8. 6. 2005 Irmeli Hautamäki
Gaston Bachelard oli ranskalainen filosofi ja tiedemies, jonka ajattelu säteilee yhä ympärilleen lempeää valoa. Bachelardin tuotannossa analyyttisyys ja taiteellisuus yhdistyvät ihailtavasti.
Bachelard (1884 – 1962) aloitti uransa tieteenfilosofiassa ja luonnontieteissa suunnaten kiinnostuksensa ensin tieteellisen tiedon luonteeseen ja käsitteenmuodostukseen.
Julkaistuaan kymmenkunta teosta tästä aihepiiristä hän teki täydellisen U-käännöksen ja alkoi tutkia runoutta, runollisen ajattelun luonnetta, joissa käsitteen sijasta keskeisellä sijalla on runollinen kuva, kuvallinen kokemus. Bachelardin mukaan käsitteen ja runollisen kuvan välillä vallitsee sovittamaton ristiriita: ne hylkivät toisiaan. Jos käsite kuuluu hengen (l’esprit) intellektuaaliseen maailmaan, on kuva sielun (l’ame) omaisuutta.
Bachelardin erottelu hengen ja sielun välillä tulee esille myös Maurice Merleau-Pontyn ajattelussa erityisesti kirjassa “L’oeil et l’esprit” , “Silmä ja henki” . (Kirja on suomennettu nimellä “Silmä ja mieli”.) Tässä kirjassaan Merleau-Ponty korostaa silmän sielullista merkitystä erityisesti taiteessa: silmä, ja tietysti silmän jatkeena oleva käsi, on se joka maalaa, silmällä on sielullinen kyky sovittautua maailmaan. Henki ei voi maalata, henki ei tee taidetta.
Gaston Bachelardin kuuluisin teos on hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva“La Poetique de l’espace” (1957), joka suomennettu nimellä “Tilan poetiikka” (2003), ja se käsittelee runollista kieltä ja sen kuvallista, sielullista luonnetta. Runouden sieluntila on uneksunta, se on levollisuutta ja valppautta samalla kertaa. Bachelardin uneksunnan lähtökohdat ovat fenomenologiassa ja psykoanalyyissa. Surrealistit olivat kiinnostuneita samanlaisesta sielullisuudesta, jota kuvaamaan sana kuvittelu on ehkä liian ohut.
“Tilan poetiikassa” Bachelard keskittyi taloon ja kotiin liittyviin runollisiin mielikuviin. Ranskassa “La maison” merkitsee sekä taloa ja kotia, mikä on kiinnostavaa, sillä monissa muissa kielissä ne erotetaan toisistaan. Kun kotia ei erota talosta, se merkitsee jo lähtökohtaisesti, että ihminen kantaa taloaan tai kotiaan mukanaan kaikkialle.
Koti on kodin mielikuva, se on siirrettävissä ja löydettävissä hyvin erilaisista asioista. Toisin kuin Martin Heidegger Bachelard ei korosta kotiseutua ja paikallisuutta. Koti ei merkitse omaa kotikontua ja juurtumista siihen, koti on kodin mielikuvassa, joka syntyy uudelleen unohtuneesta runoudesta.
Olemisen onnellisuus
Toinenkin tärkeä ero Bachelardin ajattelussa on Heideggeriin nähden: siinä missä Heideggerille maailmassa oleminen, Dasein on huolen täyttämää, Bachelardille oleminen on perustavanlaatuisesti onnellista. Alunperin ihminen on onnellinen, sillä
“Ennen kuin ihminen on heitetty maailmaan, kuten nopeat metafyysikot opettavat, hänet on laskettu talon kehtoon. Uneksunnassa talo on aina suuri kehto. /…/ Oleminen on aina jo arvokasta. Elämä alkaa hyvin, se alkaa suljetussa, suojatussa tilassa, talon lämpimässä sylissä.” (s. 80)
Niinpä talo tai asunto ruokkii ihmisen sielullisia voimavaroja alusta lähtien. Talo, koti ja ennenkaikkea lapsuuden koti, sen muistot ja sitä koskevat mielikuvat ovat olemisen perusta, ja se on onnellisuutta. Talon monimuotoisuus: että siinä on kellari, ullakko ja piilopaikkoja ja soppia, joihin vetäytyä, antavat olemiseen ulottuvuuksia.
Bachelard korostaa yksinoloa. Saada olla yksin, omassa rauhassa kotona, uneksia, on sama, kuin olla onnellinen maailmassa.
“Kaikki menneet yksinolon tilat ovat meissä lähtemätttömästi: ne joissa olemme kärsineet yksinäisyydestä, nauttineet yksinäisyydestä, toivoneet yksinäisyyttä tai pettäneet yksinäisyyden. Tarkkaan ottaen ihminen ei haluakaan pyyhkiä niitä pois. Hän tietää, että hänen yksinolonsa tilat ovat osa häntä. Vaikka ullakkoa ei enää olisi, vaikka ullakkohuone olisi menetetty, /…/ se, että on joskus rakastanut tiettyä ullakkohuonetta tai asunut ullakkohuoneessa, ei katoa koskaan. Yöllisissä unissaan ihminen palaa ullakohuoneeseen.” (s. 85.)
Yksinolo on välttämätöntä erityisesti lapsuudessa, sanoo Bachelard, yksinolo jopa ikävystymiseen asti, niin perusteelliseen ikävystymiseen, että kyyneleet alkavat valua silmistä! Sillä sellaisen kokemuksen jälkeen on valmis toimintaan ja palaamaan toisten luokse. Yksinoloon ei tarvita välttämättä ullakkoa tai omaa huonetta. Tiet tai polut, joita saa kulkea omassa rauhassaan, voivat toimia tässä tehtävässä.
