿs ei tee perinteisiä gallerioihin tarkoitettuja taideteoksia lainkaan. Hän toimii paikallisessa ympäristössä tässä ja nyt tyyppisissä tilanteissa.
Alÿsin ensimmäiset teokset olivat interventioita Mexico Cityn kaupunkiin, yrityksiä sopeutua siihen. Aluksi hän kiinnitti huomiota niihin moninaisiin tapoihin, joilla länsimaista modernisuutta vastustettiin kaupungissa. Tämä tulee esille erityisesti teoksessa Turista (1994).
Teos näyttää, miten vieras latinalaisen Amerikan kulttuuri on länsimaisen ihmisen kokemusmaailmalle, mutta samalla siinä yritetään asettua tuon vieraan kulttuuriin sisään, ei sen ulkopuolelle.
Turistina oleminen on tuttu kokemus kenelle tahansa länsimaiselle ihmiselle. Turisti on nykyajan flanööri, joka on hypännyt, ainakin hetkeksi, ulos modernin maailman rautaisesta otteesta. Turistina ihmiset eivät tee mitään hyödyllistä tai päämäärärationaalista.
Kuvan miehet myyvät työvoimaansa kuka sähkömiehenä, kuka putkimiehenä tai maalarina, mutta heillä on myös aikaa rupatella keskenään, katsella maailman menoa. He tekevät työkeikan ja menevät ehkä kotiin tai kahvilaan sen jälkeen.
Keskeistä latinalaisessa kulttuurissa on aikakäsitys, joka on tyystin erilainen kuin länsimaissa: se on syklinen. Alÿsin teokset tuovat kokemuksellisella tavalla esiin syklisyyttä. Syklisyys, kehä, toistuminen ovat teemoja, joilla hänen teoksensa eri tavoin operoivat.
Syklisyys esiintyy rehearsal eli harjoittelu -teemassa. Ensimmäiset teokset, joilla Alÿs herätti laajempaa huomiota länsimaisessa taidekontekstissa ilmensivät harjoituksen ideaa. Hän teki ne yhdessä meksikolaisten kylttimaalareiden kanssa antaen yhdelle maalarille aiheen, jonka tämä toteutti. Tämä maalaus oli taas seuraavan maalarin lähtökohtana jne. Syntyi sarja maalauksia, jotka perustuivat taidon harjoittamiseen, sen ylläpitoon, joka puolestaan edellyttää toistoa. Tuloksena ei ollut lopullista auraattista taideteosta.
Modernisuuden henkilögalleria
Walter Benjamin hahmotteli Arcades project kirjassaan modernin koordinaatteja ja henkilöitymiä. Näitä olivat flanööri/dandy, peluri, prostituoitu ja keräilijä. Tämä esimodernin henkilögalleria on tunnistettavissa myös Alÿsin taiteessa.
Alÿsin Keräilijä vuosilta 1990 -92 on performanssi, jossa hän mittaili kaupungin katuja. Perässään hän veti ’eläintä’, jonka magneettikuoreen kaduilla lojuva metalliromu tarttui. Siitä arkkitehti keräsi ne olallaan kantamaansa kassiin. Rationaalista kierrätystoimintaa, kiistämättä. Kun tekijänä oli arkkitehti, modernin huippurationalismin edustaja, teos sai erityisen kriittisen luonteen. Performanssina teko manifestoi, ettei tekijä ole mukana suunnittelubisneksessä luomassa uusia monumentteja katujen varsille. Hän kiertää katuja ja kortteleita yhtenä väkijoukosta.
Moderniin itsestään selvästi kuuluva ajatus edistyksestä ei ole itsestään selvää. Benjaminin mukaan myös modernia uhkaa suistuminen sykliseen kehämäiseen aikaan, aina saman toistamiseen. Muodin syklit, joiden mukaan modernin talous elää, olivat tästä esimerkki jo varhaismodernia kuvaavassa Arcades projectissa.
