Maija Karhunen 23.1.2013
Berliiniläisessä KW Institute for Contemporary Artissa parhaillaan esillä oleva One on One -näyttely esittelee teoksia, jotka kukin katsoja kokee yksi kerrallaan. Nelikerroksinen galleriatila on jaettu erikokoisiin, valkoisiksi maalattuihin kopperoihin. Näihin huoneisiin jonotetaan sisään, ja sisään mennessään näyttelyvieras ripustaa ovenkahvaan hotelleista tutun ”ei saa häiritä” -lapun.
One on One, näyttelynäkymä. Kuva: Uwe Walter
Osa näyttelyn teoksista on peräisin 60-70-lukujen vaihteesta, mutta pääosin ne ovat valmistuneet kyseistä näyttelyä varten vuonna 2012. Teoksissa one on one -periaatetta lähestytään eri tavoin. Välillä näyttelyvieras katselee tilaan esille asetettua esinettä tai videota, välillä valkoiseen näyttelykuutioon on rakennettu installaatioteos tai tilakokemus, jossa katsojan oleminen ja kulku on fyysisesti organisoitua, koreografioitua. Joidenkin teosten kohdalla ei tunnu olevan niinkään merkityksellistä, onko tilassa yksi vai useampi ihminen, välillä teos rakentuu nimenomaan yksittäisen katsojan ja teoksen väliselle leikille. Esimerkiksi Blinky Palermon huoneessa kaksi teosta on asetettu vastakkaisille seinille: harmaa soikionmuotoinen laatta (Graue Scheibe / Grey Disc, 2012) ovea vastapäätä, sininen kolmio (Blaues Dreieck / Blue Triangle, 2012) oven päällä olevalle seinälle. Katsoja jää näiden kahden teoksen ristituleen: kun hän kiinnittää katseensa harmaaseen soikioon, painostaa takaraivossa tietoisuus selän takana olevasta sinisestä kolmiosta. Teosten välinen jännite ei purkaudu, otti katsoja minkä tahansa paikan tai asennon tilassa.
Kun katsoja jätetään yksin teoksen kanssa, alkaa siis neuvottelu. Periaatteessa kaikki on sallittua, valvovia katseita ei ole – siis mitä tehdä? Katsojana ei kuitenkaan tunnu pääsevän eroon tarkkailluksi tulemisen tunteesta. Hans-Peter Feldmannin teoksessa One on One (2012) huoneen keskellä olevalle jalustalle on asetettu laatikollinen Milky Way -suklaapatukoita. Pitkin lattiaa on levitelty tyhjiä, revittyjä Milky Way -kääreitä.
Hans-Peter Feldmann: One on One, 2012. Kuva: Uwe Walter Jalustaan on kiinnitetty kultainen laatta, jossa lukee kieltosana ”Nein”. Seuraa kiihkeä sisäinen kamppailu – koskettaako taideteosta, ottaako, syödäkö? Vaiko ei sittenkään? Samalla tuntuu siltä, että tämä naurettava hetki tallentuu sittenkin salaisen valvontakameran nauhalle, tai ainakin ulkopuolella jonottavat laskevat, montako suklaapatukkaa olen mahdollisesti tässä ajassa ehtinyt syödä. Itseeni iskostunut kunnioitus taideobjektia kohtaan osoittautui kuitenkin liian suureksi, että olisin uskaltanut koskettaa teosta, ottaa ja yksinäni mussuttaa edes yhden Milky Way -patukan. Anri Salan teoksen 122 mm / 137 DAYS (2012) myötä ajatus tarkkailluksi tulemisesta ei osoittaudukaan pelkäksi vainoharhaksi: Anri Salan valkoinen huone on tyhjä lukuunottamatta pientä laajakuvalinssiä, jonka kautta voi salaa tarkkailla viereisessä one on one -huoneessa yksin käyskentelevää näyttelyvierasta.
Nina Beier: Potato Potato, 2012. Kuva: Uwe Walter
Yoko Onon Telephone Piecessä (1971/2012) näyttelytilaan on asetettu lankapuhelin. Silloin tällöin Yoko Ono soittaa puhelimeen ja juttelee mukavia luurin nostaneen näyttelyvieraan kanssa. Usean teoksen kohdalla katsoja kokeekin ihastusta häneen kohdistetusta huomiosta ja vaivannäöstä, ja voi narsistisesti huokailla: ”Ah, kaikki tämä tuhlailevuus vain minua varten!” Nina Beierin teoksessa Potato, Potato (2012) katsoja voi köllötellä karvamatolla digitaalisen kamiinan lämmittäessä tilan ainakin 30 asteeseen. Usein sisustuselementtinä käytetyn tunnelmanluojan, digitaalisen kamiinan kuvassa eivät tällä kertaa leisku tulenliekit, vaan lämpöä luo sykkien vanha kunnon peruna. Muutamissa teoksissa kohtaamme myös eläviä esiintyjiä. Annika Kahrs pilailee katsojan kustannuksella teoksessa For Two to Play on One (2012). Huoneesta kuuluu pianonsoittoa, mutta tilaan astuttuaan katsoja kohtaa kaksi esiintyjää pianon äärellä, jotka katsovat tunkeilijaa yllättyneesti ja lopettavat soittamisen. Vaikka olen nähnyt runsaasti nykytaidetta enkä muista kokeneeni nykytaidetta Ilkka Malmbergin tavoin (HS 19.1.13) pakonomaisena ymmärtämisen yrityksenä, yllätän itseni kysymästä: ”Tulinkohan nyt ihan oikeaan paikkaan?” Yhtäkkiä en tajua enää, olenko taideteoksessa vai oikeassa elämässä, keskeyttämässä pianoharjoituksia. Teoksen esiintyjät kuitenkin vakuuttavat minulle olevani oikeassa paikassa, ja katsovat minua ystävällisesti, joskin hiukan kummeksuen. On selvää, että heitä on kaksi, minua vain yksi. Heillä on oma juttunsa, juonensa, he jutustelevat arkisesti keskenään, ja minä olen vain outo häiriötekijä. Katselen mukamas ympärilleni ja pakenen liukkaasti paikalta. Suljettuani oven pianonsoitto jatkuu. Ystäväni piti teosta nykytaiteen konventioiden osalta ennalta-arvattavana, joskin hauskana teoksena, itse taas koin virkistävää hämmennystä teoksen edessä: olin täysin ulalla siitä, kuinka minun tulisi käyttäytyä, ja missä oikeastaan edes olin.
