30.11.2007 Anna Jensen ja Terhi Varonen
Anna: – Biennaalista jäi mieleen paikka – etenkin Giardinin kaunis alue
ja eri maiden paviljongit. Valtava määrä taidetta, niin paljon, että
löytyy väistämättä sekä hyvää että huonoa, uutta ja vanhaa, kulunutta
ja tuoretta.
Olisi varmasti pärjännyt vähemmälläkin sodan kommentoimisella,
vaikka sitten kun sanoo näin, niin alkaa välittömästi miettiä, että saako näin
sanoa.
Myös kuraattorien intentiot mietityttävät, itse ajattelin biennaalin
nimen viittaavaan enemmän kokemiseen, ajattelun ja aistivan ruumin
suhteeseen. Ja miten loputon määrä peilejä kaikkialla liittyy kaikkeen tähän?
Terhi: – Kyllä biennaalin nimi minustakin viittaa johonkin
tuonsuuntaiseen.
Taiteen kokemisessa tunteminen ja ajatteleminen kuitenkin yhdistyvät;
ehkä juuri sotateokset pitäisikin kokea melkein
ruumiillisesti pikemminkin kuin ajatella tai tulkita läpikotaisin.
Mitä sota-aiheisiin teoksiin muuten tulee, pelkkä sentimentaalinen sodan pahuuden kommentointi ei oikein tahdo riittää, näkemyksessä pitäisi olla jotain muutakin. Eikö
taideteokselta kuitenkin ole lupa odottaa jonkinlaisia ”taiteellisia
ansioita”, noin ympäripyöreästi sanottuna. Tämä ei tosiaan tarkoita etteikö sodasta
saisi ja pitäisi tehdä taidetta, päinvastoin, mutta ehkä juuri
aiheen ajankohtaisuus ja suuri tarjonta panee asettamaan riman aika korkealle.
Anna: – Vaikka moni juuri tämän aiheen äärellä tuntuu päästävän
itsensä liian helpolla, niin oli aiheesta monta hyvääkin työtä: Jenny Holzerin
isot maalaukset kuolemanjälkeisistä kämmenkuvista ja
ruumiinavausraporteista olivat hurjia (mm. Left Hand, 2007 ja Homicide, 2007).
Jotenkin pidin myös (voiko tällaisen aiheen yhteydessä puhua pitämisestä?) Emily
Princen teoksesta nimeltä American Servicemen and Women who Have Died in Iraq and Afghanistan (But Not Including the Wounded, Nor the Iraqis nor the Afghanis) (2004 – to the present).
Jatkuvassa muutoksessa oleva teos käsittää tuhansia
pieniä piirroksia kuolleiden sotilaiden kasvoista, nimen, iän,
kuolinajan ja – syyn. Pienet paperilappuset muistuttavat valokuvia, joita ennen
otettiin kuolleista, tai toisaalta niistä tulee myös mieleen jokin valtava
keräilykorttikokoelma – vaikkapa sotapelin sankareista?
Terhi: – Tuo keräilykortti- vertaus on hyvä. Ainahan sitä sanotaan
että sotilaat ovat ”pelinappuloita”. Holzer oli minustakin hieno.
Taide voi kuitenkin olla etäännyttävää jos sitä katsoo ”taiteen” lokeroo asetettuna; kun jostain tulee taidetta, sen sisällön voi sivuuttaa, koska se on taidetta.
Holzerin työt kuitenkin paljastavat sen todellisuudesta etäännyttämisen, mikä sodassa tapahtuu. Ihmiset ovat pelkkiä nimiä ja sormenjälkiä virallisilla papereilla, mutta suhtautuminen muuttuu kummasti kun dokumentit suurennetaan väreissä seinälle.
Anna: – Vaikka Venäjän paviljongissa, ja aiemmin myös Kiasmassa,
esillä ollut AES+F kommentoi videossaan Last Riot (2007) sotaa, en silti liittäisi
sitä aivan samaan, vaan mielestäni teos kommentoi tätä (ja ehkä tulevaa?) aikaa yleisemmin. Siinä on jotakin haltioituneen apokalyptistä.