Näyttely herättää ajatuksen, etteivät syklisyys ja kehämäisyys ole niin kaukana länsimaisesta modernista elämänmuodosta kuin haluamme uskoa. Yksilöt toimivat päämäärärationaalisesti, mutta maailmantalous elää toisiaan seuraavien nousu- ja laskukausien sykleissä. Nousu ja laskukausien hallitsematon kehä näyttää kiihtyvältä. Neljännesvuositalous on kenteis syrjäyttänyt Trumanin ylpeät ajatukset edistyksestä kokonaan.
Teos fragmenttina
Alÿsin teokset ovat fragmentteja, katkelmia pikemminkin kuin valmiita masterpieceja. Alÿsilla vasta teosten sarjasta muodostuu kokonaisuus, joka on merkityksellinen, teossarjakin on avoin ja jatkuva. Teokset jäävät avoimeksi erilaisille tulkinnoille. Huhun idea on niissä tärkeä. Teoksista, jotka ovat tapahtuneet kaupungilla, syntyy legenda, joka kiertää suusta suuhun. Ihmiset osallistuvat teosten tekemiseen ja niistä tiedottaminen tapahtuu viidakkorummun välityksellä. Kun teos joskus dokumentoidaan museossa esitettäväksi se on menettänyt jo ajankohtaisuutensa. Silti se voi antaa toimintamalleja, jotka ovat tärkeitä.
Francis Alÿs, Asuntoja kaikille, 1994
Monet Alÿsin teoksista ovat performansseja, mutta samalla ne kyseenalaistavat taiteilijan oman fyysisen läsnäolon idean. Esimerkiksi Asuntoja kaikille (1994). Teos oli esillä kaupungissa vaalien aikaan. Francis Alys makasi itse erään poliiitikon Asuntoja kaikille -vaalijulisteen alla kuin koditon pummi. Ennenkuin poliisi saapui paikalle hän häipyi telttoineen. Teos panee kysymään, olisiko sen vaikutus sama Los Angelesissa kuin Mexico Cityssä tai vaikka Helsingissä?
Videoteos Isänmaallisia legendoja (1997) sitä vastoin on paikallinen ainakin alkuperältään. Videofilmi, jossa lampaat kiertävät kehää lipputangon ympärillä, perustuu legendaan, jonka mukaan Mexico Cityn virkamiehet komennettiin kaupungin keskustassa olevalle Zocalo aukiolle osoittamaan suosiotaan maan poliittiselle johdolle. Tuhansia virkamiehiä tuli paikalle, mutta sen sijaan, että olisivat aplodeeranneet, he osoittivat turhautumistaan teolla, joka oli sekä kumouksellinen että naurettava: he alkoivat määkiä yhdestä suusta kuin lampaat. Tätä legendaa kuvittamaan ja kunnioittamaan Alÿs teki videoteoksensa, jossa hän itse marssii lampaiden etunenässä.
Ikuinen paluu
Harjoittelu muuttuu Alÿsin taiteessa harjoittelun politiikaksi, siitä tulee tietoista toimintaa, politics of rehearsal, johon kuuluu myös vastarinta.
Politics of Rehersal I teoksen voi nähdä poliittisena kommenttina epäonnistuneista yrityksistä modernisoida latinalaista Amerikkaa.
Videofilmissä volkkari, joka on yleisin automerkki Meksikossa, lähtee ajamaan mäkeä ylös. Taustalla soittaa bändi meksikolaista riemukasta kansanmusiikkia. Bändi kuitenkin lopettaa soiton aina ennen kuin volkkari on päässyt mäen päälle. Volkkari pysähtyy ja peruuttaa palaten lähtöasemaan. Sama toistuu uudelleen. Ja yhä uudelleen.
