Kalle Turakka Purhonen: Elämäni Tekniikan Maailmassa Kluuvin galleriassa 30.3–15.4.2012
Tekniikan Maailma -lehti on tuttu lapsuudesta. Autoista kiinnostunut veljeni luki lehteä ja muistan vieläkin elävästi lehden menevän logon ja testisivujen tähtipisteytykset. Senkin muistan, että Tuulilasi-lehteä pidettiin TM:ää heppoisempana. Ongelma ei ollut niinkään Tuulilasin kapea-alaisuus, vaan Tekniikan Maailman ote oli selkeästi kunnianhimoisempi erilaisten testimenetelmien ja vertailujen kehittämisessä.
Nämä muistot jostain 1990-luvun alusta palasivat mieleeni, kun kiersin Kluuvin gallerian näyttelyssä. Kalle Turakka Purhosen (s. 1974) osuvasti nimetty näyttely esittelee yksinkertaisesti Tekniikan maailman numeroita, joissa taiteilija tai hänen lähipiirinsä on itse ollut mukana avustamassa. Yhdistävä linkki taiteilijan ja lehden välillä on hänen isänsä, joka on ollut TM:n pitkäaikainen avustaja.
Elämäni Tekiinkan Maailmassa koostuu galleriatilan seiniä kiertävistä lehdistä, kuvasuurennoksista sekä Turakka Purhosen kommenteista. Pienemmässä tilassa ETM – Kulissien takana esittelee kuva- ja testausmateriaalia, muun muassa tehokas tapa testata mikroaaltouunia, sen lämmitystehon jakaantumista ja sitä, minkä kokoinen kala laitteeseen voi mahtua.
Kluuvin näyttely herättää kysymyksen, mistä Turakka Purhosen teoksessa oikeastaan on kyse? Yhdellä tapaa voisi ajatella, kuten Turakka Purhonen kirjoittaa tiedotteessaan ”Kuvat asettuvat lavastetun ja dokumentaarisen, julkisen ja yksityisen kategorioiden väliin.” Seuraamalla lehtijuttuja ja taiteilijan niistä kertomia tarinoita tekniikan maailmaa avautuu varsin erilainen näkökulma. Lukijaa ei enää kiinnostakaan testivoittaja, vaan lehdestä tulee eräänlainen perhealbumi, kun taiteilija johdattelee katsojaa kiinnittämään huomion julkisivun takaiseen maailmaan, marginaaliin, jossa punaisena lankana on nuoren pojan kasvu partasuiseksi taiteilijaksi ja isäksi. Samalla kuvat kenties houkuttelevat miettimään, miten lavastettuja perhealbumin kuvat ovat tai toisaalta kuinka viimeisteltyjä ja käsiteltyjä useimpien aikakauslehtien kuvat tänä päivänä ovat. Ja tietysti yhtenä ulottuvuutena on kulutuskulttuurin muutos.
Lehtijuttuja silmätessä koen voimakasta tunnistamisen tunnetta: aivan kuin tuntisin taiteilijan isän, tai ainakin jonkun, joka muistuttaa häntä. Tämä ihmistyyppi, joka väsymättä innostuu miettimään uusia testattavia kohteita ja testimenetelmiä, värvää lähipiirinsä avustustöihin ja harrastaa puujalkahuumoria. Jutuissa näkyy perhetilanteen muutokset, kun pikku hiljaa myös poikien puolisot ja lapset pääsevät poseeraamaan mukaan juttuihin: merkki perhepiiriin pääsemisestä?
Turakka Purhosen näyttely synnyttää kaksoisvalotuksen avaamalla juttujen kulissien takaisen (tekniikan) maailman, joka on yllättävän lämminhenkinen ja kotikutoinen. Mutta on näyttelyssä kyse muustakin. Selvää on, että se herättää miettimään identiteettejä: ”tekniikan maailman miehen” ja nuoren identiteettiään etsivän taiteilijan välillä on kenties railo – se ei kuitenkaan ole ylitsepääsemätön. Tietty pellepelottomuus on varmasti tarpeen molemmissa ammateissa. Ja löytyyhän molempien, taiteen ja tekniikan taustalta kreikan tekhne, joka tarkoittaa taitoa ja käytännön valmistamiseen liittyvää tietoa. Turakka Purhosen näyttely muistuttaa tästä yhteisestä juuresta. Samalla se alleviivaa taiteessa läsnä olevaa poiesiksen ulottuvuutta: Aristoteleelle taide oli jonkin aivan uuden luomista, toimintaa jonka päämäärä on sen itsensä ulkopuolella.
Mieleen tulee myös filosofi ja kriitikko Boris Groysin ajatukset taidedokumentaatioon liittyen. Groys kiinnitti huomiota siihen, miten tietyt taidemuodot, kuten performanssi tai installaatiot, vaikuttivat aikoinaan taidedokumentaation kehittymiseen. Nykytaiteessa on kuitenkin yleistynyt myös taide, joka ei edes yritä viitata alkuperäiseen tapahtumaan eli esimerkiksi välittää katsojalla aiemmin tehtyä performanssia. Tällaisissa tapauksissa taide välttää objektimuodon ja on sen sijaan itsessään toimintaa. Groysin mukaan taidedokumentaatiota käytetään viittaamaan elämään itseensä, puhtaaseen toimintaan – taiteesta tulee elämäntapa, ja taideteoksesta tulee ”pelkkä” tämän toiminnan dokumentti. Ainakin Turakka Purhosen näyttelyssä taiteen, elämän ja dokumentaation suhteet menevät kutkuttavalla tavalla solmuun.
Teksti: Saara Hacklin
Viitteet
Groys, Boris, ”Art in the Age of Biopolitics: From Artwork to Art Documentation”, Documenta 11, Ostfildern-Ruit: Hatje Cantz, 2002.