Autiomaan vieraus – Heli Rekulan näyttely suunnittelijan silmin

12. 4. 2005 Eila Lahdenperä
”Autiomaa”- näyttelyn maisemakuvien toiseus ja valikoimattomuus on hirvittävää. Tulee selvästi esiin, että maailma on ruma ja vihamielinen paikka meille, jotka haluamme nähdä asiat kauniina ja harmonisina.

Tarkastelen seuraavassa Heli Rekulan näyttelyä fenomenologisesta näkökulmasta. Suunnittelijaa se muistuttaa ihmisen biologisuudesta ja havaitsemisen moniaistisuudesta. ”Autiomaa” -näyttelyn valokuvat ja videot näyttävät maailman ulkopuolisen silmin, mutta ruumiillisempana kuin itse yleensä tajuamme sen olevan. Taiteilija kuvaa älykkään ruumiin kokemusta kuvittelukyvyn, ymmärtämisen ja aavistamisen äärirajoilla. Näyttelyssä on esillä mm. maisemakuvia, maisemavideoita, henkilökuvia ja henkilökuvavideoita.

Videoteokset ”An Tiaracht” ja ”An Fharraige” on heijastettu vierekkäin. Toinen kuvaa juuri sumusta erottuvaa saarta ja toinen pelkkää merta, jonka pinnalla aallot väreilevät. Ääninä on navakan tuulen vihellystä, kohinaa ja merilintujen kirkumista. Videoiden kuvakulma on sama ja tuntuu, että ne on kuvattu viereiseltä korkealta saarelta. Teos synnyttää välittömän halun kuvitella miltä maiseman katsominen tuntuu ja mitä salatulla saarella on.

Merleau-Pontyn fenomenologinen havaitseminen on kohteen ’omimista’ katseella. Korkeilta paikoilta, kuten kaupunkien näkötorneista, tähystäessään usein unohtaa missä on, mielen kiinnittyessä siihen, mitä kaukaisuudessa näkee.

Ruumiin tuntemukset kiinnittyvät havaittuun kohteeseen. Näyttelyssä voi unohtaa näyttelysalin kokolattiamaton ja maalatut seinät. Tähystämme merelle, mutta koska meille ei anneta mitään mihin aisteillamme kiinnittyä ja koska ’An Tiaracht’ kieltäytyy paljastamasta itseään, jää teoksesta ruumiiton olo.

Näyttelyn toistakymmentä maisemakuvaa ovat kaikki kokoa 180X75 cm, joten niitä katsoessa maisema täyttää näkökentän ja katseen on liikuttava vaakasuunnassa. Rekula mainitsee maisemiensa olevan kuvattu suunnittelematta, hetken vangitsemiseksi. Maisemat ovat aivan tavallisia maisemia, sellaisia, joita näkee auton ikkunasta ja kävelyretkellä. Niissä ei ole mitään erityistä kohdetta vaan kaikki elementit, ihmisetkin, ovat samanarvoisia.

Kuvien tarkennus matkii silmää. Etuala on epätarkka, jos kauempana on jotain tarkkaa. Tarkkuus on siellä, mihin luontaisesti kohdistamme huomiomme kävellessämme maastossa tai silmäillessämme sitä. Kuvat on otettu yleensä silmän korkeudella, joskus alempaakin. Kuvakulma kertoo kuvaajan sijainnista, mutta ei miltä kuvaajasta tuntuu. Kuvan tarinaa ei kerrota tai sitä ei ole.

Koska katse ei voi kiinnittyä mihinkään, kuvaa ei voi katseella ottaa haltuun. Inhimillistä suurempien maisemien edessä voi siis vain antautua, rauhoittua ja antaa ajatusten harhailla. Kuvat muistuttavat viipyilevän mietiskelyn tiloja kaupungilla ja sisällä; ajatus liikkuu avoimissa muodoissa ja virtaa ulos maisemaan.

Maisemissa tuntemuksia herättävät ne elementit, jotka entuudestaan tunnemme. Merleau-Pontyn mukaan muistiin kerrostuu ruumiin kokemuksia, jotka voimme palauttaa mieleemme. Punertavalle hiekkavuorelle johtavat jalanjäljet saavat tuntemaan, miten hiekka valuu jalan alta jyrkkää rinnettä kiivetessä. Ja entä sitten tuuli tai kuivuvan hiekan tuoksu?

Emme edes osaa aistia eri aisteilla erikseen. Aivan liian harvoin tulee koetuksi hiekalla kiipeämisen peruskokemus tai edes nähdyksi kiivetty rinne. Kaupunkeihin on vaikea suunnitella mitään, minkä voi kokea jälkinä, jälkiä jättämällä. Kuluminen sentään kuuluu vielä kaupunkitilaan ja sitä voi myös suunnitella. Kaupunkitilassa voisi jättää näkyviin ehkä jotain Rekulan ”Tired”- teoksen autonrenkaiden työkalun väsymykseen ja helteiseen kumin hajuun verrattavaa?

”Autiomaa”- näyttelyn maisemakuvien toiseus ja valikoimattomuus on hirvittävää. Tulee selvästi esiin, että maailma on ruma ja vihamielinen paikka meille, jotka haluamme nähdä asiat kauniina ja harmonisina. Minuuden eheänä pitämiseen kuuluu hyvien asioiden ottaminen ja huonojen torjuminen.