Modernisaatiota on yritetty Meksikossa uudestaan ja uudestaan ja yhä uudestaan se epäonnistuu. Taiteen tapa kommentoida asiaa on kuitenkin aivan erilainen kuin sen kritiikki politiikan kielellä. Politiikan kielellä asiantila näyttäytyy kirottuna:
”Eteläisten maiden taloudet ovat epäonnistuneen modernisaation jatkuvaa ilmaisua. Ei ole sattumaa, että ne näyttävät olevan ikuisen paluun kirouksen alla: aloittavan kehitysprosessin uudestaan ja uudestaan joka viiden tai kymmenes vuosi ja jättävän sen kesken kun vastaan tulee vaikeuksia. Kun tämä tapahtuu epätasa-arvon, tuhon, rappion oloissa, talous ei ikinä kykene saavuttamaan kunnon pohjaa. On olemassa enemmän kuin tarpeeksi syitä sille miksi: ihmisten hyväksikäytön haavat tekevät mahdottomaksi uskoa työetiikkaan ja uuskolonialistinen hyvinvoinnin epätasa-arvo ei luo markkinoita joilla konsumerismin houkuttelevuus toimisi – unohtamatta sitä että pohjoinen pääoma ja investointitoimi pitävät ajoittaisia romahduksia kannattavina.” (– Mendina)
Edellä sanottu on tietysti totta, mutta vain osittain. Kirjoittaja on länsimaisittain ajatteleva kriittinen intellektuelli, joka katselee kehittyvää maailmaa ulkopuolelta ja yläpuolelta.
Taiteen kriittisyys
Taiteen kriittisyys ei ole poliittista argumentointia, vaikka se voi johtaa siihen. Taide vaikuttaa Benjaminin mukaan parhaiten näyttämällä dialektisen kuvan, jossa ristiriitaiset ainekset näytetään, mutta jossa niitä ei soviteta.
Niinpä Alysin teoksissa tehdään uudestaan ja uudestaan samoja turhauttavia töitä. Teos Paradox of Praxis (1997) on filmi jääkuution työntämisestä kaupungilla. Taiteilija itse hikoilee Mexico Cityn paahtavan auringon alla turhassa projektissa. Teoksen sanomana on että ”Joskus jonkun tekeminen ei johda mihinkään.” Samalla turhan tai ei minkään tekeminen on mielekästä. Se että tulosta ei synny, on vastarintaa tuottavuusajattelua kohtaan sinänsä.
Jääkuutio on taidekontekstissa tietysti myös minimalistinen teos, joka on länsimaisen modernin taiteen huippusaavutus. Ironia osuu myös länsimaiseen kulttuuriin, jonka taiteen huippusaavutus ei merkitse mitään, ei esitä mitään, eikä edusta mitään. Ei-mikään on siis hienointa, mitä moderni länsimainen taide on saanut aikaan. Monissa teoksissaan Alÿs kritisoikin vaivihkaa länsimaista taidetta, minimalismin ohella myös herooista maataidetta.
Dandyismi merkitsee myös loputtomasti työtä turhan takia. Dandy voi käyttää 10 tuntia aikaa pukeutumiseensa, mutta ei tuo sitä tietenkään esiin. Jos asia paljastuisi, koko vaiva menisi hukkaan. Vaikka dandyn ja flanöörin ideat ovat olleet tärkeitä Alÿsille, hän on myöhemmin luopunut niistä. Ne ovat hänestä sittenkin liian romanttisia ja liian länsimaisia sopiakseen latinalaiseen maailmaan.
Mr Peacock…
…will represent Mr. Alÿs in Venice Biennale
Pelkkä käveleminen ilman riikinkukon vaatteita on sen sijaan hyvää harjoittelun politiikkaa.
”Niin kauan kuin kävelen , en valitse
” ” ” ” ,en polta
” ” ” ” , en menetä
” ” ” ” ,en tee
” ” ” ” ,en tiedä
” ” ” ” ,en kaadu
” ” ” ” ,en maalaa
” ” ” ” ,en piileskele
” ” ” ” , en laske
” ” ” ” ,en laske yhteen
” ” ” ” ,en usko
” ” ” ” ,en puhu
” ” ” ” ,en juo
” ” ” ” ,en sulje
” ” ” ” ,en varasta
” ” ” ” ,en pilkkaa
” ” ” ” ,en kohtaa
” ” ” ” ,en ylitä
” ” ” ” ,en vaihda
” ” ” ” ,en tule toistamaan
” ” ” ” ,en tule muistamaan.”
