Flow-festivaalin perjantai-illan Suede-yhtyeen konsertti aiheutti minussa yllättäviä tuntemuksia. Keikka oli vaikuttava, vaikka olen nähnyt yhtyeen esiintyvän monen monta kertaa; tai ehkä juuri siksi. Tämä on analyysi hetkistä, jotka pitävät sisällään hippusia kymmenestä tai sadasta muusta menneestä hetkestä. Sekä kertomus yhteisestä, yhteisöllisestä kokemisesta.
Kummallinen asia tapahtui eräänä elokuisena perjantaina. Sen jälkeen, kun olin aivan ennustettavasti ehtinyt kyyneliin ja kananlihalle jo settilistan toisen kappaleen kohdalla, kehoni ilmeisesti tulkitsi psyykkisen olotilani kirjaimelliseksi kylmän tunteeksi; tämän seurauksena neljännen kappaleen aikana (The Drowners toi pintaan muistoja, jotka olin ehtinyt hukata vuosien saatossa) aloin täristä hallitsemattomasti, hampaani kalista aggressiivisesti. Vielä puoli tuntia konsertin jälkeen olin edelleen jäässä. Kuinka maagista ja outoa.
Kirjoitan Flow-festivaalin perjantai-illan kokemuksistani, ikään kuin ne olisivat tapahtumia kaukaa menneisyydestä, sillä tiedän, että Sueden konsertin aikana kokemani psykosomaattinen tunnemyllerrys ei unohdu, vaan jää mieleeni lukuisten muiden muistojen tavoin. Jokainen konsertti on aina edellistä vaikuttavampi, sillä joka kerta muistoja on vuosien verran enemmän ja kappaleissa alati uusia merkityksen kerroksia.
Kuten Sueden keulahahmo Brett Anderson itsekin kirjoittaa muistelmissaan, tunteista kertominen usein aiheuttaa sen, että rinnakkaiset kokemukset ja eri ihmiset vuosien varrelta kaikki pyrkivät pintaan, sulautuen yhteen (Anderson 2018, 124). Itse kokemuksen aikana ei ole aina selvää, tuntuuko tai liikuttaako juuri käsillä oleva hetki vai kaikki aiemman, eletyn elämän kokemukset, jotka tuossa tunteessa palaavat mieleen.
Kävelimme aamuisin Dawidin asunnolta Glasgow’n Hyndlandista Maryhilliin päin. Kaupungin vuokra-asuntojen lähellä istuimme hylätyllä sohvalla ja lauloimme Sueden Animal Nitraten kertsiä kovaan ääneen, epävireisesti ja soittelimme ihmisten ovikelloja, koska halusimme nähdä, miten he asuivat. Emme tarkoittaneet olla ilkeitä, olimme vilpittömän ihastuneita siihen elämään, jota emme voineet ymmärtää.
Suede esiintyi Flow’n päälavalla perjantaina 11.8. iltayhdeksältä. Sitä ennen jouduimme ystäväni kanssa sinnittelemään eturivissä läpi konsertin, joka ei meitä miellyttänyt, kuunnellen geneeristä suomenkielistä radiopoppia keskellä eläytyvän yleisön, jonka kanssa me emme kokeneet yhteenkuuluvuutta. Osittain tästäkin johtuen, kun odottamamme Suede saapui lavalle, oli liikutus välitön.
Konsertin avasi vuoden 2022 Autofiction-levyn viimeinen kappale Turn Off Your Brain and Yell, jonka jälkeen seurasi nostalgiahyppy vuoteen 1996 Trash-kappaleen muodossa. Kahta uusimman levyn kappaletta lukuunottamatta koko tunnin mittainen keikka koostui Sueden 90-luvulla julkaistuista hiteistä. Yhtyeen esiintyminen suorastaan käsitteli itse nostalgiaa; vaiko eskapismia?
