Oma tila teatterissa Esiintyjän tila teatterissa Näyttämön raja Kiinnostaa taiteilijaa, entä katsojaa Onko muisti tila? Muistissa tilaa. Muisto. Millaisen tilan muisto ottaa tulevasta Onko tunne tila? Tunnetila. Tunto. Miten tunnetila luodaan vai synnytetäänkö se Onko tila yhtä kuin seinät ja katto Onko avaruus tila Turvallinen tila Onko hymy tila Terve tila Onko kosketus tila Reviiri.
***
Mikä täyttää tilan nopeimmin? Valo, savu, ääni, karisma? Lämpö, home, ego, muisto?
***
”Liisa Pentti on tekemässä teosta tilasta. Minäkin haluan, vaikka en niissä voi olla”, kirjoittaa koreografi Janina Rajakangas Kanarialintu-teoksensa käsiohjelmassa ja viittaa Liisa Pentti +co:n The Space-esityksen harjoitteluvaiheeseen. Sekä Kanarialintu että The Space saivat ensi-iltansa Kiasmassa, Helsingissä 13.10.2018. Kummassakin nykytanssiteoksessa on mukana huumoria sekä kauhun ja kaaoksen ajatuksia. Molemmat teokset rikkovat katsomo-näyttämö-rajaa pitäen kuitenkin katsojan ja esiintyjän roolit selkeinä. Esitykset oli mahdollista katsoa joko yksittäin tai yhteislipulla peräkkäin. Katsojat, jotka ostivat liput molempiin, näkivät ensin The Spacen ja sitten Kanarialinnun. Erityisesti yhteistä teoksille on tila.
The Space
Liisa Pentti on raivannut työryhmänsä kanssa Kiasman teatterisalin katsomoon aukkoja. Jo ennen saliin siirtymistä yleisölle on jaettu, vastoin tavanomaista Kiasma-teatterin käytäntöä, numeroidut paikkaliput. Osa teatteripenkeistä jatkuu nyt kauas näyttämölle, luoden saliin kiskojen, liikkeen tuntua. Esitys on loppuunmyyty, mutta paikkoja on paljon tyhjänä. Meidät, katsojat, on paikkalippujen avulla koreografioitu osaksi esitystä, olemme muuttuneet lavasteeksi.
Pentin luottoesiintyjiä alkaa kuljeskella näyttämön poikki ikään kuin he merkkaisivat reviiriään. Kuusi tanssijaa esittelee katsojille näyttämön rajat ja ulottuvuudet. Näyttämö venyy koko salin kokoiseksi, katsomoon, seinille, piippuhyllylle. Se jatkuu jopa ovien taakse, jonne me katsojat emme näe mutta kuulemme, jos niin on tarkoitus.
The Space on toinen osa Liisa Pentti +co:n The Body is a (clear) Place in the Space –teossarjaa. Sen kuvataan olevan esitys tyhjyydestä, tilasta ja avaruudesta, poissaolosta ja läsnäolosta. Näkemisen ja merkityksen ymmärtämisen välisestä muuntuvasta ja hatarasta yhteydestä. Minulle The Space aukeaa, kuten Pentin teokset usein, sanoiksi, jonkinlaiseksi runoksi, joka täyttää pääni edessäni toteutuvan esityksen sanelemana.
Esiintyjät liikkuvat, laulavat, tarinoivat, muodostavat tiloja ja hetkiä, toimivat toistensa liikkeiden peileinä ja kaikuina. Näkemistä on enemmän kuin mihin ehtii keskittyä. Kuulemme ja näemme muistoja, erityisesti Laika-koiraan liittyviä. Hetkittäin olemme avaruudessa, hetkittäin ruotsinlaivan diskossa, jälleen takaisin teatterisalissa. Näyttämön tapahtumat tarjoavat katsojalle välähdyksiä tämän omiin muistoihin, ehkä tulevaankin.
The Space on tunnistettava Liisa Pentti -teos. Se vaatii pureskelua, mutta on lämmin, humoristinen ja esiintyjien persoonalliseen ilmaisuun luottava.
