Keskustakirjasto Oodissa on kaksi kierreportaikkoa. Toinen johtaa ylös kirkkaasti valaistuun tiedon temppeliin. Toinen johtaa alisen maailman hämärään. Alas johtavan portaan päätepiste on lähes täydellisen neliön muotoinen julkinen vessa. Kolmessa seinässä on 21 maitolasiovea, joista kirkas valo hohtaa läpi. Varatuissa kopeissa on valot, vapaat ovat pimeitä. Keskellä seisoo seitsemän käsienpesuallasta rituaalisessa muodostelmassa. Käymälän tiukka geometrisyys ei juuri lievitä pakokauhua, joka syntyy sen tiedostamisesta, että ainoa uloskäynti jää selän taakse.
Ylös tiedon temppeliin johtavaa kierreporrasta kehystää Otto Karvosen taideteos Omistuskirjoitus (2018). Se koostuu valkoisella fontilla mustalle taustalle maalatuista lukemattomista sanoista, jotka toivottavat kaikki tervetulleeksi kirjastoon. Kirjasto kuuluu kaikille – esimerkiksi sairauseläkeläisille, johtajille, aroille, lapsettomille, turvapaikanhakijoille, lohtua kaipaaville ja pystymetsäläisille. Maan alle johtavaan portaikkoon ei sen sijaan tarvitse ketään erikseen toivottaa tervetulleeksi. Tarpeidemme edessä olemme tasa-arvoisia. Vessaan on päästävä kuninkaan ja kerjäläisen.
Verrattuna muihin julkisiin vessoihin Oodin vessa on sanomattoman uljas. Poissa ovat tiheästi kopitetut sivukäytävät. Poissa ovat häveliäät kulmat, jotka katkaisevat peilien kautta monistuvat näkymät kohti kanssakävijöiden askareita. Oodin mukavuuslaitokseen purjehdit kuin valtaistuinsaliin. Katsot kaikkia silmiin. Kaikki näkevät melkein kaiken.
Oodin vessa on kuin antiikin roomalainen kylpylä! Se on kuin Frankensteinin kauhujen laboratorio! Se on kuin näyttämö, jonka edestä esirippu on vedetty syrjään! Se on kuin ruumishuone kiiltävine obduktiopöytineen! Se on kuin jonkin katalan lahkon temppeli pahaenteisine alttareineen! Jos se jotain ei muistuta, niin yleistä vessaa.
Jokainen tsäänssi on mahdollisuus
Koetan saada toverini vakuuttuneeksi siitä, että Oodin vessa on paitsi antiikin roomalainen kylpylä, myös elämän metafora. Edessä on kolme seinää, joissa on yhteensä 21 ovea. Jokainen ovi on mahdollisuus. Paljastumaisillaan oleva salaisuus. Uusi elämä. Valintojen valinta. Mitä sitten, jos kaikkien ovien takana on vain identtisiä koppeja, joista ei taatusti pääse mihinkään? Mitä sitten, jos valittavana on vain samanlaisia pönttöjä? Jos se ei ole elämää, niin mikä sitten on?
Toverini alkaa lämmetä. Hän sanoo, että yleiseen vessaan astuminen on itse asiassa aina täynnä pelonsekaista toivoa. Voit kohdata putipuhtaan pöntön ja tyhjän roskiksen, käsi- ja vessapaperin sekamelskan, pursuavan saniteettisäiliön, hajonneesta käsisuihkusta noruneen vesivahingon tai tyrmistyttävän lietteen, joka kohoaa kohti pytyn reunoja kuin ukkosmyrsky. Toverini on oikeassa siinä, että yleisen vessan oven avaaminen on seikkailu siitä huolimatta, ettei kopista avaudu porttia salaisuuksien puutarhaan, vaan banaali umpikuja, josta voi vain kääntyä takaisin. Näet, kun joku toinen valitsee jonkun toisen oven, etkä tunne kateuden häivääkään.
Liisa ihmemaassa
Yhtäkkiä tajuan, että Oodin vessaan saapuminen on kuin Liisan tupsahdus ihmemaahan. Riemastuksissani ajattelen, että juuri tätä kokemusta arkkitehdit tavoittelivat. Tänne humpsahdetaan maan alle porautuvan kierreportaan kautta aivan kuten Liisa putoaa valkoisen kanin johdattamana loputtoman syvään onkaloon. Kierreportaan alapäässä odottaa selittämätön symmetrinen epätila lukuisine mystisine ovineen ja eri korkuisine pöytineen. Kuten Liisan, on sinunkin löydettävä oikea ovi ja selvitettävä, missä on avain, mihin kaikki johtaa. Nähdäkseni ainoa selkeä ero on se, ettei Liisa jumitu wc-koppiin, vaan oven takaa alkaa ihmeellinen seikkailu.
