Hanna Joensuu
Joe Wrightin ohjaama elokuva Sovitus (Atonement) perustuu Ian McEwanin samannimiseen romaaniin vuodelta 2001. ”Romanttinen draama” kertoo rikkaan perheen tyttärestä Ceciliasta (Keira Knightley), joka omaksi järkytyksekseen huomaa rakastuneensa talon emännän poikaan, Robbieen (James McAvoy). Cecilian nuorempi sisko, Briony (Saoirse Rohan) joutuu todistamaan lapsena joukon tapahtumia, jotka ymmärtää täysin väärin – tai lähinnä ei ymmärrä ollenkaan. Mustasukkaisuuttaan tai johtuen peloista asioita kohtaan, joita ei pysty käsittämään, Briony valehtelee ja syyttää Robbieta raiskauksesta, jota tämä ei ole tehnyt. Robbie lähetetään pois, hän saa koko perheen häpeän harteilleen.
Elokuvassa on kaksi keskeistä kerrontalinjaa. Toisaalta kerrotaan Robbiesta ja Ceciliasta, kuinka he löytävät toisensa, tunnustavat rakkautensa koettelemuksista ja elävät toisen maailmansodan pelon ja epävarmuuden keskellä. Heillä tuntuu olevan vain toisensa. Toinen juoni seuraa Brionya, jota kalvaa hänen kamala tekonsa, suuri erehdyksensä. Briony jättää opintonsa ja omistautuu tekemään hyödyllisiä asioita, olemaan avuksi. Sen takia hän ryhtyy sodan aikana sairaanhoitajaksi, kuten siskonsa. Samoihin aikoihin hän alkaa kirjoittaa tarinaansa pyrkien löytämään järjellisen selityksen ja saamaan aikaan ratkaisun ja sovituksen teolleen.
Sovitus ei siis ole vain elokuva rakkaudesta, sen mahdottomuudesta tai sen menettämisestä. Enemmän se kertoo ajasta ja historiasta. Siitä, kuinka meillä jokaisella on oma menneisyytemme, eikä tämä menneisyys ole olemassa kuin muistojemme ja ajatustemme kautta. Joe Wrightin elokuvassa samat tilanteet toistuvat moneen kertaan, vain näkökulmat muuttuvat. Näytetään, kuinka se, mistä katsoo, ja ennen kaikkea se, miten katsoo, muokkaavat ehdoitta sitä todellisuutta, jonka näemme edessämme, jonka hyväksymme usein itsestään selvänä, totena. Toisen tragedia on toiselle onni, kun joltakin viedään, joku toinen voi saa enemmän.
Elokuva näyttää skenaarion siitä, miten voi käydä, kun ihminen toimii itsekkäin perustein, kieltäytyen näkemästä koko kuvaa, kuin sokeana. Toisaalta sen esittää kysymyksen, mitä hyötyä uhrautuvasta joviaalisuudesta tai epäitsekkyydestä oli Brionylle? Toki sodassa haavoittuneet saavat vammansa hoidettua, kuolemaa tekevät saivat jonkun pitämään heitä kädestä kiinni. Mutta auttaako uhrautuminen Brionya, joka niin kipeästi kaipaa anteeksiantoa? Ja, onko Brionyn kohdalla kyse loppujen lopuksi uhrautumisesta? Eikö sekin toimintana ole yhtä sokeaa kuin jokin moraalisesti epäoikeudenmukaisempi teko? Voi olla, että koko sovittamisen asetelma on lähtökohtaisestikin turha.
Ajatus sovituksesta on kenties tuhoon tuomittu siitä hetkestä lähtien, kun ihminen kuvittelee voivansa hallita aikaa, historiaa tai toista ihmistä; tehdä sellaisia päätöksiä, joihin hänen valtansa tai voimansa ei yksinkertaisesti riitä. Samanlaisia kysymyksiä on myös Walter Benjamin käsitellyt. Hänen ajatuksiaan sovituksen ongelmasta sekä kysymyksiä historiasta, ajasta ja muistamisesta voi tarkastella Sovituksen tarjoamassa perspektiivissä. Lisäksi elokuva taidemuotona on kiinnostanut Benjaminia siksi että se voi tarjota uusia näkemisen ja ymmärtämisen tapoja .
