8. 6. 2005 Arvi Mäkitalo
Bachelardin käsityksen mukaan uneksiva ihminen ja talo yhdessä muodostavat kodin. Näin muodostuva koti tarjoaa yksilölle merkityksiä ja sisältöä. Näiden subjektiivisten merkitysten kautta mieleen rakentuu uneksinnan koti, jota hän kantaa aina mukanaan, ja joka on enemmän kuin sen synnyttänyt materiaalinen muoto. Bachelard lainaa Jean Wahlia:
’Aaltoilevat pensasaidat, ne aaltoilevat minussa.’
Tämä uneksinnan koti kulkee mukana läpi elämän, omaksuen ja sisäistäen uusia koteja osaksi suurempaa narratiivista kokonaisuutta.
Sekä Bachelard että Heidegger sitoutuvat ajattelussaan voimakkaasti paikkoihin. Bachelardin kotiajattelun tapauksessa taloon, Heidegger taas pikemminkin kotiseutuun. Erilaisten elämäntapojen ja paikallisten olosuhteiden vaikutuspiirissä tämä paikka tai koti voi kuitenkin olla ulkoiselta muodoltaan hyvinkin erilainen. Talo, kylä tai kaupunki. Polku tai tie, metsä tai joki. On helppo väittää, että yleistyvän juureton ja työtä ja vapaa-aikaa sekoittava elämäntapa vaikeuttaa kodin syvällistä kokemista.
Heidegger lainaa mielellään menneestä, joten miksemme tekisi samoin: paikalleen juurtunut elämäntapa ei historiallisesti tarkasteltuna vaikuttaisi olevan ihmiselle muita tapoja luontevampi. Paimentolaiset, mustalaiset ja luonnonvaraiset kansat ovat viettäneet hyvinkin vaeltelevaa elämää, ja kaukokaipuu on yhtä lailla osa ihmistä kuin turvallisuuden tarve.
Väkivaltaiset pakkosiirtymiset ovat asia erikseen, liikkeen on oltava lähtöisin ihmisestä itsestään ollakseen mielekästä. Bachelardin uneksinnan koti on sisäinen ja subjektiivinen. Se välttää määrittelyä, eikä sen merkityksellisyys lopulta ole riippuvainen pysyvyydestä.
Talo tai paikka on vain osa kotia, ja silloinkin: aivan mikä tahansa paikka ei käy. Paikan tulee kuten Heidegger sanoo, paljastaa jotakin. Bachelard taas puhuu uneksinnan mahdollistamisesta. Yhdistävänä tekijänä merkityksellisessä kodissa, oli sen muoto mikä tahansa, on narratiivi. Tämä narratiivi, kertomus, tarvitsee toimiakseen draamaa.
Asumisen draama
Draaman ja kokemisen moderni kirjallinen ruumiillistuma on Goethen Faust, joka tarjoaa vertailukohdan asumisen narratiiville. Bachelardin draama on jo modernia, mutta kuten Goethen muunnelma vanhasta kertomuksesta, se sisältää arkaaisia, mytologisia kaikuja manalasta ja taivaasta, ylevöitymisestä ja alhoon vajoamisesta.
Hänen talonsa sisältää Faustin koko maailman, jonka kellarin syvyyksistä Mefistofeles ammentaa voimaa kohottaakseen tämän ihmiskunnan huipulle. Bachelardilla, kuten Goethellakin, nuo voimat palvelevat lopulta kertomusta.
Kodin toinen puoli on ihminen, jonka tulee kyetä kokemaan ja uneksimaan. Ilman vuorovaikutusta ei siis synny todellista kotia. Faust on näennäisen teknologis- ja valtakeskeisestä näkemyksestään huolimatta pohjimmiltaan ei vallan vaan kokemuksennälkäinen. Hän on perimmäinen kokija, joka on kaikelle avoin. Matka, ei määränpää, on se, millä on väliä. Kuitenkin Faust, kaikessa voimassaankin, on vain ihminen, eikä voi olla pohtimatta:
‘Alas, what am I, if I cannot
Reach mankind’s crown, which merely mocks
Our sense’s craving like a star?’