Ja psykoanalyyttisten viitteiden on pakko olla tarkoituksellisia; kaikki
ne purkautuvan tulivuoren viereltä nousuun lähtevät lentokoneet,
ohjukset ja raketit eivät voi olla sattumaa, kun muutenkin liikutaan painajaisten
ja fantasian välimaastossa.
Puhumattakaan siitä frustraatiosta, joka syntyy, kun esitetty ei vastaa sitä, mihin Hollywood -elokuva on meidät totuttanut: kun mikään ei räjähdä silloin kun olettaisi, eikä kaikki tappaminen tuota verta tai kuolemaa. Monellakin nyky-filosofilla olisi tästä
varmasti sanansa sanottavana.
Teoksessa on ehkä myös jotain samaa kuin esimerkiksi
Gallerie dell’Accademian Tizzianin ja Tintoretton maalauksissa: jonkinlaista
häpeilemätöntä kauheuksilla hekumointia.
Terhi: – Minusta tästä AES+F:n työstä kuten monesta muustakin biennaalin
näyttelystä löytyy myös 1900-luvun alkupuoliskon scifi-fantasiaa,
tässä kyllä enemmän yhdeksänkymmentä luvun lopun tietokonepeli- tai
Hollywood -action vaikutteita Die Hard tyyliin.
Biennaalin ehkä kavahduttavin näyttely, Saksan Iza Genzkenin kummallinen nukke- ja matkalaukkukokoelma viittasi avaruusmatkailuun. Siinäkin oli niitä peilejä, mutta niillä ei tuntunut olevan mitään tarkoitusta. Myös ”hullu tiedemies”- tyylistä romantiikkaa löytyi, vastaavasti biennaalin ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvan Korean Hyungkoon Scientist inventing Reality –näyttelystä.Tekninen osaaminen tekee aina vaikutuksen varsinkin kun sisällöstä ei ole tingitty. Saksan
matkalaukkuun ahdetun kissankuvan päälle roiskaistu maalitahra ei ihan vakuuta
kummastakaan.
Anna: – Saksan paviljonki jätti todella kiusaantuneen olon, mutta
Hyungkoo oli hieno, pidin tavasta, jolla populaarikulttuurin klassikoihin viitattiin
asiaa alleviivaamatta. Kanadan paviljongista pidin myös, ehkä se
kammottavuudessaan vetosi naturafobiaan. Luonto esitettiin
vähintäänkin niin outona ja pelottavana kuin se on, eikä suinkaan
”luonnollisena”. (David Altmejd: The Index, 2007).
Terhi: – Sekin oli aika scifi -fantasiaa. Tuli mieleen luonto sen jälkeen,
kun maailma on tuhoutunut. Jäljellä on jättiläiskyborgeja ja peikkojen
ruumiita. Hyllylle on asetettu näytteille muinaisjäänteitä nykyluonnosta ja kulttuurista. Hassu lisä oli se, miten katsoja kadotti itsensä paviljongin
peilimetsään. Jonkin aikaa peiliseinien sisällä kierreltyään ei
enää välittömästi tunnistanut, tuliko vastaan joku muu vai oma itse.
Peileistä tuli lisäksi vähän ostoskeskusmainen olo.
Anna: – Heehee, Itse/toinen, luonto/rakennettu, aika/avaruus…
”Isot nimet” eivät biennaalissa erityisemmin vakuuttaneet, vaan vaikuttivat aika
kuluneilta. Paitsi ehkä Louise Bourgeois, jonka paperille suttaamat
ruudukot poikkesivat aika paljon totutusta. Tavallaan ymmärtää, kun hän kertoo
näyttelykatalogissa, ettei kaksiulotteinen työskentely ole oikein
koskaan tuottanut tyydytystä..
Terhi: – Isoista nimistä Basquiat’ta ei edes löytynyt koskaan. Sophie
Callen ”Take care of yourself” näyttelystä Ranskan paviljongissa
sen sijaan pidin, joskaan en ihan varauksetta. Suomessa Callesta ei ilmeisesti
liiemmälti puhuta; muualla Euroopassa hän tuntuu olevan vakiintuneempi nimi.