Yhtye näytti kuitenkin nauttivan ja Brett Anderson itse vaikutti suorastaan onnelliselta hyppiessään vanhojen hittien tahtiin. Muistelmissaan Anderson kirjoittaa:
Tämä oli maailma, jota vastaan reagoin ja jota myös dokumentoin. Kävin jatkuvasti outoa tanssia näiden kahden vastapuolen välillä, ja kaikki ’glamour’ lauluissamme oli tarkoitettu eskapistiseksi eikä ehdottomasti miksikään tylsäksi, ironiseksi 70-luvun kunnianosoitukseksi vaan suunnattu tukevasti paikkaan, johon sen asukit pakenivat: vuokrattuihin huoneisiin, roskatuille jalkakäytäville ja tympeään viime yön krapulan jyskeeseen. (Anderson 2018, 181.)
Eskapismi ja nostalgia on, ainakin jos tekijään itseensä on uskominen, sanoitusten aihe. Laulujen sanoituksissaan Anderson kommentoi 90-luvun alussa sitä kaupunkia ja elämäntyyliä, josta halusi pois ja jonka 70-lukua nostalgisoiva visuaalinen tyyli oli tarkoitettu kuvaamaan nimenomaan hetkeä, jolloin hän sitä kuvasi. Nyt, vuonna 2023, nostalgia kumpuaa, ei niinkään 90-luvun ihannoinnista, vaan kaikista muistoista, joita mahtuu kolmeenkymmeneen vuoteen – suurin osa yleisöstä lienee ollut mukana bändin alkuajoista asti.
Itse kokemuksen aikana ei ole aina selvää, tuntuuko tai liikuttaako juuri käsillä oleva hetki vai kaikki aiemman, eletyn elämän kokemukset, jotka tuossa tunteessa palaavat mieleen.
Vuoden 1992 The Drowners ja Animal Nitrate liikuttavat minua vuonna 2023, vaikka olin kappaleiden julkaisuvuonna vasta 11-vuotias; vaikka se maailma, jota Anderson niissä kuvaa, on minulle vieras. Tai ehkä juuri siksi: kun ystäväni kanssa Glasgow’ssa kolkuttelimme kaupungin vuokra-asuntojen ovia, romantisoimme heidän elämäänsä siinä missä englantilaisen Andersoninkin. Halusimme nähdä, millaista on elämä köyhässä Britannian lähiössä – siellä, mistä Anderson oli halunnut pois.
Tarinat eivät aina ole omiani. Muistan hyvin sen kerran, kun serkkuni ja hänen poikaystävänsä valehtelivat menneensä kihloihin, jotta saisivat kuunnella baarissa kihlauksen kunniaksi Sueden ensimmäistä albumia. Muistan sen hyvin, vaikka en ollut paikalla; vaikka olin itse silloin vasta lapsi. Kuukausien ajan opettelin lausumaan ’taking me over’ samalla tavalla, kauniisti.
Brett Andersonin muistelmat, Coal Black Mornings (Hiilenmustat aamut, 2018) ja Afternoon with the Blinds Drawn (Ikkunan takana iltapäivä, 2019) kertovat tarinan siitä, miten köyhän perheen lapsesta tuli kansainvälistä menestystä nauttivan yhtyeen keulahahmo. Anderson kirjoittaa pyrkivänsä välttämään nostalgiaa, mutta on selvästi siihen taipuvainen. Miksi hän muuten kokisi tarvetta tulkita elettyä elämäänsä uudestaan, nykyisyydestä käsin? Kirjat eivät keskity dokumentoimaan tapahtumia, vaan Anderson kuvailee kauniisti jopa menetystä ja surua:
’The Drowners’ oli tarkoituksellisen vino mutta leikitteli joidenkin kehittelemieni monimerkityksellisyyden teemojen kanssa ja kuvasi hyvin tuttua tukahduttavien ja epäonnistuvien suhteiden maailmaa. Se perustui löyhästi aikaan, jonka vietin tapaamani kanadalaisen, Laura-nimisen tytön kanssa. (Anderson 2018, 179.)
Andersonin muistelmissa musiikki, elämä ja ne ihmiset, joiden kanssa hän kokemuksensa jakoi, nivoutuvat yhteen. Niin myös minunkin muistoissani. Musiikin kokeminen (ja varmaan myös luominen, etenkin yhtyeen ollessa kyseessä) on yhteisöllistä ja sosiaalista.