Löydän itseni Kiasman lämpiöstä esityksen jälkeen miettimästä erityisesti tilaa (space) ennemmin kuin avaruutta (space). Mietin teatteria tilana ja sen keinotekoisia mutta merkittäviä lainalaisuuksia, katsomon ja näyttämön maagista rajaa. Sitä, kuinka tuttu teatteritila näytti nyt erilaiselta kun osa penkeistä oli siirretty pois ja katsojat ikään kuin aseteltiin katsomoon, miten jo pelkästään tämä manööveri sekoitti rajoja. Mietin mitä turvallinen tila teatterissa tarkoittaa? Perinteisessä teatterissa näyttämön raja on selkeä; tuolla on yleisö ja tuolla on esiintyjät. Onko se yhtä kuin turvallinen tila? Ja mitä tapahtuu katsojan turvallisuuden tunteelle, kun taiteilija tahtoo tuota perinteistä rajaa rikkoa? Rajaako se osan yleisöstä pois? Mitä sille voisi tai pitäisi tehdä?
The Spacessa huomaan jopa pettyväni, kun yleisön tehtäväksi jää vain passiivinen katsominen, niin oivasti tila on rakennettu luomaan odotusta vahvemmastakin vuorovaikutuksesta katsojan ja esiintyjän välillä. Katsojan ja teoksen välillä. Toisaalta, esitys tapahtuu yhtä paljon katsojan pään sisällä kuin näyttämöllä. Ja se on suuren vuorovaikutuksen ja rohkaisun tulos.
Seuraavassa hetkessä ajatukseni vaihtuu turvallisesta tilasta terveeseen tilaan. The Space on päättynyt ja Kanarialintu alkaa.
Kanarialintu
Janina Rajakankaan teoksen aihe on selkeä: yliherkkyys. Esitys ehdottaa omien sanojensa mukaan tulevaisuutta, jossa ihminen selviää, mutta muuttuu radikaalisti. Muuttuu toiseksi, hybridiksi, joka on nykyajan myrkyllisissä tiloissa elämisen tulos.
En muista nähneeni yliherkkyydestä esityksiä aiemmin ja aihe on ajankohtainen, puhuttiinpa huonosta sisä- tai ulkoilmasta, sähko- tai kemikaaliyliherkkyydestä tai persoonallisuuden ominaisuudesta, HSP:stä (Highly Sensitive Person) eli erityisherkkyydestä. Kanarialintu-esitys ei rajoitu yhden tulkintatavan esityksesi tai pyri manifestiksi, ja on siksikin onnistunut.
Kanarialintua ei nähdä Kiasman teatterisalissa vaan museon toisen kerroksen istumatilallisesti intiimillä parvella. Sieltä avautuu laajat näkymät museon aulaan, ihmisistä tyhjenneeseen arkkitehtuuriin ja ikkunan takaa Helsingin keskustan mainosvaloihin. On tilaa hengittää.
Esiintyjät ovat parvella lähellä, mutta pysyvät omassa viitteellisessä häkissään, halkaisijaltaan kolmimetrisellä, ympyränmuotoisella näyttämöalueellaan. Yleisö istuu kahdessa rivissä, osa tyynyillä lattialla, osa penkeillä. Alussa sisään lipuu hautajaissaattueen tavoin neljä tanssijaa, heillä on salaisuus. Hitaasti, vahvan yleisökontaktin saavutettuaan, flirttiinkin taipuvien katseiden rohkaisemana, esiintyjät paljastavat salaisuutensa: emme olekaan vain ihmisiä keskenämme. Tai ehkä olemmekin. Esiintyjien kehot ovat katsojaa lähellä ja jokainen kehon väre on havaittavissa. Tanssijat esittävät herkällä liikeilmaisullaan, millainen metamorfoosi voisi tapahtua ihmisessä aistikuormituksen alla. Se on yhtä aikaa kaunista ja pelottavaa katsottavaa.
Käsiohjelmassa esityksen konseptista ja ohjauksesta vastaava Janina Rajakangas kertoo omasta kokemuksestaan yliherkkänä ihmisenä ja suhteestaan tiloihin. Teksti tuntuu osalta Kanarialintu-teosta. Se ei ole lukuohje esitykselle, vaan prosessin kuvaus, teos on alkanut jo kauan ennen Kiasmassa koettavaa esityshetkeä. On taiteilijan oma kokemus, havainto, halu siirtää se taiteen keinoin näyttämölle, katsottavaksi, jaettavaksi. Lukisin mieluusti tällaisia tekstejä enemmänkin käsiohjelmista.