Koti on Bachelardille täynnä tarinoita ja metaforia. Kuten Heideggerin wohnen, se yhdistää ja ankkuroi ihmisen maailmaan. Koti on kuin juuret, joista puu imee ravintonsa, mutta maailmassa on muunkinlaisia juuria. Sienillä on laajalle levittäytyvät pintarihmastonsa, jotka synnyttävät etäispesäkkeitä sinne tänne. Ne korvaavat vertikaalisen kohottautumisen horisontaalisella, kenties vähemmän ylevällä tai herooisella ulottuvuudella. Merkitykset saattavat olla toisenlaisia, mutta niiltä ei puutu olennaisinta: draamaa.
Bachelard puhuu ’talon hämärästä olemisesta’. Sienten juuriston dramatiikka on rauhallisempaa kuin puun, mutta ihmiselle yhtä vierasta. Se on piilossa, ja siis tuntematon ja uhkaava. Manala ei ole maan ytimessä, vaan aivan jalkojemme alla, näkymättömissä.
Kirjassaan ’Zen and the Art of Motorcycle Maintenance’ Robert M. Pirsig käyttää elämästä joen vertauskuvaa. Heideggerin ja Bachelardin paikallinen ajattelu herättää tämän vertauskuvan puitteissa mielikuvan kapeasta, syvästä joesta. Ajan myötä rauhallisesti uomiinsa asettuneesta, tiukasti sijoilleen kiinnittyneestä virrasta.
Pirsig mainitsee pohdiskeluissaan myös toisenlaisen joen; matalan ja laajalle levittäytyvän, tulvivan ja yllättävästi uomaansa muuttavan. Se on rauhaton ja arvaamaton, kuten joskus ihminenkin, ja tekee epäluotettavan vaikutelman. Tämä ei kuitenkaan anna syytä ajatella, että kiertolaisen elämä olisi millään tavoin sisältököyhempää kuin paikalleen asettuneen.
Orkidea ja mehiläinen
Arkkitehtiosastolla toukokuussa 2005 pitämässään luennossa englantilainen arkkitehti ja kirjailija David Leach käsitteli mahdollisuutta tiivistää eräänlaisen metakodin merkityssisällön. Kyse ei ollut Bachelardin unikodin ulkoistamisesta, mikä on täysin mahdotonta sen subjektiivisuuden vuoksi, vaan sen jonkin ruumiillistamisesta, joka herättää meidät uneksimaan.
Leach kertoi esimerkkinä orkideasta, joka nektarin tuottamisen sijaan näyttää naarasmehiläiseltä. Orkidea houkuttelee näin mehiläisuroksen luokseen ja käyttää tätä hyväkseen, edesauttaakseen omaa lisääntymistään. Sisustus- ja arkkitehtilehtien kuvat ja kirjoitukset taloista tai kodeista ovat pinnallisesti tarkasteltuina kuin tuo orkidea. Nekin jäljittelevät jotakin ja houkuttelevat mielikuvillaan ihmisiä lähemmäs, mutta niiltä puuttuu olennainen: tarina.
Orkidean ja mehiläisen vuorovaikutus on kertomuksena koominen, mutta samalla pakottava, jopa traaginen. Narratiivi syntyy tästä tapahtumasta, siihen kuuluu menneisyys ja tulevaisuus. Ajassa tapahtuva dramaattinen vuorovaikutus on myös juuri niitä asioita, jotka tekevät talosta kodin. En ainakaan vielä näe vastaavaa sisustuslehtien staattisissa, ajasta irtaantuneissa kuvissa.
Bachelardin kodilla on menneisyys ja tulevaisuus. Samaan jokeen ei voi astua kahdesti, mutta sen nykyisyys ja astujan muistot sisältävät aina jäljen siitä, mitä on ollut. ’Todellisella hyvällä ololla on menneisyys.’ Bachelardin runollisen ja narratiivisen kotikuvan sijaan lehdet esittelevät usein lopullisen utopistisia ihannekoteja, jotka ovat omalla tavallaan pysähtyneen täydellisiä. Niistä puuttuu todellisen asutun tilan sisältämä ’talon käsitteen olemus’.
Täydelliset kodit
Kodissa, joka on täydellinen, ei ole paikkaa draamalle. Näin ollen siellä ei ole tilaa ihmisellekään. Täydellinen ei voi ylevöityä, eikä se tarvitse voimaa. Ihminen ei voi tällaisessa suljetussa ympäristössä tehdä muuta kuin olla, patsasmaisen paikallaan. On ihmisen olemuksen vastaista säilyä muuttumattomana. Se mikä ei voi muuttua on kuollutta.
