19.3.2008 Outi Vitikka
Charles Baudelaire, jonka runouden kautta Walter Benjamin näkee modernin allegorian ilmenevän, keskittyy Pahan kukkien lyriikassaan kaupungin ja sen elämän tarkasteluun. Benjaminin ihaileman modernin edelläkävijän runouteen sisältyy mitä erilaisimpia aiheita kauneudesta ihmiskuvauksiin ja kaupungin muuntuviin näkymiin ja maisemiin. Benjamin on tarkastellut Baudelairen lyriikkaa ja määrittänyt modernin elämän luonnetta ja olemista sen avulla. Baudelairen ansioita ovat tunteiden ja kokemusten kuvaus suurkaupungissa. Shokki, inho, toisto, pelko ja melankolia kuuluvat olennaisina kaupunkilaisen kokemusmaailmaan. Moderni ihminen elää jatkuvassa onnellisuuden katastrofissa. Murehtiminen ja loistokkuus elävät rinnakkain modernissa suurkaupunkielämässä.
Moderni on Benjaminille kiinnostava sen muutosluonteen takia. Historia on jatkuvassa liikkeessä, mutta varsinaista edistymistä ei tapahdu, sillä historian kuuluu syklinen toistuva rytmi. Näin on siitä huolimatta, että teollisuus ja tekniikan kehittyminen ovat ratkaisevia tekijöitä modernissa muuttuvassa ajassa.
Yhdysvaltalaisen Nan Goldinin näyttely Kiasmassa esittelee taiteilijan läheisiä ihmisiä hyvinkin suorasukaisissa ja katsojaan tunkeutuvissa tilanteissa. Glamour-henkisistä kuvista paistavat suru ja elämä. Toisaalta elämänhalu ja hurmio kulminoituvat rakkauden ja seksuaalisuuden kautta, toisaalta kuolevan hento käsi ja väsynyt katse viestivät elämästä luopumisesta. Näyttely on rakennettu elämänkerralliseksi alkaen 70-luvulta tähän päivään asti. Mieleenpainuvimmat kuvat ovat sisätilojen henkilökuvia, joiden aiheet vaihtelevat rakkaudesta ja hurmiosta suruun, epätoivoon ja väkivaltaan. Kuvat ovat shokeeraavia ja ne tuovat mieleen myös Baudelairen runoudesta tunnistettavat shokkimomentin ja pelon.
Baudelairen kaupunki: 1860 –luvun Pariisi on teollisen kasvun keskus, jossa vallitsee jo jatkuvan uutuuden viehätys. Bulevardit, joilla ihmiset kulkevat virtana, liikenne, mainosvalot ja melu luovat ennennäkemättömän tilan, johon paikantuu myös uudenlainen elämäntyyli. Ihmiset elävät hurmoksessa, jota pitää yllä kulutustuotteiden luoma rikkauden ja ylellisyyden illuusio.
Suurkaupungin väen paljous, tiivis eläminen ja ärsykkeiden valtava tarjonta luovat ilmapiirin, jossa oleminen on ratkaisevan erilaista verrattuna maalaiselämään. Kulttuuria pyörittävät muodit. Kulttuuriin liittyy kuluttaminen ja jatkuva uuden etsiminen. Ylellinen elämäntapa, joka asettuu murheen peitteeksi, on oleellinen osa kaupunkilaisen ihmisen estetisoitunutta elämää. Hyödykkeiden täyttämä kuluttamisen maailma omii itseensä myös taiteen. Taide on esteettinen hyödyke modernille ihmiselle. Hyödykkeet saavat fetissiluonteen, jonka rituaalina on muoti. Muoti syntyy ja kuolee yhtä aikaa.
Baudelairen Pariisin kuvista (Tableaux Parisiennes) huokuvat kuitenkin haikeus ja kaipuu entistä kohtaan. Vanha kaupunki raunioituu ja pölyyntyy. Kirjoittaja itse tuntee jäävänsä jälkeen uutuuksien virrasta, mutta toisaalta tietää, että paluu entiseen on mahdotonta. Hän kykenee muistamaan kaupungin monivivahteisesti sellaisena kuin se oli joskus, mutta muistoja seuraa vain murhe saavuttamattomasta.
Guido on the beach, Venice 1998
Melankolia kulminoituu kirjoittajan muistellessa vanhaa, rakasta kaupunkiaan. Rappeutuvista rakennuksista ja kaduista ja jopa kirjoittajasta itsestään tulee allegoriaa. Allegoriaa ovat modernin hauraus ja vanhan katoaminen. Muisti, joka tuo vanhan, joskus olleen kaupungin takaisin, ei kuitenkaan pysty todella säilyttämään mitään menneisyydestä. Muisti saattaa kaivaa esiin seikkoja menneestä, mutta niiden tietoinen muisteleminen vain hajottaa vaikutelman.
Kaupunki ja sen ihmispaljous luovat Benjaminin mukaan shokkikokemuksen, joka ilmenee Baudelairen runoissa. Baudelaire ei kuvaa suoraan ihmismassaa, hänen runoissaan sen voi olettaa olevan aina taustalla. Kaupunki ja ihmispaljous kuuluvat yhteen, eikä Baudelairella ole tarvetta erikseen viitata väkijoukkoon ympärillään (Benjamin 1986, 35).
