Umpimodernissa maailmassa kitschin käsite oli työkalu, jonka avulla taidepoliisit alistivat pikkuporvarillisia kuluttajia – jotka eivät ymmärtäneet vihata sisustustaidetta ja sentimentaalista rihkamaa.
Nykyään kitsch on mainstream-campia, samalla kun se on saanut materiaaliset ja värilliset ulottuvuudet. Kukaan ei hauku toisen teoksia kitschiksi, ellei niissä ole liikaa vaaleanpunaista – tai ellei materiaalina ole käytetty posliinia.
Kaikkien mielestä kitsch on hauskaa krääsää. Arvottavasta merkityksestä ei ole juuri mitään jäljellä, kyse on luokittelevasta käsitteestä. Pinkki posliini – tähän kitsch kiteytyy – on nuorille iloinen ja ongelmaton asia, eivätkä he edes tiedosta mahdollisuutta että he voisivat kävellä sisään taidehalliin ja haukkua kitschiksi epäonnistunutta maalausta.
Taide ei enää kaipaa kitschiä, edes vihollisena. Voidaanko sen kriittiset potentiaalit vapauttaa uuteen käyttöön? Tässä sovellan sitä tutkimukseen.
Kitschiksi on perinteisesti kutsuttu muun muassa sellaisia teoksia jotka muodollisesti esittävät olevansa taidetta, mutta joissa ei ole todellista riskinottoa, syvyyttä tai sisältöä. Taidemaailmassa formaalilla kikkailulla ei enää paljoa voiteta – tyylitellyn maisemamaalauksen aika on (toistaiseksi) ohi – mutta tieteessä on toisin.
Tiedemaailma on kriisissä. Valmistumme yliopistoista, joissa olemme oppineet muotoilemaan tekstiä kankeammaksi, lisäämään siihen viitteitä jotta se näyttäisi tutkimukselta, ja viittaamaan teksteihin joita emme välttämättä pidä kovinkaan luovina tai välkkyinä – vain saadaksemme vakuuttavuutta ja hyväksyntää.
Eikö tiedemaailma ole huolissaan uskottavuudestaan?
Hyvän argumentin julkaiseminen Helsingin Sanomien vieraskynässä on yhdentekevää, ellei siitä julkisteta tieteellistä versiota, jossa sama argumentti on uudelleenmuotoiltu pidemmäksi, kankeammaksi ja viitteillä vahvistetuksi. Monet tiedeihmiset eivät kaipaa edes argumenttia, kunhan artikkeliin saadaan ”alaviitteitä” – tämän olen käytännössä kuullut tieteellisen tekstin määrittelynä ihan liian monta kertaa. Tutkimuksen pitää näyttää tutkimukselta.
Kosmetiikka on jo klassinen antikvarismi, jolle oman sukupolveni vaihtoehtotutkijat ovat nauraneet kylliksi – joten en paneudu siihen enempää. Sen sijaan esittelen alla muita tieteellisen toiminnan muotoja, joiden ajattelu tiedekitschinä voisi olla valaisevaa.
1 Oppikirjaistuminen – eli tieteen Valitut Palat
Perinteinen kitsch toimi usein johdantona taiteeseen. Siirappisten maisemamaalausten ja bambeja metsäaukiolla -asetelmien kautta pystyttiin ponnistamaan kohti haastavampia kuvallisia esityksiä, ja koottujen levyaarioiden kautta opittiin alkeita siitä, miten lähestyä kokonaisia taidemusiikin teoksia.
Suomalaiset teorian Richard Clydermanit ja Harlekiinit ovat angloamerikkalaisen mallin mukaisia. Niistä löytyy haastavia mannermaisia ajattelijoita pakattuna pariin sivuun ja muutettuna helppokäyttöisiksi työkaluiksi – Valittujen Palojen kirjavalioiden tapaan.
Monista maisteriohjelmista mennään läpi lukemalla vaan erilaisia pintaraapaisu kokoelmia, joissa suuret miesklassikot Lacanista Baudrillardin kautta Deleuzeen on saatu onnistuneesti osaksi helppokäyttöistä työkalupakkia – unohtamatta sitä, että poliittisesti korrekti kirjoittaja muistaa varmasti esitellä omaa myönteistä suhdettaan feminismiin: krittisellä teorialla on sanansa sanottavana ”seksismistä”!
Kyllä kelpaa lähteä analysoimaan yhteiskuntaa kun on kädessä selkeärajaiset työkalut, joissa on kuuluisa nimilappu päällä! Niinpä niin, näiden takana ovat yhteiskuntatieteilijät – sellaiset joilla on pohjalla enintään vähän viestinnän teoriaa tai sosiologiaa, ja jotka eivät siksi usein edes tiedosta, etteivät he ole päässeet ”suurten ajattelijoiden” kyytiin omissa cultural studieseissaan.
Niinpä maailmassa on jo liuta ihmisiä, jotka luulevat että esimerkiksi Barthes on parissa sivussa hotkaistava knoppien tekijä. Hän tulee vastaan ensin johdantokurssin tenttikirjassa sivuilla 42–44 -jakoavaimena jossa lukee ”punctum”. Sitten hän palaa jonkun erityisalueen (populaarimusiikki, valokuva, teatteri, tms.) angloamerikkalaisen johdantokirjan sivuilla 72–75 -sähköporana jossa lukee ”semiotiikka”.
2 Poikki- ja monitieteellisyys ammattitaidon puutteen alibina
On olemassa paljon tasokasta poikki- ja monitieteisyyttä. Mutta ei niin paljoa, että poikki- ja monitieteellisyyden nimiin vannovilla olisi varaa olla kritisoimatta niitä kollegoita, joilla ei ole pohjaa juuri mistään, ja jotka käyttävät alaa hyödykseen saadakseen alibin yksinkertaisesti huonon tieteen tekemiseen. Kentän paikoin kitschahtava maine on vain huonon ryhmäkurin syytä.