Bachelardin koti on tarina ja uneksinta, kun taas sisustuslehtien kuvat ovat ’… ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti’. Utopian todellinen mahdottomuus kumpuaa sen täydellisestä yhteensopimattomuudesta merkityksellisen olemisen kanssa. Wohnen, asuminen Heideggerin tarkoittamalla tavalla, on utopiassa ilmeisen mahdotonta.
Kyseessä on kaksi ihmisen erilaista, perustavanlaatuista tarvetta: turvallisuudentarve ja narratiivin tarve. Sisustuslehtien kuvat keskittyvät ihanteeseen, ponnistelujen kuvitteelliseen lopputulokseen, sisältämättä kuitenkaan mitään merkkejä tästä ponnistelusta. Niillä ei ole historiaa. Paikat ja esineet vaikuttavat tyypillisimmissä kuvissa tyhjästä materialisoituneilta. Jos kuvissa on ihmisiä, he eivät ole tai asu, vaan poseeraavat. Kuvissa ei ole vakuuttavia jälkiä ihmisistä.
Vakuuttavuus on eräs ilmiön kiehtovimpia aspekteja. Ihmisellä tuntuu olevan jonkinlainen intuitiivinen kyky havaita tilanteen vakuuttavuus, joka ei kuitenkaan ole absoluuttinen. Tarina voi ylittää sen. Orkidean ja mehiläisen tarinassa voi lievästi närkästyneenä kyseenalaistaa orkidean käyttämän menetelmän eettisyyden arkkitektonisessa hyödyntämisessä. Kiinnostavampaa on kuitenkin antaa arvoa orkidean valheellisuudelle kerronnallisessa mielessä. Tästä näkökulmasta voi havaita tarinan ytimen, pinnan syvällisen kauneuden.
Sisustuslehtien valokuvista tämä narratiivisuus puuttuu, mutta tämä piirre ei ole yhteinen kaupalliselle valokuvaukselle yleensä. Se on erityisesti sisustuslehtien, ei arkkitektonisten tilojen, jotka usein kenties seisovat omilla jaloillaan, vaan nimenomaan kotien kuvauksen puute. Esimerkiksi muotikuvaus, aiheeltaan jopa sisustuslehtiä pinnallisemmaksi tuomittu alue, ei kärsi samasta puutteesta yhtä voimakkaasti.
Bourdinin ja Greenawayn kauhean kauniit draamat
Guy Bourdinin valokuvissa on väkivaltaisen intensiivistä ja kauheaa draamaa, jonka hän saa usein aikaan malliensa ristiriitaisten toimien kautta, mutta vielä tärkeämmin: hän saa sen aikaan myös ilman heitä. Hänen valokuvissaan on jotain syvästi elokuvallista. Arkkitehtuurin ja elokuvan välinen kerronnallinen sukulaisuus taas on ollut jo pitkään useiden kirjoittavien arkkitehtien tarkastelun kohteena.
Tilasarjallisuus, ilmapiiri, rajatut näkymät, lista on melko pitkä. Olennaisena tekijänä tässäkin on ajan kulumisen merkitys. Kuten elokuvaa, arkkitehtuuriakaan ei voi kokea kerralla, se vaatii kiertelyä, viipyilyä ja esimerkiksi vuoden- ja vuorokaudenaikojen vaihtelua potentiaalinsa täyttääkseen.
Elokuvan puolella Peter Greenaway on ohjaaja/käsikirjoittaja jolla on samankaltaisia lahjoja kuin Bourdinilla. Hän hyödyntää tilojen ja tapahtumien välistä eroavaisuutta tai ristiriitaa saavuttaakseen seesteisen ilmapiirin kauhistuttavista tapahtumista huolimatta. Bourdinin erikoislaatuinen kyky toimii lähinnä toiseen suuntaan. Hän kykenee luomaan, mm. kulttuurillisia viitteitä hyödyntäen, Hitchcockmaisen painostavaa uhkaa ulkoisesti täysin viattomaan kuvaan. Jopa sellaisiin jossa ei ole ihmisiä lainkaan.
Bourdin ja Greenaway pystyvät tähän koska heidän kuvillaan on tarina. Ne ovat askelia jotka sisältävät edelliset ja seuraavat askeleet. Molemmat ovat myös järjellisesti täysin epäuskottavia. He vetoavat järjen ohi johonkin primordiaaliseen, ja ovat lavasteiden ympäröimästä epäuskottavuudestaan huolimatta ehdottoman vakuuttavia.
Kirjoittaja opiskelee arkkitehtuuria TKKssa