Kävelijä palaa (yleensä) samaan paikkaan, mistä on lähtenytkin. Kävelylenkki on harjoitus, joka toistuessaan ylläpitää kävelijän henkisiä ja fyysisiä voimia.
Asettaessaan ikuisen paluun sosiaalisena, poliittisena, taloudellisena ja psykologisena asiana teostensa lähtökohdaksi Alÿs vaatii ajattelemaan sitä toisin kuin mihin moderni on opettanut. Harjoittelu taidon ylläpitämisenä on eri asia kuin harjoittelu kilpailuja varten. Harjoittelu, johon toisto kuuluu, ei ole oikeastaan lainkaan ikävää, kun sitä ei tehdä voittamisen ja kilpailemisen mielessä. Harjoittelu ei ole treenaamista.
Harjoittelu ei asetu länsimaisen päämäärärationaalisuuden: työn ja tuottavuuden vastakohdaksi vaan sen vaihtoehdoiksi.
Alys väittääkin, että me olemme modernissa länsimaissa unohtaneet, mitä autenttinen työ on. Meillä on parhaimmillaan enää harjoittelua, taidon ylläpitämistä. Tässä hän viittaa Hannah Arendtin tekemään erotteluun laborin ja workin välillä. Vain Work on autenttista työtä, jossa tekijä saa aikaan jotakin. Suurin osa työstä on epäautenttista Laboria, katkelmia liukuhihnalla tai suorituksia prosessissa, jossa tekijän kannalta mitään ei valmistu eikä mitään saada aikaan.
The politics of rehearsal II kuvaa harjoittelua työn vaihtoehtona.
Teoksessa länsimainen laulajatar harjoittelee yhdessä pianistin kanssa lied-kappaletta. Samaan aikaan ei-länsimainen strippari riisuu vaatteitaan. Kun laulajatar lopettaa ja alkaa keskustella pianistin kanssa, myös strippari lopettaa ja alkaa pukea vaatteita päälleen. Hän jatkaa harjoitusta heti kun laulajatarkin alkaa harjoituksen alusta. Näin jatketaan, aina välillä keskeyttäen, kunnes strippari on riisuutunut kokonaan.
Harjoituksen lykätty nautinto
Musiikki ja strippari molemmat toimivat samalla tavalla: jännittäen aikaa. Tarkoitus on pitkittää aikaa. Teos korostaa Delay efektiä – viivettä, nautinnon ja palkinnon lykkäämistä. Musiikki on asia/tuote, jota ei voi omistaa. Kun musiikkikappale on loppunut, me emme omista sitä. Paradoksaalisesti myös striptease tanssijan ’tuote’ on jotakin, jota ei voi omistaa. Juuri kun tanssija on riisuutunut ja (mies)katsoja haluaisi karata hänen kanssaan, hän häviää verhon taakse.
Teoksen provakatorisuutta on länsimaisen korkeakulttuurisen taidemuodon rinnastaminen low-kulttuuriin, jota striptease edustaa. Filmin strippari on kehitysmaista, kun taas klassinen laulajatar puhuu säestäjän kanssa englantia. He ovat esiintymislavalla samaan aikaan, samanarvoisina. Molemmat harjoittavat taitoaan, josta saatava ilo on lykättyä ja käsitteellistä.
Alÿsin taide tuntuu tärkeältä ja näyttelyn näkeminen saa taiteen ylipäätään tuntumaan merkitykselliseltä. Tämän taiteen taustalla on paljon monimutkaista poliittista ja filosofista ajattelua, mutta siitä huolimatta teokset eivät ole vaikeita vastaanottajalle. Niinpä, tärkeä taide ei ole vaikeaa, eikä vaikea taide ole tärkeää.
Lähde: Russell Ferguson: Francis Alÿs: Politics of Rehearsal (2007) Hammer Museum, Los Angeles, University of California.