Benjamin kritisoi usein edistysajattelua. Hän kuvaa edistystä, joka on kuin menneisyydestä nouseva myrsky riepottaen meidät väkisin kohti tulevaisuutta, jolle olemme kääntäneet selkämme. Katse kiinni menneisyydessä näemme silmiemme edessä kohoavat rauniot . Menneisyys voi kuitenkin olla merkityksellistä, jos osaamme katsoa sitä oikealla tavalla. Benjaminille menneisyyden merkityksellisyys on ”muistamisen hallitsemista sellaisena, kuin se välähtää esiin vaaran hetkellä” . Historia ei ole jatkumo, jossa kaikki, mitä tapahtuu, on yhtä tärkeää, yhtä merkityksellistä – tai merkityksetöntä.
Historian ei tarvitse olla homogeenistä ja tyhjää aikaa, meidän on mahdollista muuttaa sen suuntaa. Benjaminin mukaan muutos voi tapahtua ”nyt-hetkinä”, ”dialektisena hyppynä” menneeseen, jonka kautta muutos tulee mahdolliseksi . Luomalla yksilöllisen kuvan menneestä ”historiallinen materialisti” räjäyttää rikki historian jatkumon ja tarttuu tilaisuuteen .
Sovituksen keskeisimpiä teemoja ovat aika, näkeminen ja muistaminen. Tarinan alkuosa keskittyy kuvaamaan yksittäisen päivän tapahtumia. Kohtaus suihkulähteellä, jossa Cecilia sukeltaa hakemaan vaasista irronneen korvan, esitetään kahdesti. Ensin näytetään, kuinka Briony näkee tapahtuman ikkunastaan. Katsojankin on vaikea ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtui, ja tämä asetelma antaa tapahtumille niille kuulumatonta draamaa. Toisella kertaa kohtaus esitetään osana laajempaa tapahtumaketjua: kuinka suihkulähteelle on päädytty ja mitä siellä todella tapahtui. Robbien yrittäessä auttaa Ceciliaa vaasin täyttämisessä vaasi särkyy. Tuohtunut Cecilia ylireagoi ja sukeltaa hakemaan veteen pudonneen sirpaleen.
Toinen ratkaiseva hetki juonen kulussa on, kun Robbie kirjoittaa Cecilialle pahoittelukirjeen edellisen johdosta. Hän antaa kirjeen Brionylle, joka välittää sen – avattuaan – siskolleen. Elokuvan visuaalinen kerronta tukee hienosti tapahtumia, kun Robbie järkytyksekseen tajuaa antaneensa Brionylle väärän, vitsinä kirjoittamansa kirjeen, joka ei todellakaan ole sopivaa luettavaa arvokkaalle naiselle – saati nuorelle tytölle. (Kirje sisältää intohimoisen rakkaudentunnustuksen Cecilialle.) Viimeinen pisara järkyttyneelle nuorelle Brionylle on, kun hän näkee Robbien ja Cecilian rakastelemassa kirjastossa. Hän vakuuttuu siitä, että Robbie on turmiollinen ja vaarallinen.
Elokuvan visuaalinen kerronta tukee juonen ”ratkaisun hetkiä”, niitä hetkiä, jotka muodostuvat merkityksellisiksi tarinan kulussa. Visuaalisen jäsentelyn lisäksi myös merkitykselliset äänet toistuvat. Jos asiaa tarkastelee Benjaminin esittämien ajatusten valossa, voi ajatella että elokuvan ”merkitykselliset hetket”, ovat jonkinlaisia nyt-hetkiä, historiallista potentiaalia, jolloin historian kulkua voidaan muuttaa. Hetkiä, jolloin ihminen omilla teoillaan pystyy vaikuttamaan omaan todellisuuteensa.
Mutta haluaisin kiinnittää huomiota itse elokuvan kerrontaan. Sen juoni nimittäin kertoo Brionyn kirjoittaneen elokuvan tarinaa aina sotavuosilta lähtien. Elokuvan lopussa katsojille selviää, että kirjailija on saanut tarinansa valmiiksi, vanhana ja sairaana naisena. Briony sairastaa tautia, joka tulee viemään häneltä muistin, rappeuttamaan häntä hiljalleen. Hän ei näe muuta mahdollisuutta, kuin kirjoittaa tuo kirja, joka on niin kauan muotoutunut hänen mielessään, mutta jota hän ei aikaisemmin ole pystynyt viemään loppuun.