Annika Kahrs: For Two to Play on One, 2012. Kuva: Uwe Walter
Valokeilassa katsojan kokemus mystisten taideteosten äärellä
Nimestään huolimatta One on One -näyttelyvierailusta tulee hyvinkin sosiaalinen kokemus. Galleriatilassa aikaa kuluu jonottamiseen, eivätkä valkoiset seinät ja yksivärisillä kokolattiamatoilla peitetyt lattiat juuri tarjoa virikkeitä. Siispä huomio kiinnittyy muihin näyttelyvieraisiin. Spontaaneja keskusteluja muiden katsojien ja salivahtien kanssa syntyy. Valkoisista huoneista ulos tulevien ilmeitä tarkkailee mielenkiinnolla – näyttelyvieras ja hänen kokemuksensa pääsevät hetkeksi parrasvaloihin. Jonossa ei parane etuilla, eikä nolouden tunteelta voi välttyä, jos huomaakin ottaneensa sopimattoman paljon aikaa omalle katsomiskokemukselleen, ja ulkopuolelle alkaneen muodostua jo jonoa. Teosten kokeminen yksin synnyttää myös voimakkaan halun jakaa kokemus heti ulos päästyä muiden kanssa. Mutta jos seuralainen ei ole vielä kokenut teosta, siitä ei haluakaan paljastaa etukäteen mitään. Valkoisten laatikoiden sisällä olevien taideteosten salaperäinen mystisyys saa välillä koomiset mittasuhteet.
Näyttely on tasoltaan ajoittain epätasainen eikä kaikkien näyttelyyn kuratoitujen teosten paikka osana one on one -ideaa ole perusteltu. Esimerkiksi Günter K esittelee teoksessaan Margret (1969-70) Margret-nimisen henkilön intiimejä päiväkirjamerkintöjä. Tobias Zielonyn videoteoksessa Der Brief / The Letter (2012) näemme reilusti alaikäisten tyttöjen puhetta vaikeista miessuhteista ja miesten tyydyttämisestä. Luoko pelkkä aiheen intiimiys riittävän perusteen teoksen yksilölliselle kokemiselle? Standardisoidut valkoiset huoneet alkavat myös muodoltaan pian toistaa itseään ja tekijöiden mahdollisuudet muodon sisällä tuntuvat rajallisilta. Teosten tehtävänä on toteuttaa konseptia, ei niinkään olla olemassa itsenäisinä, omalakisina teoksina. Jättäessään katsojan kirjaimellisesti yksin teoksen kanssa One on One -näyttely tekee kuitenkin kiinnostavalla tavalla näkyväksi taiteen kokemiseen ja vastaanottamiseen sekä katsojan ja teoksen suhteeseen liittyviä kysymyksiä. Teoksia ei voi ahmia, vaan niille on teos kerrallaan annettava niiden vaatima aika. Edellisenä päivänä olen vieraillut Berliinin Gemäldegaleriessa, jossa olen kuitannut muutaman sekunnin silmäyksellä salien täydeltä Velazquezin, Botticellin, Caravaggion ja Rembrandtin teoksia. Harvoin näyttelykokemus saa pohtimaan näin paljon juuri minua taiteen katsojana/kokijana/kuluttajana. Millaiseksi muodostuu suhde (katsoja?)subjektin ja (teos?)objektin välille taidetta katsoessamme? Kuinka käyttäydymme suhteessa teokseen, näyttelytilaan, siellä kulutettuun aikaan ja toisiin katsojiin? Entä kuinka suhtaudumme toisen kokemukseen, ja kuinka jaamme näitä kokemuksiamme? One on One -näyttely kysyy päivänpolttavaan suomalaiseen taidekeskusteluunkin nähden osuvasti, keitä olemme ja mitä meissä tapahtuu, kun katsomme tai koemme taidetta?
One on One -ryhmänäyttely 17.2.13 saakka
KW Institute for Contemporary Art – KUNST-WERKE BERLIN
Auguststrasse 69, 10117 Berliini