Silvia Hosseini 7.12. 2009
Mikä vetää ihmisen katsomaan sotaelokuvaa lauantai-iltana? Ehkäpä ikuinen tarve saada vastauksia sodan selittämättömyyksiin. Kathryn Bigelowin The Hurt Locker antaa vastauksen ainakin siihen, miksi jotkut viihtyvät rintamalla ja kaipaavat sinne yhä uudestaan.
The Hurt Locker kertoo Irakin sodassa toimivasta amerikkalaisesta pomminpurkuryhmästä, jonka vetäjä Will James (erinomainen Jeremy Renner) on koukussa vaaratilanteiden nostattamaan adrenaliiniryöppyyn. Elokuvan näkökulma on siis vahvasti yksilöpsykologinen. Kyse ei ole varsinaisesta sotahulluudesta – Jamesilla ei ole mitään varsinaista hinkua tappaa. Elokuva ei glorifioi sotaa, vaikka se näyttää sotilaiden innon, raakuuden ja kyynisyyden.
The Hurt Locker
Keskushenkilöiden kautta Bigelow valottaa myös muita tapoja reagoida vaarallisiin tilanteisiin: siinä missä yksi ryhmän jäsenistä on täysin holtiton, toinen säilyttää kylmähermoisuutensa ja kolmas ei edes yritä esittää kovaa, vaan tunnustaa avoimesti pelkäävänsä.
Jälkimmäinen sodan kokemisen tapa, jota Brian Geraghtyn herkästi tulkitsema Owen Eldridge edustaa, tuntuu koskettavimmalta: Eldridgelle jokainen laukaus on vaikea päätös, mikä ei suinkaan ole Irakin sodan kovassa ympäristössä itsestään selvää.
Mistään machoiluelokuvasta ei siis ole kyse, vaikka Bigelow kuvaakin uskottavasti sotilaiden välistä valtapeliä ja läpänheittoa. Jamesin uhkarohkeuden motiiveja ei selitetä, annetaan vain ymmärtää, ettei tavallinen arki ja perhe-elämä tee häntä onnelliseksi.
Hän purkaa pommeja huolettomasti kuin kuorisi porkkanoita, mikä on katsojan kannalta äärimmäisen piinallista. Jamesin käytös ja toiminta rintamalla tuntuu alleviivaavan koko sodan älyttömyyttä: miksi käyttäytyä järkevästi, kun koko touhussa ei kuitenkaan ole mitään mieltä? The Hurt Lockerin joissain arvosteluissa on korostettu elokuvan päähenkilön näkökulmaa ja annettu ymmärtää, että Bigelow ei kommentoisi Irakin sotaa tai sotaa ylipäänsä.
Olen tästä eri mieltä. Sodan vaikutukset ja sen aiheuttama inhimillinen kärsimys esitetään pienissä yksityiskohdissa, jotka murtavat sen maskuliinista pintarakennetta. Sodan vaikutuksista kertovat esimerkiksi hunnutetun naisen pelokkaat silmät, ontuva kulkukissa joka ylittää bagdadilaista katua, pornoelokuvia sotilaille kauppaava poika sekä irakilaisen siviilin periaatteellinen, tyhmänrohkea kapina amerikkalaisia sotilaita vastaan.
Bigelowin ohjaustyö on visuaalisesti upeaa. Kamera heiluu ja tarkentaa levottomasti ikään kuin sodan pirstaleisuutta heijastaen, ja hidastuksia käytetään karmeankauniissa räjähdyskohtauksissa tehokkaasti. Tarina etenee paikon melkein sietämättömän jännittävästi, mutta ei perinteisen sotaelokuvan vauhdikkuudella, päinvastoin: Bigelow luottaa hitaan kerronnan voimaan.
Elokuvassa on joitain rankkoja tapahtumia, jotka kertovat sodan moraalista niin amerikkalaisten kuin irakilaistenkin puolelta: on kysymys siitä, pitäisikö amerikkalaisia kohti ampunut, haavoittunut arabi pelastaa, kun se olisi mahdollista. Ei, päättää amerikkalainen. Yksi raadollisimmista kohtauksista, jossa James purkaa murhatun irakilaislapsen sisuksiin kätkettyä pommia, kiteyttää sodasta monia asioita, jotka ylittävät katsojan käsityskyvyn.