20.4. 2005 Ossi Naukkarinen
Teemu Mäki arvioi kirjaani ’Ympäristön taide’ 15.4.2005 päivätyssä tekstissään ’Ympäristötaideaapinen’ niin perusteellisesti, ettei keskustelua voi olla jatkamatta. Hän nimittäin nostaa esiin muutamia aiheita, joita on syytä ruotia yleisemminkin kuin vain yhteen kirjaan keskittyen. Mäen arvio on myönteinen kokemus, sillä se edustaa valitettavan harvinaista perustellun, huolellisen ja ajatellun kritiikin perinnettä, jota ei esimerkiksi valtalehdistössä tai kaupallisissa sähköisissä viestimissä tapaa juuri koskaan.
Lähden siitä, mistä Mäkikin. Hänen arvionsa alkaa huomautuksella, että työskentelen Taideteollisessa korkeakoulussa, minkä hän arvelee vaikuttaneen siihen, että ympäristötaiteesta puhuessani ”joudun” painottamaan erikseen taiteen kriittistä tehtävää. Tässä hän onkin oikeilla jäljillä.
Taikissa suhtaudutaan taiteeseen pääosin varsin myönteisesti, niin kuin Mäki siellä silloin tällöin opettavana ja lopputöitä arvostelevana hyvin tietää. Mutta toisaalta taiteen tekeminen ja kokeminen on siellä jatkuvasti myös suhteellisen vahvan epäluulon kohteena, eikä taiteeseen monesti liitettyä kriittisyyttä, vapautta tai mitään muutakaan piirrettä tai toivetta välttämättä hyväksytä noin vain. Mitään yhtenäistä taidekäsitystä tai suhtautumistapaa taiteeseen ei Taikissa ole, mikä on mielestäni pelkästään hyvä asia. Jotkut näkevät taiteessa maailman pelastajan, jotkut turhakkeen. Juuri tästä syystä taiteen tekemisen ja vastaanoton kriittisyyttä täytyy korostaa, ja erityisesti julkisiin tiloihin sijoittuvan taiteen haastavaa roolia on vain jaksettava todistella kerrasta toiseen.
On tietysti toinen asia, kuinka monet taiteen kriittisyyteen epäilevästi suhtautuvat lukevat kirjaani, mutta koska pidän näkökulmaa tärkeänä, aion toistella sitä jatkossakin. Tähän asti olen jankuttanut sitä luennoilla erityisesti sellaisissa yhteyksissä, jossa yleisö ei koostu pääkaupunkilaisista (kuva)taidekoululaisista, ja olen itsekin joutunut ällistelemään, miten torjuvasti siihen monesti suhtaudutaan.
Jotenkin luulisin, että Mäki on joutunut tähän joskus itsekin törmäämään. Koska taidetta ja taiteesta kirjoittelua ei omasta mielestäni ole kiinnostavaa suunnata vain niille, jotka jo tuntevat asiat, joutuu itsestään selvältä näyttäviä asioita ottamaan esiin yhä uudelleen.
Mäen sanoin: ”Teoksesta ei tiedä, kenelle se on kirjoitettu”. Ei tiedä, koska sitä ei ole suunnattu vain yhdenlaiselle yleisölle, vaan myös taiteen kanssa vähemmän puuhaileville. Tässä joukossa opus on myös tietääkseni otettu suhteellisen kiinnostuneena vastaan ja esimerkiksi Helsingin Sanomissa sitä on hyödynnetty ympäritösivuilla. Toisaalta myös taideihmiset tuntuvat saavan siitä ainakin jotain irti, joten kompromissi ehkä turhankin yleisen ja helpotetun ja toisaalta perusteellisemman käsittelyn välillä on ainakin paikoitellen onnistunut.
Tiivistämisessä on tietysti se vaara, että lukijan on helppo sivuuttaa kiteytykset, luisua niiden yli pysähtymättä miettimään niiden taustoja tai niistä aukeavia näkymiä. Asian toinen puoli kuitenkin on se, että taiteesta tai mistä tahansa saa sinnikkyydellä laverreltua ja kujerreltua loputtoman sanatulvan, jonka anti ei ole välttämättä aforismia tai kliseetä kummempi. Tällä kertaa päädyin niukkaan malliin, koska uskon, että julma paksuus karkottaisi ainakin osan niistä lukijoista, joille taide ei ole aivan elämän hittilistan kärjessä, mutta joita kuitenkin tavoittelin.