Baudelaire on ennen kaikkea ja vain suurkaupungin kuvaaja, eikä hänen lyriikkaansa voi paikantaa minnekään muualle. Modernissa kokemus särkyy: kertova tarina rappeutuu nopeasti räväyttävään shokkiin. Informaatio menee tarinan edelle, ja sensaatio puolestaan informaation ohi. (Benjamin 1986, 16-17). Shokki lamauttaa, mutta saa myös haluamaan vahvempaa ja uutta
sensaatiota.
Suurin osa Goldinin kuvista on otettu sisätiloissa. Niissä ihmiset ovat rennon välinpitämättömiä olemisestaan ja kuvatuksi tulemisestaan. Varhaisimmat kuvat sijoittuvat baareihin ja yökerhoihin, myöhemmät omaan ja ystävien koteihin. Myös näyttelyn lämminsävyinen ripustus henkii sisäänsä sulkevaa tilaa. Elämä tapahtuu interiöörissä, jossa tila rajautuu ikään kuin vain tiettyjen henkilöiden käyttöön. Ulkona kaupungissa puolestaan välinpitämättömyys ja sensaatio hukuttavat yksilön väkijoukkoon. Interiöörikuvat muodostava Goldinilla kotoisan ja lämminhenkisen albumin, jossa ystävät ja perhe esiintyvät omina itsenään. Toisaalta näissä kuvissa tunkeudutaan myös hyvin henkilökohtaiselle tasolle, ja aratkin asiat näyttäytyvät katsojalle paljaina.
Benjaminilla moderniin interiööriin liittyy kiinteästi fantasia, joka toteutuu persoonallisessa sisustuksessa ja oman pienoismaailman luomisessa. Hän puhuu salongista, jonne ihminen kokoaa menneestä ajasta muistuttavia asioita. Sisätila näyttäytyy pakopaikkana ja suojakupuna ulkomaailmalle, joka on puolestaan jatkuvassa muutoksessa. Interiööri on ihmisen oma alue, paikka mihin keräilijä jättää jälkensä. Ulkotila ja kaupunki kuuluvat kaikille. Elämän jäljet muuntuvat jatkuvasti uusien ihmisten astuessa jalanjälkien päälle ja siirtäessä lehteä, jonka joku unohti puistonpenkille. Yksityisen ja yleisen raja kulkee asunnon seinissä.
Goldinin henkilökuvat heijastavat identiteetin häilyvyyttä, joka kuuluu muuntuvaan kaupunkiin. Goldinin nuoruuden traumaattiset tapahtumat loivat tarpeen etsiä itseä useiden eri identiteettien kautta. Myös tyhjien tilojen ja maisemien kuvat heijastavat osaltaan identiteetin poissaoloa ja hämäryyttä. Elämisen merkit näkyvät tilassa, mutta ihminen on poissa.
Kuvatessaan sitä mikä on joskus ollut kuvat tuovat mieleen kaipuun entiseen. Huoneet vaativat palaamaan menneeseen muistuttaen siellä tapahtuneesta elämästä. Goldinin kuvaamille huonetiloille on ominaista surullisuus ja yksinäisyys. Niistä heijastuu toivottomuus ja pelko tulevaa kohtaan ja tieto, ettei menneisyys palaa.
Baudelairen runoilija asettuu samalla tavoin toivottomana menneen ja tulevan väliin. Katkerana menetyksestään ja ilman toivoa tulevasta runoilija haikailee vanhaa Pariisia. Howard Caygillin mukaan toivon ja epätoivon sekainen kokemus tekee mahdolliseksi tarkastella suurkaupunkia itseään.
Moderni on uusiutumista, mutta samalla se on jatkuvaa kuolemaa. Suurkaupunkilaisen elämä täyttyy kulutuksesta, joka on jatkuva uutuuden tavoittelua. Puute, tai pikemminkin tarve, saa jokaisen hakemaan tyydytystään. Kuitenkin saavuttamattomuus luo syklin, joka toistuu niin modernin kaupungin elämässä kuin sen ihmisissäkin.
Goldinin kuvaamissa ihmisissä vuorottelee elämänhalu ja himo sekä kuolema ja suru. Flanöörimaisina, laiskoina ja välinpitämättöminä poseeraavat henkilöt vaihtuvat lämpöä pyytäviin murheellisiin kasvoihin. Humaltuminen, intohimo ja kaunis värikylläinen maailma näyttäytyvät viettelevinä Goldinin varhaisemman vaiheen kuvissa. Toisaalta tyhjyys, itsensä kadottaminen ja kaipuu elämään astuvat kuvaan, kun hän avaa oven sairaiden ja kuolevien läheistensä huoneisiin.
