Ympäristötaidetta ja arkkitehtuurikokemusta etsimässä
Mustekala-headline 15.4.2005 Irmeli Hautamäki
Meillä kaikilla on tarve elää hyvässä ympäristössä ja haluamme vaalia ympäristön laatua. Hyvä ympäristö on myös kaunis ja siinä on myös mielellään taidetta. Tällaiset itsestäänselvyydet vaikuttavat latteuksilta jokamiehen sanomina, mutta kun ne lausutaan akateemisessa yhteydessä tutkimukseen vedoten, on syytä vähän hieroa silmiään.
Ympäristöestetiikka ja ympäristötaide ovat akateemisen maailman alulle panemia hankkeita, jotka hyvistä aikomuksistaan huolimatta jäävät kovin monesti ympäripyöreälle tasolle. Ympäristöestetiikka on ala, joka pyrkii soveltamaan estetiikkaa ympäristöön, sehän on vallan mainiota. Ympäristötaide on taas ympäristöestetiikan sovellusta, jossa tutkitaan taiteen mahdollisuuksia arkiympäristössä, miten erinomaista. Kaikki tähtää ympäristön parantamiseen, eikä kenelläkään voi, itsestäänselvästi, olla mitään sitä vastaan. Ympäristöestetiikka istuu vihreällä oksalla, sitä suositaan, ja se on ajan trendin mukaista.
Entä tulokset? Ne eivät hätkähdytä, tietenkään. Edes ympäristötaiteen erottaminen tavallisesta taiteesta ei näytä olevan mahdollista Ossi Naukkarisen uudehkossa kirjassa “Ympäristön taide”, toteaa Teemu Mäki arviossaan ‘Ympäristötaideaapinen’. “Naukkarinen ryhtyy määrittelyyn hetkeksi, mutta ei päädy sen kummempaan kuin että ympäristötaide on taidetta, jota esitetään julkisesti ja joka kommentoi ympäristöään.” Määritelmä on liian lavea, jotta mistään saisi kiinni.
Olisiko ympäristötaide sittenkin pelkkä koriste, jolla kaupunkisuunnittelun virheitä pyritään korjaamaan? Erikoisen näköinen meluaita moottoritien varressa? Adolf Loos kirjoitti jo 1910 ornamentin olevan ‘rikos’, turha kaunisteleva kuorrutus, jota kultivoitunut ihminen ei arkkitehtuurissa kaipaa. Siitä lähtien olemme eläneet paljaissa ja askeettisissa ympäristöissä, jotka miellämme toimiviksi ja tehokkaiksi työnteon ja liikkumisen kannalta, mutta jotka eivät juuri tarjoa silmän tai muiden aistien ‘ruokaa’.
Ihminen kokee fyysisen ympäristönsä – oli se se sitten urbaani tai luonnonympäristö – voimakkaasti aisteillaan. Suunnittelijat ovat tästä hyvin tietoisia, he kyllä monesti ymmärtävät ympäristön esteettisen, eli aisteja ja ruumista koskettavan laadun, mutta ovat olleet jostakin syystä kovin hiljaa, kun ympäristön laadusta on puhuttu.
‘Fenomenologia ja arkkitehtuuri’ – kurssille keväällä –05 osallistuneet arkkitehtiopiskelijat tutkivat ympäristökokemuksen laatua Heli Rekulan näyttelyssä ‘Autiomaa’. Samalla he pohdiskelivat arkkitehtuurin tapoja koskettaa . Ympäristö ei tule Rekulan näyttelyssä esiin miellyttävänä, eikä ole tarkoituskaan, kuten jo nimestä voi päätellä. Eila Lahdenperän kirjoituksessa ‘Autiomaan vieraus’ kuvataan, miten paikat ja ihmiset jäävät Rekulan kuvissa vieraiksi. Suunnittelijan mielelle näyttely on eräänlainen raiskaus.
Arvi Mäkitalo taas kirjoittaa näyttelyn tuottavan voimakkaan haptisen kokemuksen, joka muistuttaa jopa huimausta. Kokemus on hänestä sekä vapauttava että pelottava. Entä voiko myös arkkitehtuuri sysätä kokemuksen samalla tavoin liikkeelle? Mitä siitä seuraa ja mikä sen estää? Ja eikö arkkitehtuuri silloin ole ympäristötaidetta aidoimmillaan?