On kuitenkin myönnettävä, että ainakin yhdessä kohdassa Mäki löytää kirjastani aivan liian ohimennen pudotetun ajatuksen murusen. On totta, että arkkitehtuurista, erityisesti rumasta, häiritsevästä, päällekäyvästä arkkitehtuurista olisi ollut hyvä sanoa enemmän. Myönnän, että suuri osa (ympäristö)taiteesta on sievistelevää koristelua ja että arkkitehtuuri voi olla sitä radikaalimpaa ja rumempaakin.
En kuitenkaan niele aivan noin vain Mäen tulkintaa, että rumuus olisi arkkitehtuurissa otettu ”annettuna suunnittelua ohjaavana faktana”. Se, että joka niemeen notkoon ja saarelmaan syntyy jonkun mielestä itkettävän rumia taloja, ei tarkoita, että siihen olisi varsinaisesti pyritty. Vielä vähemmän se tarkoittaa, että tuloksilla olisi jotakin tekemistä radikaalin kriittisyyden kanssa, vaikka rumat, pelottavat tai ahdistavat taideteokset voikin joskus liittää kriittisyyteen. (Enkä nyt ala miettiä, onko arkkitehtuuri taidetta vai jotain muuta.)
Arvion perusteella en ole aivan varma, kaipaako Mäki ympäristötaiteen määritelmää vai ei. Toisaalta hän toteaa määrittelyn olevan minulle ”melkein mahdotonta”, toisaalta hänestä olisi ollut ”haukotuttavaa… lukea pyrkimystä määritellä ympäristötaide tarkemmin”. Jos puhutaan ympäristötaiteesta, siitä on osattava sanoa jotakin, johon tarttua. Mutta mihin tarvitaan määritelmää? Ja millainen sen pitäisi olla? Tuskin ainakaan yleispätevyyteen pyrkivä essentialistinen väitelause? Itse en ole tähän mennessä keksinyt taidemääritelmille suurtakaan käyttöä, koska osaamme keskustella taiteesta mainiosti ilman niitäkin.
Mäki toteaa osuvasti minun kirjoittavan ”äärimmäisen lempeästi” ympäristötaiteesta. Lempeys ei tarkoita kaiken naiivia hyväksymistä tai sinisilmäisyyttä, vaan pikemminkin vain lähtökohtaista suopeutta, kuitenkaan sulkematta silmiä negatiivisilta seikoilta. Tämä voi koskea yhtä hyvin käsiteltäviä taiteilijoita kuin mitä tahansa muutakin. Miksi siis olisin keskittynyt ympäristötaiteen yhteydessä epäonnistumisiin ja ”harmittomaan somisteluun”, kun parempaakin on tarjolla?
Arviossa ihmetellään edelleen, etten mainitse kirjassa Lauri Anttilaa enkä Tuula Närhistä. Todettakoon vain tässä, etten mainitse myöskään Taneli Eskolaa, Teuri Haarlaa, Ilkka Halsoa, Lea ja Pekka Kantosta, Pekka Nevalaista, tai monia, monia muitakaan, jotka ovat eri tavoin ja periaattein avanneet minulle ja muille paikan ja/tai ympäristön hämmästyttäviä ulottuvuuksia. Arvostan kaikkien heidän taidettaan. Tavoitteenani ei kuitenkaan ollut kattava ensyklopedia, enkä myöskään osaa taipua rankinglistailuun.
Arvionsa loppupuolella Mäki tiivistää kirjan antia onnistuneesti muutamiin teeseihin, ja toteaa, ettei kirja niiden valossa tarjoa mitään mullistavan uutta. Voin vain vahvistaa, etten taiteesta kirjoittaessani myöskään pyri täydelliseen uutuuteen, en tässä enkä muualla. Syy siihen on, etten yksinkertaisesti usko sellaiseen, enkä itse asiassa ole kenenkään nähnyt sellaiseen pääsevän, vaikka yrityksiä on ollut kyllästymiseen saakka.
Uutuus ei nähdäkseni vaikuta taiteen mielenkiintoisuuteen sitä eikä tätä. Valaisevin ja innostavinkin taide ja taidekeskustelu toistelee vuosikymmeniä ja -satoja samoja perusteemoja ja päivittää niitä joillakin ajankohtaisilla asioilla. Jos joku muuta väittää, on tutustunut menneeseen huonosti. Se ei tee porinasta turhaa; tilanne on sama kuin ruoan suhteen: mitään täydellisen uutta silläkään saralla harvoin koetaan, mutta ihmeen tarpeelliselta se silti joka päivä tuntuu.
Tällä kertaa oma päivitykseni koski lähinnä luonnontiedelähtöisen ympäristökeskustelun ja taiteelle tyypillisten teemojen yhdistämistä. Käymieni keskustelujen perusteella se tuntuu olevan joillekin lukijoille jopa aidosti uutta ja ennen ajattelematonta. Aihepiiristä ole järin paljon myöskään julkaistu verrattuna moniin muihin aiheisiin, kuten taiteessa esiin tuleviin sukupuolirooleihin, joita on käsitelty paljon enemmän.