Tila
Tila tuntuu tällä hetkellä melko kalutulta aiheelta näyttämötaiteissa. Kuitenkin tai varmastikin juuri siksi se on Kiasma-teatterin esitys.nyt-konseptin teema vuonna 2018. Taiteilijat ovat vuosien ajan pyrkineet rikkomaan katsomo-näyttämö-rajaa osallistaen katsojia monimuotoisin tavoin: antamalla näiden päättää missä istua ja katsoa, vaihtamalla katsomon ja näyttämön paikkoja, houkuttelemalla (välillä myös valitettavasti pakottamalla) osaksi teosta ja sen kulkua tai koreografiaa. Pari vuotta sitten nykytanssin kentällä nähtiin monta teosta, joissa tila itsessään oli teos, ja esiintyjien ja liikkeen merkitys oli pienemmällä huomiolla, hienovaraisempaa, läsnäoloa. Teoksissa on pyritty selvittämään jotain vaikeasti artikuloitavaa yhteisöllisyydestä, joutilaisuudesta, rajoista ja muista sellaisista asioista, joihin taide on oiva työkalu ja näyttämö tarkoituksenmukainen paikka.
On ymmärrettävää, että tila kiehtoo näyttämötaiteilijoita. Se on jopa perinteisessä teatterisalissa määrittävin elementti, puhumattakaan teoksista, jotka suunnitellaan suoraan tilaan, joka ei normaalisti ole esityskäytössä. Black box, eli perinteinen näyttämömalli (joka Kiasma-teatterin salikin on) on yhtä rajoittava kuin mikä tahansa muu tila. Se myös suuntaa, kuten aiemmin mainittu, katsojan käyttäytymistä perinteisyytensä vuoksi eniten. Katsoja ottaa oman passiivisen roolinsa helposti vastaan ja keskittyy katsomiseen, näkymättömänä olemiseen. Ehkä taiteilijoilla on huoli, että tämä tapa myös passivoi katsojan ajattelua? Ehkä passivoikin. Näyttämöteokset ovat aina vuorovaikutteisia tilanteita ja katsoja esityksissä merkityksellisessä asemassa. Variaatiot ja uudet katsomiskulmat voivat olla onnistuneita, kunhan ne eivät ole päälle liimattua kikkailua, vaan esityksen mietitty ja perusteltu elementti. Sisällöksikin tilasta on, sen osoittaa osiltaan Kiasmassa nähdyt teokset.
Pentti ja Rajakangas pystyvät tuomaan tila-aiheisten teosten jatkumoon virkistävät huomiomerkit teoksillaan. Liisa Pentti tekee sen virittämällä katsojan ajattelemaan tilaa, monimutkaistamalla tilan käsitteen laajemmaksi kuin vain rajattu alue jossa olla, jatkamalla näyttämöä katsojan päässä, pitäen kuitenkin kiinni perinteisistä “turvarajoista” katsojan ja esiintyjän välillä. Janina Rajankaan vahvuus taas on tuoda näyttämölle paitsi mediassa paljon käsitelty aihe ja olla näin ajankohtainen, myös herättää kysymys teatterista terveenä tilana. Miten näyttämöt voivat ottaa huomioon katsojat ja tekijät erilaisin herkkyyksin?
***
Teksti: Heidi Backström
Kuvat: The Space: Kansallisgalleria, Pirje Mykkänen / Kanarianlintu: Sanni Siira
***
Liisa Pentti +co: The Space
Koreografia ja ohjaus: Liisa Pentti
Tanssijat: Rea-Liina Brunou, Johanna Ikola, Carita Lähteenmäki, Maija Reeta Raumanni, Satu Rekola ja Nina Viitamäki
Musiikki: Jukka Kääriäinen & Co
Muusikot: Jukka Kääriäinen, Eero Savela
Valot: Meri Ekola
Puvut: Tua Helve
Tila: Salla Salin
Tuottaja: Inari Pesonen
Tuotanto: Liisa Pentti +Co, Kiasma-teatteri
***
Janina Rajakangas Projekti: Kanarialintu
Ohjaus: Janina Rajakangas
Esiintyjät ja koreografiset ajattelijat: Fred Gehrig (DE), Kaisa Iho, Mira Kautto & Karolina Kraczkowska (PL)
Äänisuunnittelu: Miki Brunou
Valo- ja tilasuunnittelu: Jenni Pystynen
Tuotanto: Janina Rajakangas Projekti, Kiasma-teatteri