Anna Jensen 18.11.2012
Pavel Mrkusin tieteen ja taiteen rajoilla liikkuva näyttely hyödyntää Porin taidemuseon puitteita paremmin kuin moni näyttely pitkään aikaan. Halliin tullessa astuu samalla aivan toisenlaiseen todellisuuteen. Äänten, vilkkuvien valojen, jättiläismäisten näyttöjen ja pimeyden luoma tunnelma on vaikuttava. Mrkus osoittaa, että varsin vähillä elementeillä voi tehdä paljon – ainakin jos elementit ovat riittävän kookkaita. Mrkus luo käsitteellistä ja hengellistä taidetta konkreettisista ja kiistatta materiaalisista lähtökohdista. Tämä on Mrkusin taiteen vahvuus, mutta myös heikkous.
Pavel Mrkus: Defragmentation, 2011
Mrkus lähestyy olemista ja maailmaa koskevia tieteenomaisia kysymyksiä yksityisen ja henkilökohtaisen, eli itsensä kautta. Taidemuseon siipeen on sijoitettu Binäärinen sydämeni (2012) kolmeosainen interaktiivinen videoinstallaatio. Ultraäänitutkimuksessa otettu video kuvaa verisuonen sisällä liikkuvaa verta ja neljä videonäyttöä esittää ultraäänikuvia taiteilijan sydämestä ja sen sykkeestä. Lisäksi keskelle on sijoitettu suurikokoinen interaktiivinen teos, jonka toiminta ja idea jäävät lopulta valitettavasti hieman epäselviksi.
Taiteilija on etuoikeutettu monien mahdollisuuksien edessä. Tieteeltä vaaditaan tarkkoja tuloksia, eksakteja arvoja, mitattavissa olevia näyttöjä. Taiteessa tutkimuksellisuus limittyy kokemuksellisuuteen. Taiteilijalla on oikeus yhdistää tiede leikkiin, tehdä omasta ruumiistaan koekappale, tehdä sillä tutkimusta, tehdä tutkimuksesta julkista. Vakuuttavasti ja volyymilla esitettynä, oikeassa ympäristössä taiteen avulla tehdyistä kokeista tulee uskottavia ja vakuuttavia. Mutta mihin tällöin uskotaan ja mistä tullaan vakuuttuneiksi? Mrkuksen teokset ovat vaikuttavia, jopa huikeita. Silti Binäärinen sydämeni pettää juuri ratkaisevalla hetkellä. Se kutsuu katsojan mukaan leikkiin ja tieteelliseen kokeeseen, tarjoaa tähän välineet ja antaa ohjeita. Katsoja innostuu ja on valmis toimimaan ohjeiden mukaisesti, asettamaan itsensä alttiiksi, valmistautuu vaikuttumaan. Mitään ei tapahdu.
Pavel Mrkus: Defragmentation, 2011
Pelikonsolin liiketunnistimeen perustuva interaktiivinen teos toimii huonosti, jos lainkaan. Se on visuaalisesti näyttävä ja ajatustasolla kiehtova. Valkoiset pisteet singahtelevat mustalla taustalla villisti sinne tänne, ja tarkoitus on, että pisteet kiinnittyvät katsojaan, joka pystyy kehonsa liikkeillä ohjaamaan teosta. Käytännössä teos ei ota tunnistaakseen edes huolellisesti varsin ylimalkaisia ohjeita noudattavaa katsojaa, ja jos katsoja onnistuukin kiinnittämään teoksen huomion ja saa pisteet seuraamaan liikkeitään katkeaa yhteys teoksen ja katsojan välillä nopeasti. Kun teoskokonaisuuden keskipisteenä toimiva massiivinen teos epäonnistuu lupaamansa interaktiivisen vuorovaikutuksen luomisessa, myös ympärillä olevat kuvat tuntuvat menettävän merkityksensä. Mrkus kirjoittaa tiedotteessa nyky-yhteiskunnassa vallitsevasta pelosta tulla irrotetuksi ja irtikytketyksi, ja tuottaa taiteellaan juuri tällaisen kokemuksen.
Pavel Mrkus: Next Planet, 2011
Taiteilijan on usein ajateltu paljastavan taiteessaan jotakin maailmasta, ja sen lisäksi itsestään. Mrkus menee tässä paljastamisessa pintaa syvemmälle, tuoden ilmi sisäisen maailmansa konkreettisen puolen, sydämen sykkeen ja suonissa virtaavan veren. Screeneillä ja ilman oletettua ruumiillista vuorovaikutussuhdetta tämä elämää sykkivä tapahtuma kuitenkin litistyy kuviksi kuvien ohella. Teos menettää suhteensa ruumiiseen, josta se on lähtöisin ja sitä kautta suhteen siinä sykkivään elämään.
Hallin teokset rakentavat samanlaisen irti- ja kiinniolemisen jännitteen katsojan, tilan ja maailman välille. Next Planet (2011) toimii tieteiselokuvien estetiikalla. Kahdelle suurelle screenille levittyvä teos ottaa haltuunsa koko pimeän hallitilan. Sisäänastuessa kohtaa tärisevän ja heilahtelevan vuoriston ja erilaisten äänimaailmojen vaihtelun.
Pavel Mrkus: Next Planet, 2011
Utuinen maisemakuva on kuva ei-mistään maisemasta, tuttu ja tuntematon, täältä tai joltain toiselta planeetalta. Viereisen koko seinän levyisen näytön vilkkuvat valot tukevat vaikutelmaa avaruuslennosta, matkasta läpi tuntemattoman tyhjyyden. Nykymaailmassa ihminen ja kone muodostavat erottamattoman liiton. Mrkusin taiteessa katsoja tuntee astuvansa sisälle valtavaan, aktiiviseen koneeseen ja tulevansa osaksi sitä ymmärtämättä sen käyttötarkoitusta. Tunne on kutkuttava. Lopulta jää miettimään, että oliko kyseessä todella matka jonnekin tuntemattomaan, vai kenties seikkailu jonkin pelikoneen sisällä, Pacmanien maailmanvalloitus vai lähes fanaattinen kunnianosoitus science fictionille?
PAVEL MRKUS
Next Planet
21.09.2012-13.01.2013
Porin Taidemuseo