Taiteen ympäristövaikutukset
Mäki lopettaa toteamalla, että päädyn taiteen luontovaikutusten pohdiskelussa lähes linkolalaiseen marttyyrifundamentalismiin ja väittää voivansa helposti määritellä useita sellaisia elämäntapoja, joissa yksilö enemmänkin auttaa biosfäärin säilymistä ja ihmisten välisen tasa-arvon toteutumista kuin rapauttaa niitä. No, näitäpä olisi hauska kuulla.
Luulin, että itsekin voisin keksiä sellaisia elämäntapoja, mutta elävästä todellisuudesta niiden löytäminen on sittenkin vaikeaa. Voin hyvänä päivänä olla hetkittäin suhteellisen haitaton luonnolle ja joillekin kanssaihmisilleni, mutta vain hetkittäin ja vain joillekin. Ihminen, joka liikkuu paikasta toiseen millään muulla kuin jalkaisin, kuluttaa kulkuvälineen valmistamisen ja polttoaineen käytön muodossa uusiutumattomia luonnonvaroja. Keskimäärin esimerkiksi suomalaiset huruttelevat pelkästään henkilöautolla yli 10 000 kilometriä vuosittain.
Kävelijäkin todennäköisesti käyttää vaatteita ja syö. Jos päälle livahtaa vahingossa vaikkapa puuvillapaita, taustalla on tyypillisesti viljelymaan ja kasteluveden äärimmäistä tehokäyttöä, mahdollisesti ympäristölle haitallisia värjäysmenetelmiä, ehkä tuotteen valmistaminen halpatyövoimalla, sen kuljettaminen kuljetusvälineitä ja polttoainetta vaativalla järjestelmällä tuhansien kilometrien päästä. Ja jospa tulee syötyä lihaa tai kasviksia, joita ei omasta maasta saa? Tai jospa helsinkiläinen juo vain vesijohtovettä? Sekin kuljetetaan Lahden tietämiltä varta vasten tämän takia louhittua tunnelia pitkin, puhdistetaan, johdetaan verkostoon. Energiaa kuluu – mistä se tulee?
Ja jotta kaikkeen liikkumiseen, pukeutumiseen, syömiseen ja muuhun on varaa, on tietysti hyvä asua jossakin länsimaassa, jossa taloudellinen varallisuus edelleen on moninkertainen köyhiin maihin nähden. Mitään varmoja merkkejä siitä, että maailmanlaajuinen järjestelmä, jonka toimintavoista kaikki länsimaalaiset hyötyvät, muuttuisi taloudellisesti merkittävästi tasa-arvoisemmaksi, ei ole. Tällaista erittelyä, jossa aivan tavanomaisen elämän kuluttavuus tulee väkisin esiin joka käänteessä, voisi jatkaa hyvin pitkään.
Ehkä jostakin löytyy fakiiri, joka todellakin pystyy elämään tavalla, joka ei rapauta biosfääriä vaan autaa sitä, mutta hänen elämänsä on kaukana keskiverto länsimaalaisesta, jonka kulutustottumukset ovat kaikkea muuta kuin biosfääriä säilyttäviä ja tasa-arvoa edistäviä. Eivätkö kaikkien, ekointoisimpienkin länsimaalaisten ihmisten elämäntavat kytkeydy maailmanlaajuiseen talouteen ja sitä kautta ympäristön tilaan?
Taiteilijankin olisi hyvä tulla tapaamaan jauhelihaa ja makkaraa syöviä, autolla lähikauppaankin ajavia, öljylämmitteisissä taloissa asuvia, viihde-elektroniikkaa kuluttuvia, kahvia litroittain lipittäviä, tuontivaatteisiin tuhlaavia, useimmiten itsekeskeisiä ja kapeakatseisia ihmisiä. Meitä on paljon, fakiireja vähän. Taidekaan ei ole irti tästä karusellista, vaikka se tuntuu olevan niin monelle vaikea hyväksyä.
Marttyyriksi en kuitenkaan viitsi ryhtyä, vaikka tällaista paasaankin. Siinäkin mielessä olen tyypillinen länsimaalainen, että vaikka tajuankin olevani haitaksi ties mille, osaan olla suurimman osan aikaa vaivaamatta sillä päätäni. Tässä varmaan piilee haitallisen elämäntavan lujuus: niin kauan kun keitos ei kiehu sormille, nautinto kumoaa omantunnontuskat.
Kirjoittaja on TaiKin tutkimuspäällikkö ja estetiikan dosentti