Italialaisen sanomalehden naistenlehti- liitteen välistä löytyi jopa Sophie
Callen inspiroimana tehty muotikuvasarja. Calle on tehnyt yhteistyötä
useiden aika populaarienkin taiteilijoiden, kuten Paul Austerin, kanssa.
Tässä teoksessa mukana olivat mm. Peaches, Ms Kitten, Nicole Willis, Jeanne Moreau ja
Mazarine Pingeot.
Teoksessaan Calle tulkituttaa saamaansa erokirjettä eri
alojen ammateissa toimivilla naisilla, jotka tekevät siitä oman
analyysinsa, esityksensä tai muun taiteellisen teoksensa. Pidin erityisesti versioista,
jotka tutkivat erokirjeen kieltä; käännöksestä ja korjatusta versiosta.
Mukana on myös pieni satukirjanen eroaiheesta.
Anna: – Callesta en vain ollut ihan varma, että oliko tarkoituksena
Parodioida vai ylistää kulttuuriin juurtunutta kuvaa hysteerisestä naisesta,
Jonka elämä päättyy suhteen päättyessä, ja joka ei osaa päästää irti?
Tracey Emin julistaa hieman samaan tapaan, hysteerisesti, traumojaan maailmalle taiteessaan. Hänen töissään on kuitenkin jotain vastustamatonta.
Pidin etenkin paviljongin edessä myydyistä leikkitatuoinneista, joissa pieni lintu
lentää peniksellä, samoin kuin töiden nimistä, kuten Grow little
penis’s grow. Jotkut taas olivat vain uuvuttavia, mm. Sometimes I Feel So Fucking
Lost.
Terhi: – Ehkä takoitus on enimmäkseen tuoda esille ja näyttää tämä
hysteerisen käytöksen malli ja käsitellä sitä; se on kuitenkin minusta
kulttuurin tekosia aika pitkälle.
Itse ajattelin että Calle on aika humoristinen tai itseironinen,
mukana oli kuitenkin myös papukaija Brenda. Työssä ilostutti sen nokkeluus ja
kuinka pitkälle ajatus oli viety. Lisäksi tässä oli kiinnostavaa kuinka monella eri tavalla
asiaa voi käsitellä ammatillisista tms. näkökulmista. Mutta
voihan periaatteessa olla niinkin, että koko työ on Callen
kostonhalua ja henkilökohtaista terapiaa.
Anna: – Huh, aikamoinen ajatus, mutta hieno. Luulisi kirjeen kirjoittajan
tuntevan olonsa varsin tukalaksi… Aiheen monitasoinen ja – ilmeinen
käsittely ansaitsee kiitosta, eikä se pieni popularisointikaan ole
pahasta, oli hauskaa löytää näyttelijöiden joukosta omia idoleita!
Pakko vielä mainita PMMPn Taiteilija – kapple, joka jäi soimaan päässä Angelo
Filomenon My Love Sings When the Flower is Near (The Philosopher and the Woman),
2007. Ei ole vaikeaa arvata, mikä toisella hahmolla on kädessä, ja ketä on
käytetty inspiraation lähteenä!
Terhi: – Muilla kuin Tracey Eminillä ei muuten tainnut olla katalogien lisäksi muita
oheistuotteita myynnissä.
Ainahan niitä postikortteja ja julisteita on, mutta kangaskassit ja
leikkitatuoinnit näyttelyssä myytyinä olivat minulle uutta. Ehkä
oheistuotteiden myyminen on kuitenkin lisääntynyt myös nykytaiteilijoiden parissa;
Espoon Emmassa huomasin ainakin Mari Sunnan töillä kuvitettuja muovitaskuja.
Taide/populaarikultturi- kuilu on tainnut huomaamatta kaveta taas
vähän. Ja olihan bienaalissa lisäksi jaossa julisteita matkamuistoiksi
parissakin eri paviljongissa.
Anna: – Hyvin mietityt ”oheistuotteet” tuskin tekevät taiteesta
banaalia ja kaupallista? Ja julisteet ilahduttavat aina, vaikka tötteröiden
kuljettaminen läpi Euroopan käykin hermoille.
Kirjoittajat opiskelevat estetiikkaa Helsingin yliopistossa.