Kertomuksessaan Briony rakentaa kirjaan kuvitteellisen loppuratkaisun, jossa Cecilia ja Robbie saavat toisensa, selviävät sodasta. Tämä loppu antaa myös Brionylle mahdollisuuden kohdata siskonsa ja lapsuutensa salaisen ihastuksen, ja vihdoin hyvittää tekonsa heille. Todellisuudessa, ”oikeassa elämässä” on kohdattava lohduton ja epämiellyttävä totuus: Cecilia ja Robbie menehtyivät sodassa kaukana toisistaan. He pysyivät toisilleen uskollisina, saavuttamatta toinen toistansa ja onnea, jonka he Brionyn mielestä ansaitsivat. Viimeisenä sovittelevana eleenään Briony antaa tarinalle sellaisen päätöksen, kuin se ansaitsee, tämä on hänen viimeinen ”kiltteyden tekonsa” (last act of kindness).
Sanat ”Tarina voi jatkua” kaikuvat läpi elokuvan. Sanoista tarjoutuu romanttinen mahdollisuus, jonkinlainen epätoivoinen toivon vaatimus. Ne myös vaativat Brionya kirjoittamaan tarinansa loppuun, tekemään jäljellä olevan hyvän teon. Hän antaa Cecilialle ja Robbielle takaisin sen, minkä katsoo näiltä vieneen: toisensa. Mutta eikö tämäkin ole vain viimeinen (ei kiltteyden, vaan) itsekkyyden teko? Kuka voittaa siinä, että kirjailija hyvittelee tekojaan? Voidaanko ajatella, että muuttamalla loppuratkaisua Briony saa sovituksensa? Pitäisikö puhua ennemmin lopetuksesta tai päätöksestä, kuin hyvityksestä?
Voiko päätöstä hakea tällä tavalla? Onko mahdollista ”käsitellä loppuun asioita”, kääriä pakettiin yksi historiallinen aikakausi, ja aloittaa puhtaalta pöydältä? Eikö ihminen tee virheen juuri siinä, että kuvittelee voivansa toimia lunastajana? Näin sovituksen mahdollisuuskin tuntuu saavuttamattomalta. Sen sijaan, että sovittelemme, kadumme ja pyrimme muuttamaan mennyttä tulevaisuuden pelossa, tulisi meidän Benjaminin historian käsityksen mukaan nähdä itsemme historiassa, ”räjäyttää historiallinen jatkumo” ja saada tätä kautta aikaan jotakin uutta. Menneisyyden muuttaminen sinänsä on mahdotonta, mutta historiasta oppiminen synnyttää muutoksen mahdollisuuden.
Voidaan siis ajatella, että Brionyn yritys tasoittaa välit sisarensa ja Robbien kanssa on alkujaankin tuhoon tuomittu. Yhdeltä kannalta katsottuna se voidaan kuitenkin nähdä myös osaksi muutosprosessia, jonka syvin merkitys ei olekaan menneessä, vaan juuri tulevaisuudessa. Kenties Sovitus-teos ei olekaan vain lapsellinen yritys saada aikaan hyvitystä, kuolemaa tekevän naisen viimeinen teos, joka on syntynyt pelosta ja siitä tiedosta, että myöhemmin tähän ei ole enää mahdollisuutta.
Sovitus voidaan nähdä, joiltain osiltaan, historian vastakarvaan silittämisenä. Tarinan merkitykselliset sysäykset, ratkaisevat hetket tarjoavat kirjailijalle mahdollisuuden, ei menneisyyden muuttamiseen, vaan sytyttää historian potentiaali silmiemme edessä. Vaikkei varsinaista sovituksen mahdollisuutta, Sovitus sisältää Benjaminin esittämän ajatuksen historiasta jonain muuna kuin kronologiana, sotakertomuksena tai tragediana.
KIRJALLISUUS
Benjamin, Walter: Historian Käsitteestä, Teoksessa Messiaanisia Sirpaleita: KSL 1989.
Benjamin, Walter: Kafka, Teoksessa Messiaanisia Sirpaleita: KSL 1989.
Benjamin, Walter: Taideteos Teksnillisen Uusinnettavuutensa Aikakaudella, Teoksessa Messiaanisia Sirpaleita: KSL 1989.
Mircea Eliade: Ikuisen Paluun Myytti, Loki-kirjat 1993.
MUUTA
Elokuva Atonement: Ohj. Joe Wright: Pääosissa Keira Knightley, James McAvoy, Saoirse Rohan: 2007.
Modernin Kerroksia Tutkimassa- kurssin luennot ja muistiinpanot.