Usein poikki- ja monitiedekitsch hakee sympaattista tukea asettumalla jonkun tärkeän alaotsikon alle. Marxilaisena, feministinä ja ympäristöstä huolestuneena olen huolissani siitä, että näihin ryhmiin pesiytyy niin paljon patologisia ajattelijoita, joilla on mustavalkoiset maailmankuvat ja jotka kulkevat näiden tärkeiden lippujen alla koulukiusaamassa meille uusia halla-ahoja.
3 Taiteellinen tutkimus romanttisen taiteilijamyytin jatkoaikana
Olen vuodesta 2003 lähtien istunut täysipäiväisesti töissä taidekorkeakoulussa, ja nähnyt paljon avartavaa taiteellista tutkimusta, jossa on todella pystytty avaamaan uusia tiedonhankinnan ja systemaattisen ajattelun polkuja. Alan kiivaimmat kriitikot ovatkin harvoin tutustuneet kunnolla siihen mistä on kysymys.
Huonoimmillaan taiteellinen tutkimus on kuitenkin minkä vaan hyväksymistä, jonka syöttää ulos ihminen, jolla on taiteilijan identiteetti. Valitettavasti tutkivan taiteilijayhteisön sisällä on liiaksi hyväksytty mitä vaan, eikä ole pidetty arvossa yhteisön sisäisen kritiikin mahdollisuutta. Niin kauan kun tekijän ammatti-identiteetti riittää tutkimuksen legitimoimiseen, niin kauan seisovat kehityksen pyörät – ja paljon kitschiä jää seulaan.
4 Käsitteen toistelu koulukuntaan kuulumisen kriteerinä
Fenomenologia klassisessa merkityksessä saa minunkin sydämeni tykyttämään – mutta en voi kuin ihmetellä sitä, miten suurelle osalle itseään fenomenologeiksi kutsuville mikä vaan missä toistellaan sanaa fenomenologia on ”sitä itseään”. Paras strategia onkin kirjoittaa vaikeasta taiteesta ja toistella hieman ”fenomenologiaa”. Vaikein tapa saada hyväksyntää on kirjoittaa viihteestä ja soveltaa fenomenologista otetta mainitsematta sanaa kertaakaan. Vastaava tilanne on mm. osassa ympäristöestetiikkaa, Helsingin yliopiston semioottisessa piirissä ja taiteellisessa tutkimuksessa. Jotakin ”sinne päin” tekevä ihminen voi toistella tekevänsä tämän perinteen mukaista tutkimusta – ja hyväksyntä on varma, metodinen seula löysä.
5 Angloamerikkalainen tiedekolonialismi
Tätä käsiteltiin jo, mutta eiköhän siitä kannata ihan erikseen mainita. Ne jotka sekoittavat kansainvälisen englanninkieliseen tekevät noloja yleiskatsauksia siihen mitä ”maailmalla” tapahtuu. Monilla aloilla tämä on ymmärrettävää, horisontti on muutenkin kapea, mutta olen shokeerattu kun esimerksi tutkimuskentillä, joilla vastustetaan avoimesti kolonialisaatiota (esim. latinalaisen Amerikan tutkimus), viitataan miltei vain ja ainoastaan angloamerikkalaisiin teoriajohdatusoppaisiin. Se on niin syvälle syötettyä meille. Mittaamme omaa menestystämme sillä, miten paljon näkyvyyttä saamme englanninkielisessä maailmassa.
6 Powerpointin liikakäyttö
Tarvitseeko tästä edes sanoa mitään…
7 Bloggaaminen?
Miksei bloggaamista vieläkään osata nähdä arvokkaana? Olen löytänyt monia
blogeja jotka pesevät tutkimusotteessa tunnettujenkin kustannustalojen viimeaikaiset kirjat. Kirjahan on aikamme spurgumedia, sellainen julkaistaan ilman minkäänlaista sisäistä kritiikkiä suurinpiirtein joka projektirahoista.
Verkossa on sekin hieno puoli, että tieto siellä syntyy paljon yhteisöllisemmin. Eikä yhteisöllisyys tarkoita sitä savuverhoa joka Suomen Akatemialle pystytetään milloin minkäkin eri instituutioita yhdistävän projektihakemuksen tueksi, vaan todellista ajatustenvaihtoa. Kukaan ei lisää sanaa ”etiikka”, ”ympäristö” tai ”sisällöntuotanto” 57 kertaa väitöskirjaansa pystyäkseen olemaan osa ryhmää. Irti leninistisestä tieteentekemisestä jossa kaikkien on saatava tutkimuksensa kuulostamaan dogmin mukaiselta! Kaikki bloggaamaan!
8 Grande Finale
Pahinta tiedekitschiä ovat tietysti apurahahakemukset. Vaikuttaa siltä, että ihmisen tuotteliaisuus tai tieteellinen menestys ei ole missään suhteessa saatuihin apurahoihin. Nimetön ryhmä emeritusrajaa lähestyviä konservatiiveja istuu jossakin pyöreän pöydän ääressä ja päättää, kuka mitenkin paljon ansaitsee rahoitusta. Joskus se on joku tuottamaton yksilö, joka on saanut rahaa jo 10 vuotta eikä ole julkaissut mitään (tositapaus), ja toisinaan kyseessä on vaan lahjakas trendikäsitteillä ratsastaja. Eiköhän tieteen rahoitusjärjestelmä ole kaiken tiedekitscin alku.