Talon mielikuvalla ei Bachelardilla ole mitään tekemistä tavaroiden kanssa. Talo ja tavara liitetään hätäisesti yhteen, mutta arvokkailla esineillä ei sinänsä ole mitään yhteyttä uneksinnan kodin kanssa. Päinvastoin, hylätyt ja tarpeettomat esineet, kuten nurkasta löytynyt irronnut nukenpää ja vanha tohveli saavat uneksinnan liikkeelle. Vaikka tavarapaljous on tarpeetonta kodin mielikuvan kannalta, kaapit, kirstut ja lipastot sen sijaan ovat tärkeitä. Niihin sijoitetaan kaikki sellainen, mistä emme halua luopua, mutta millä emme tee mitään.
Nurkat, simpukat ja pesät
Talon lisäksi Bachelardia kiinnostavat mitä yllättävimmät tilat, jotka saavat aikaan uneksuntaa, joihin sielu kiinnittyy asuakseen. Niinpä pelkät nurkatkin ovat asuttuja, ne ovat Bachelardin mukaan täynnä haamuja ja kummituksia eli jälkiä ihmisistä, jotka ovat piiloutuneet niihin, kuka missäkin tarkoituksessa. Petetty rakastaja odottelee nurkassa sulatellen raivoaan. Hän on tyytyväinen saadessaan olla yksin ja odottaa. “Tuossa nurkassa mietiskellään elämää ja kuolemaa, kuten intohimon huippukohtiin kuuluu”, hän kirjoittaa. (s. 304.)
Runoudesta Bachelard löytää mielikuvia myös siitä, miten sielu kykenee pakenemaan ahtaasta piilopaikastaan tai nurkastaan. Nurkkaan puristettu mikrokosmos muuttuu avaruuden kokemukseksi ja makrokosmokseksi. Nurkasta voi löytyä esimerkiksi viekas leppäkerttu (Bête à bon Dieu, Hyvän Jumalan eläin), joka “runoilijan taikasauvan iskusta alkaa kerätä muistoja ja unia peitinsiipiensä alle” paeten pimeästä nurkasta siniselle taivaalle. Tällaisissa kohdissa Beachelardin runollisten meilikuvien voima on osuvimmillaan.
Niitä jotka epäilevät, Bachelard muistuttaa aina välillä asiantunevasti, mutta lyhyesti runollisen mielikuvan ja tieteellisen kaavakuvan välisestä erosta. Absoluuttinen kuva ja ajatusrakennelmaan liittyvä kuva ovat eri asioita. Edellinen, runouden kuva “toteuttaa itse itsensä, jälkimmäinen tyytyy olemaan pelkkä ajatusten tiivistelmä”. (s. 348.) Absoluuttinen runollinen kuva toteuttaa itsensä kuvana, tieteellinen kaavakuva on pelkkä yhteenveto, joka helpottaa muistia.
Se, että Bachelard käsittelee “Tilan poetiikassa” rationaalisella, tieteelliseen analyysiin tottuneeella tyylillään sellaisia asioita kuin meren kotiloiden, simpukoiden ja eläinten pesien merkitystä ihmisen sielulliselle topologialle, on hämmästyttävää ja riemukasta luettavaa. Bachelardin lukeminen tekee itse kunkin onnelliseksi, onnellisuutta on kirjan antama lupa uneksia, antautua mielikuville. Nautintoa lisää se sivistynyt tapa, jolla siihen johdatetaan.
Bachelardin runollisella uneksunnalla ja runomielikuvilla ei ole välttämättä yhteyttä visuaalisiin kuviin. Jotkut maalaukset, kuten vaikka Jan Vermeerin, voivat synnyttää uneksuntaa, mutta eivät kaikki. Visuaalisissa taiteissa yksityiskohdat voivat olla hyvin puhuttelevia ja panna kuvittelun liikkeelle.
Miten sisustaminen liittyy kodin mielikuvaan?
Sisustuslehtien ja sisustamisen suosio on tällä hetkellä huipussaan. Mutta mitä lehdet tarjoavat? Parhaassa tapauksessa ne tarjoavat tyylikouluja oikeasta sisustamisesta opettaen vaalimaan ja kunnoittamaan kallisarvoisia esineitä. Mutta tarjoavat ko ne mitään niille, jotka etsivät vastausta kodikkuuden ja viihtymisen mielikuviin? Saavatko ne meidät vain haluamaan lisää tavaroita? Ovatko sisutus-ja arkkitehtilehdet kuin orkideoita, kauniita loiskasveja, jotka imevät voimansa asumisen todellisista syvistä mielikuvista?
Näitä kysymyksiä pohdiskelivat alla olevissa artikkeleissa sisustuslehtiä tarkastelleet TaiK:n ja TKK:n arkkitehtiosaston opiskelijat paneuduttuaan ensin Bachelardin ajatuksiin.
Kesäisin sisutuslehdet tarjoavat kuvia unelmien kesämökeistä. Näiden kuvien tulva elää metsämajaan liittyvästä uneksinnasta. Bachelard puhuu “Tilan poetiikassa” metsämajasta, yksinkertaisesta suojasta, jossa me toivomme elävämme kaukana täyteen sullotusta talosta, kaukana kaupungin huolista. Metsämajan mielikuva korostaa jälleen välttämätöntä yksinäisyyttä ja rauhaa.
“Tarujen maassa ei ole metsämajaa, joka olisi välittömästi toisen naapurina”, sanoo Bachelard. (s. 122.) Unelmien metsämaja ei ole täynnä tavaraa ja kesäistä kivaa, eikä siellä kestitä jatkuvasti vieraita. Suurin osan suomalaisista ymmärtää tämän varsin hyvin.