Sinä päivänä itkin lentokoneessa koko matkan Ateenasta Helsinkiin. Olin viettänyt edellisen illan parhaan ystäväni kanssa kuunnellen syntymäpäiväni kunniaksi Suedea ja matkustaminen pois hänen luotaan sai minut murheelliseksi. Olin tietysti myös juuri täyttänyt 21 ja tiesin, mitä se tarkoitti: ettei mikään enää koskaan tulisi tuntumaan miltään.
Perillä Suomessa pyysin erästä poikaa kirjoittamaan tussilla jotain selkääni ja hän kirjoitti ’Do you believe in love there?’, koska The Drowners oli tehnyt häneen vaikutuksen.
En ole lainkaan varma, pystyisinkö kirjoittamaan varteenotettavaa keikka-arvostelua tästä kokemuksesta, jonka aikana tunsin niin paljon. Se olisi melkein kuin yrittäisin kirjoittaa arvostelua elämästäni. Mutta tiedän, että nämä laulut koskettivat ystävääni Virpiä yhtä paljon kuin minuakin, ja ne koskettivat uutta ystävääni Rosaa, joka halasi minua keikan aikana, kun hampaani kalisivat. Ne ehkä koskettivat jopa Flow’n järjestyksenvalvojaa, joka ojensi minulle settilistan, ehkä säälistä. Tai ehkä hän nähdessään minun tunnekuohuni onnistui muistamaan jotain omasta menneisyydestään. Joka tapauksessa nämä laulut onnistuivat yhdistämään ihmisiä yli 30 vuotta ensiesityksensä jälkeen, ja sen uskon olevan hyvin arvokasta.
Anderson kirjoittaa muistelmissaan The Drowners -kappaleesta seuraavasti:
Kerran menin Bernardin luo Leytoniin ja hän ohjasi minut asuntoonsa ja soitti minulle demon. Se alkoi hakkaavalla, heimorummun tapaisella rumpukonekuviolla, jota seurasivat liki glam-tyyppiset, iskevät kitaraosiot. Katsoimme toisiamme, ja tiesimme kaiketi molemmat, että jokin oli muuttunut. Kiiruhdin kotiin kasetin kanssa ja käytin koko päivän ja koko yön kirjoittaen, ja aamulla meillä oli ’The Drowners’: laulu, jonka tavallaan kohtalona oli muuttaa koko elämämme. (Anderson 2018, 178.)
Kolmenkymmenen vuoden ajan olen jäsentänyt elämääni ja ajan kulumista tämänkin kappaleen kautta. Muistan ajan ennen The Drownersia. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olen koostanut kaikki biisiin liittyvät kokemukseni ikään kuin yhdeksi leikekirjaksi. Tavallaan The Drowners muutti siis myös minun koko elämäni. Sama toisaalta pätee tuhansiin muihinkin kappaleisiin.
Suede esiintyi Flow-festivaalin päälavalla perjantaina 11.8.2023. Keikan aikana yhtye esitti järjestyksessä seuraavat kappaleet: Turn off Your Brain and Yell, Trash, Animal Nitrate, The Drowners, Filmstar, We Are the Pigs, Everything Will Flow, She Still Leads Me On, Can’t Get Enough, She’s in Fashion, So Young, Metal Mickey ja Beautiful Ones.
Teksti: Athanasía Aarniosuo
Athanasía Aarniosuo on nostalgian ja identiteetin teemojen parissa työskentelevä taiteilija, kuraattori ja taidejournalisti. Hänen muistoissaan sekoittuvat teini-iän tunne-elämä, musiikki, bändit, Ateenan ja Glasgow’n kadut ja klubit sekä lapsuuden lauttamatkat Kykladeille.
www.aarniosuo.com / Instagram: @aarniosuo / Instagram: @thenostalgiaep
Lähde
Anderson, Brett. Coal Black Mornings. Lontoo: Little, Brown UK, 2018. Käännökset tekstissä allekirjoittaneen.