Assosiaation synnyttämän alkuinnostuksen laannuttua alan epäillä, ettei ihmemaalla ja Oodin vessalla ehkä olekaan tekemistä keskenään. Mutta älähän vielä! Palatessani Lewis Carrollin romaaniin (alkuteos 1865) huomaan etääntyneeni sen häilyvästä ja vastauksia antamattomasta tunnelmasta. Etääntyminen johtuu epäilemättä Tim Burtonin menevästä 3D-elokuvasta vuodelta 2010. Jatko-osasta nimittäin puuttuu alkuteoksen riipaiseva päättömyys – siis se, mikä tekee Carrollin julmista hummereista, raukkamaisista pelikorteista ja höperöistä jyrsijöistä samastuttavia. Niiden voi melkein nähdä vaeltelevan kansien välistä kohti kierreportaita.
Carrollin vieraantuneet otukset yrittävät kaikki sanoa jotain pääsemättä alkua pidemmälle. Kukaan ei ymmärrä, kukaan ei kuuntele, ketään ei voisi vähempää kiinnostaa. Onko sinua kohdeltu kaltoin? What else is new. Liisa yrittää turhaan pysäytellä ärtyneitä ohikulkijoita. Hän jaarittelee omiaan. Epäselväksi jää, onko hän hajamielinen, itsekeskeinen, molempia vai jotain pahempaa. Kukaan ei pidä Liisasta. Hän itkee, ja kaikkia ottaa päähän. Sitten romaani yhtäkkiä loppuu kuin seinään. Liisa herää unesta ja se siitä. Turha reissu, mitään ei jäänyt käteen. Paha ei saanut palkkaansa. Sen pituinen se. Ota tai jätä, samantekevää.
Tim Burton tarjoilee omassa Liisa ihmemaassa jatko-osaelokuvassaan meille jotain paljon mieltä ylentävämpää. Heikkopäisen, omiin pikku asioihinsa sotkeutuneen valkoisen kanin sijaan kohtaamme peräänantamattoman sissitaistelijan. Täysin dementoituneen oloisen Hullun Hatuntekijän sijaan ihastumme uhrivalmiiseen kapinapäällikköön (Johnny Depp), joka on keski-ikäisenä ja vahvassa meikissäkin komea, ja jonka mielenterveysongelmat vaativat ilmeisesti vain hieman lyhytterapiaa. Saamme hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Saamme mission ja vision. Paha saa tietenkin palkkansa. Sen pituinen se. Ota tai jätä, samantekevää.
Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty
Ylös, kohti valoa johtava kierreporras toivottaa minut tervetulleeksi takaisin manalasta. Keveinä kohoavia askeliani saattelevat sellaiset sanat kuin kailottajille, ahdistuneille(,) teeskentelijöille, kulttuurihörhöille, sympaattisille(,) hupsuille ja niin edelleen. Ylevää nousukiitoani sekoittaa kuitenkin muuan homssuinen henkilö, jonka olen ohittanut portaiden alapäässä ennenkin. Hänen habituksensa sopisi esimerkiksi kategorioihin syrjäytyneille, yksinäisille, pakkomielteisille ja unohtuneille. Hän mutisee itsekseen ja tamppaa portaikon ensimmäisiä askelmia ylös alas. Hän ei näytä pääsevän ylemmäs. Ei sitten millään, vaikka kukaan ei estä. Hänet on päinvastoin toivotettu avosylin tervetulleeksi valistuksen temppeliin. Pelastus on aivan käden ulottuvilla, mutta hän ei ota sitä vastaan.
Sen sijaan hän käyttäytyy kuin valkoinen kani ihmemaassa, eli askeltaa edestakaisin ja jupisee. Hänen puheestaan ei saa selvää. Eipä silti, että edes yrittäisin. Paras kun vain kapuan itse ylös. Mitäpä sitä muuta voi kuin vain hajamielisesti toivoa, että hän tai edes joku toinen vielä pelastuu valistuksen ja arkiliikunnan tervehdyttävällä yhteisvaikutuksella.
Sivistyneistö on aina ollut kiinnostunut kansasta ja luonut siitä omat, kulloinkin pinnalla olleiden aatteiden mukaiset fiktionsa. Yhteinen ainesosa näissä fiktioissa on ajatus sivistyksestä, jonka avulla pimeydessä vaeltava kansa pelastetaan. Kasvutarinassa à la Charles Dickens masentavasta kaaoksesta syntyy järjestys, kun sorrettu orpo nousee sinnikkyytensä ja rehellisyytensä voimin sekä ties mistä löytämänsä avarakatseisen mesenaatin suojeluksessa sivistyneiden kansalaisten joukkoon.
Sivistynyt maailma on hyvä, oikeudenmukainen ja turvallinen. Siellä kukaan ei kilju ”Pää poikki!”. Siellä riski varttua hulluksi hummeriksi, hermoheikoksi jyrsijäksi, sadistiseksi herttakuningattareksi tai toisten ohi molottavaksi valekilpikonnaksi on häviävän pieni. Fiktiivisessä maailmassa kukaan ei kieltäydy ojennetusta kirjasta. Se on kirjoitettu meidän kaikkien parhaaksi.
Teksti: Kersti Tainio