Gilles’ arm, Paris 1993
Benjamin kuvaa Baudelairella ilmenevän shokin ilmaisevan myös seksuaalista tyrmistyneisyyttä, joka ottaa ihmisen haltuunsa. Suurkaupunki vaikuttaa ja jättää merkkinsä myös rakkauteen tehden siitä saavuttamatonta. Täyttymystä ei tapahdu, vaan siltä ”säästytään” (Benjamin 1986, 40). Goldin on kuvannut ystäviään intiimissä kanssakäymisessä, erilaisissa rakkauden muodoissa. Kauniit kuvat paljastavat myös riippuvuuden tai addiktion, jotka muuntuvat rakkaudesta väkivaltaiseen pakkomielteeseen. Kiihko ja hurma kääntyy väsymykseen ja kyllästymiseen. Baudelairen kaupunki saavuttaa leponsa yön hämärässä, jolloin melu hiljenee ja pakonomainen tarve unohtuu.
”Valossa illan vääntelehtii
elämä rietas, kuumeinen,
se tanssii, samassa jo ehtii
punassa ruskon hekumallinen
yö; kaiken melun vaimentaa se,
hukuttaa nälän unen varjoihin
ja häpeänkin, runoilijan saa se
nyt huoahtamaan: Vihdoinkin!” (Baudelaire 1962, 133)
Benjamin sanoo Baudelairen yrittäneen vangita ”todellisen” kokemuksen, joka häikäistyy teollistuneesta ja fetissoituneesta modernista. Baudelairelle tämä kokemus näyttäytyy suoraan silmien edessä. Väkijoukko, joka on flanöörin elämyksen ydin, aiheuttaa Benjaminin mukaan vastenmielisyyden reaktion. Benjamin käsittää inhon johtuvan välinpitämättömyydestä, jota jokaisen kaupunkilaisen on noudatettava. Samalta näyttävät, samoista asioista kiinnostuneet, samanlaiset kaupunkilaiset sivuuttavat toisensa kadulla haluamatta kohdata toista samankaltaista.
Tämä brutaali välinpitämättömyys saa aikaan yksinäisyyden, joka kuuluu suurkaupunkilaisen perustaviin tunnetiloihin. Baudelairea veti puoleensa juuri massan luoma tunne. Benjaminin mukaan hän joutui jopa taistelemaan sen vetovoimaa vastaan. Yksinäisyydestä tulee modernin ihmisen tarve. Duaalinen kuuluminen ja samaan aikaan kuulumattomuus elää kaupungin elinympäristössä.
Pavel laughing on the beach, Italy 1996
Jatkuvan uutuuden tarpeesta on seurauksena tylsistyminen. Mikään ei riitä. Elämä on muodin kaltaista, jatkuvaa syntymää ja kuolemaa. Loputon muutos saa kuitenkin turtumaan, sillä kaiken ollessa uutta, ei mikään enää ylitä aiempaa. Tästä seuraa ikävystyminen, joka edellyttää uutuutta ja uutuus ikävystymistä. Ikävyyteen liittyy pöly, jonka alle glamour peittyy. Esineet ja muodista pois menneet asiat kasautuvat pölyyntymään nurkkiin.
Benjamin käsittää Baudelairen rajanrikkojaksi siinä mielessä, että Baudelaire kykeni yhdistämään lyyrisen runouden ja shokkikokemuksen. Hänen mukaansa Baudelaire oli myös tietoinen historiallisesta asemastaan ja vaikutuksestaan. Keskeisimmät teemat Baudelairen runoudessa: Pariisi, nainen ja kuolema, kietoutuvat yhteen modernin suurkaupungin ilmeeksi. Kaiken sykkivän ja muuttuvan ydin kuitenkin kivettyy ja intohimon kaupunki muuttuu pölyiseksi ja vanhaksi. Uutuus on harhakuva, mutta silti välttämätön vastapooli kuolemalle.
Shokeeratut, väsyneet ja pölyyntymään jääneet henkilöt Goldinin kuvissa liikkuvat elämän ja kuoleman rajatilassa, jota raukeus ja välinpitämättömyys sävyttävät. Tuskaisuus ja kuolemanläheisyys väistyvät myöhemmissä kuvissa, joissa on lapsia ja maisemia, mutta tuntuvat silti kulkevan sulavasti omaelämänkerrallisessa jatkumossa. Myös Baudelairella pelastus löytyy kuvitellusta maisemasta.
”…ja kun talvi peittää maan lumivaipallansa,
minä ovet ja ikkunat suljen tarkalleen
kohottaakseni unteni linnat yön pimeyteen.
Näen silloin unia taivaista hohtavista,
puutarhoista, suihkulähteistä, suudelmista
ja lintujen laulusta illoin ja aamuisin,
on minulle rakkainta kaikkein lapsellisin.
Niin syvälle onnenuniini sukellan,
että tahtoni voimalla kevään nostatan,
sydämestäni auringon; polttavat ajatukseni
minä taion viileydeksi ympärilleni.”
Lähteet
Baudelaire, Charles (1962) Pahan kukkia. Suom. Yrjö Kaijärvi. Alkuteos Les fleurs du mal 1861. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino.
Benjamin, Walter (1986) Silmä väkijoukossa. Suom. Antti Alanen. Alkuteos Über einige Motive bei Baudelaire 1939. Helsinki: Kustannus Oy Odessa.
Luentomoniste