En halua nähdä haaleita flamingoja saastuneessa, mutaisessa suistossa enkä Kökarin vihamielistä punagraniittia. Vaatii paljon työtä olla arkielämässään näkemättä ja samalla ruumiillaan tuntematta rumia asioita. Rekulan näyttelyssä se on mahdotonta ja siksi näyttely onkin suunnittelijan mielelle eräänlainen raiskaus.

Jos Rekulan maisemakuvista käyttää adjektiivia kaunistelematon, niin millainen sitten olisi paikka tai kaupunki, josta otetut kuvat olisivat sinällään kauniita tai miellyttäviä? Onko sellainen kaupunki, jossa mielikuva vastaa todellisuutta ja psyykkistä työtä ei tarvitse tehdä, kulttuurissamme edes mahdollinen?

Joissain maisemissa, kuten ”Black beach” taiteilija havaitsee kuten eläimet. Niissä kuvissa vaistonvaraisesti miettii ensimmäisenä itsensä ja muitten ihmisten etäisyyttä. Biologisesti on myös oikein pitää omaa lihaansa muun lihan kaltaisena. Eräässä kuvassa verta on roiskunut härkätaisteluareenan muurille, eikä ole tietoa siitä, onko se ihmisen vain eläimen, yhtä kauhistuttavan välinpitämättömästi me siihen suhtaudumme.

Havaitsijan toiseus tai vieraus näkyy näyttelyn maisemakuvissa, mutta huipentuu ”Maailmojen välissä” -teoksen kehitysvammaiseen poikaan. Kamera kuvaa poikaa, joka liikuskelee sohvan luona. Välillä hän istuu, huojuu, kävelee edestakaisin, häviää, tulee takaisin, ei välitä kamerasta.

Poika on kanssamme fyysisesti samassa maailmassa, mutta hänen ruumiillinen maailmansa tarkoituksineen, mahdollisuuksineen ja nautintoineen on meille vieras. Poika ei esitä, mikään hänen eleistään ei ole meille tuttu tai merkitse mitään, katsojan kannalta mitään ei tapahdu.

Merleau-Pontyn merkityksen teoriassa eleet antavat puhuessa asioille merkityksen ja arvon. Puhuja kommunikoi meille oman maailmansa. Sanojen virta lähtee liikkeelle, puhumme ennen ajattelua. Subjekti ’tapahtuu’ puhetilanteessa, muuten sitä ei ole olemassa. Koska poika kommunikoi toisella tapaa, elää toisessa maailmassa, vaikuttaa siltä, että häntä ei ihmisenä ole olemassa. Ehkä me kaikki vaikutamme samalla tavalla puutteellisilta ja hämillisiltä itsellemme tekemässämme teknisessä maailmassa?

Näyttelyn henkilökuvissa sekoittuvat ulkoinen epäinhimillisyys ja inhimillinen katse. Kuten maisemat, ihmiset ovat kuvissa havainnoitavana, mutta eivät esittele omaa persoonaansa tai itselleen tärkeitä asioita. Heidän ei voi sanoa poseeraavan tai esittävän mitään tunteita. He ovat läsnä jollain selittämättömällä tavalla, ilmeettömin katsein.

Vaikka kuvat ovat etukäteen suunniteltuja, niissä on mukana vain se, mitä sattuu olemaan. Kuvan kohteena on kokonaisuus: kuvaushetki, arkipäivä. Havaitsemis kokemukseen kuuluu ensin odotus ja sitten aavistus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Malleihin voi samaistua ruumiillisesti ja samoin kuvitelmaan arjesta ja koko heidän elämästään.

Kuvattavat katsovat suoraan kameraan, mutta eivät näe. Opitun tavan mukaan kuvassa näytetään tarkkaavaiselta, mutta ilman kohdetta. Merleau-Pontyn mukaan näkeminen on aina sosiaalista, kun näkevän ja näkijän silmät kohtaavat. Valokuvaa otettaessa malli tietää tulevansa katsotuksi, mutta ei tiedä millä tavalla.

Ihminen biologisena olentona huipentuu ”Pyhiinvaellus” ja ”Luontotutkielmia” –videoissa. Ensimmäisessä tyttö konttaa lattialla, törmäilee seiniin äänen kuvaillessa ammutuksi tulemisen kokemusta. Suunnittelijana minua kiinnosti tytön ruumiillinen suhtautuminen maailmaan: ”Minä voin mennä sisään, ottaa lasin ja juoda lasillisen vettä tai voin hakea maasta muurahaisen ja puristaa sen sormieni välissä liiskaksi.”

Pikkutyttö biologisen ihmisyyden luonnollisimpana ja samalla julmimpana ilmentymänä on myös ”Luontotutkielmia” -videoteoksen tutkija. Lapsen nautinnon ei tarvitse olla sen ihmeellisempää kuin veden juominen ja hyönteisillä leikkiminen. Lapset myös hahmottavat maailmansa toiminnastaan käsin. Lapsille suunnitellessa on kaivettava esiin tämä hautautunut ajanjakso, joka on nautintoa vailla vastuuta.