Lyonin biennaali (15e Biennale d’art contemporain de Lyon)
18.9.2019–5.1.2020
Ranskan Keskiylängöllä sijaitsevassa Lyonissa järjestetään kuvataidebiennaali nyt viidennentoista kerran. Tapahtuman nimi Là où les eaux se mêlent eli ”Missä virrat kohtaavat” on peräisin yhdysvaltalaisen kirjailijan Raymond Carverin 1980-luvun puolivälissä kirjoittamasta runosta Where Water Comes Together with Other Water. Virtaavan veden metafora viittaa siinä “elämän virtaan”. Lyoniin, Ranskan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin heti Pariisin ja Marseillen jälkeen, nimi sopii hyvin. Kaupunki sijaitsee Rhône- ja Saône-jokien risteyskohdassa, jossa satojen kilometrien mittaiset virrat yhtyvät ja sekoittuvat toisiinsa. Yhtä lailla nimi on vertauskuva tavaran, pääoman, tiedon ja ihmisten loputtomalle virralle nykyhetkessä.
Biennaalissa virtaa samalla tavoin asioita yhteen. Tapahtuman taustalla on Pariisissa Palais de Tokyon nykytaiteen keskuksessa toimivia kuraattoreita, joiden johdossa biennaalin kokoamisessa on toiminut Yoann Gourmel (s. 1980). Ei siksi ole sattumaa, että biennaaliin osallistuu useita jo Pariisissa nähtyjä taiteilijoita, mutta paljon muutakin on esillä.
Tapahtumalla on kaksi pääasiallista näyttelypaikkaa, macLYON eli Lyonin nykytaiteen museo keskustan pohjoispuolelle ja entinen Fagor-Brandtin kodinkonetehdas Gerlandin kaupunginosassa. Jälkimmäinen on paikoista suurempi, suorastaan jättimäinen: lähimenneisyydessä lopetetun, pesukoneiden valmistukseen keskittyneen tehtaan peltihalleja on saatu käyttöön kolme. Lyonin biennaali levittäytyy näihin tiloihin nyt ensimmäistä kertaa.
macLYON-museossa tapahtuman luonteesta pääsee jäljille. Biennaali tuottaa yllätyksen sikäli, että Venetsiasta ja monesta muusta suurnäyttelystä tutun tiheän ripustuksen tilalla ovat väljät, mitoiltaan massiiviset tilaan asetellut installaatiot, jotka ennemmin muodostavat katsojalle tiloja kuin esittelevät yksittäisiä teoksia. Niiden sijasta kaikki vaikuttaa toisiinsa jolloin muodostuu rajaton kokonaisteos. Palais de Tokyosta tuttu konsepti on siten omaksuttu myös Lyonin näyttelyn periaatteeksi, ja hyvä niin: biennaalin jaksaa katsoa kohtuuajassa, eikä jää monissa muissa taidetapahtumissa kalvavaa tunnetta siitä, että kärsivällisyys lakkaa ja voimat uupuvat jo kauan ennen kuin näyttelytilojen takaseinä häämöttää. Lyonissa on tilaisuus nähdä koko tarjonta kerralla.
macLYON-museossa on esillä muutaman taiteilijan teoksia, jotka ovat saaneet tilaa käyttöönsä sitäkin laajemmin. Katsojan vetää sisään turkkilaistaustaisen, nykyään Sveitsissä asuvan Renée Levin Mia-installaatio, joka on yhtä kuin itse näyttelytila. Teos ulottuu useaan näyttelysaliin, joiden seinät on maalattu graffitimaisesti punaisella ja sinisellä spraymaalilla. Huoneet seuraavat toistaan, oviaukot kehystävät toisiaan ja kuin sulkevat toisensa sisälleen. Mia upottaa katsojan psykedeeliseen todellisuuteen, jossa tilan ulkopuoli on toisen sisäpuoli. Myös Levin installaation muut osat tuovat katsojan keskelle tiloja, jotka muistuttavat taiteilijan seinän mittaiseksi kasvanutta projektia, josta samassa onkin syntynyt kaiken peittävä maalaustyömaa.
Jos Mia laajenee sisäänpäin ja tekee näin tilasta teoksen, kerrosta ylempänä Daniel Dewarin ja Grégory Gicquelin Mammalian Fantasies -installaatio laajenee tilaan. Kuvanveistäjät ovat kaivertaneet tammen, pyökin ja sypressin kaltaisista kovista puulajeista reliefejä ja huonekalujen kaltaisia teoksia, joiden pintaa peittävät puuhun koverretut oudot yksityiskohdat, etanat, häränpäät, siat, jänikset, hedelmät ja vihannekset, ihmisen ruumiinosat. Niistä monilla on taidehistoriallinen tai mytologinen tausta: jänis muistuttaa Albrecht Dürerin akvarellimaalausta 1500-luvun alusta ja sian maitoa selällään imevä ihminen on vapaamuotoinen tulkinta Rooman syntytarinasta. Dewarin ja Gicquelin veistokset sekoittavat ihmisen ja eläimen muotoja samaan tapaan kuin Hieronymus Bosch groteskeissa maailmanloppua enteilevissä maalauksissaan.
Toisessa näyttelypaikassa, Fagorin tehtailla, on esillä kymmenien kansainvälisten taiteilijoiden teoksia. Niille on yhteistä visuaalisuus ja tilan hallitseminen: perinteistä kuvataidetta siinä mielessä, että niillä on näkyvä olemus sen sijaan, että niiden olemassaolo olisi vain käsitteellistä. Käsitteellisiä teokset ovat silti, ja samalla paikkasidonnaisia. Monet niistä viittaavat näyttelypaikan, Fagorin tehtaiden, teolliseen menneisyyteen. Rationalisoinnin nimissä tämänkin tehtaan tuotanto siirrettiin muutamia vuosia sitten halvemman työvoiman maihin. Jäljelle jäivät valtaisat tyhjät kiinteistöt, joiden nykyinen autius muistuttaa lyonilaisen lähiön ja samalla Ranskan ja koko Länsi-Euroopan teollisuuden kehityskulusta.
Globalisaation ja paikallisuuden merkitykset ja niiden heijastukset talouden kasvuun ja laskuun tai muuttovoittoihin ja -tappioihin ovatkin biennaalin teemoja. Italialaisen Nico Vascellarin Horse Power -videoteoksessa vahasta valetut eläimet, härät, leijonat ja antiloopit lepäävät toisiaan vastaan törmäilevien autojen konepelleillä ja käyvät näin ikuista kamppailua. Hevosen ja härän voimat saaneet autot törmäävät yhä uudelleen ja hajoavat, mutta väsytystaistelu ei pääty. Teoksen autojen, Peugeot’n, tunnuksessa kohtaavat siten Lyonin tunnuseläin leijona ja seudun autoteollisuus.
Myös ranskalaisen Stéphane Thidet’n Le silence d’une dune (Dyynin hiljaisuus) perustuu ajatukseen kehämäisestä liikkeestä. Teokseen kuuluu mullasta ja kalkista koostuva valtaisa keko, jonka ”rinteellä” seisoo yksinäinen motocross-pyörä. Pyörä on uurtanut kekoon radan, joka samalla tuo mieleen piirtämisen teon, jäljen jättämisen maisemaan tai vaaleaan kalkkiin, joka on kuin paperia viivaa tuottavalle ajoneuvolle. Thidet’n instaallaatioon jollakin tapaa rinnastuu myös sveitsiläisen Pamela Rosenkranzin Evian Waters. Se sisältää jauhemaisesta poskipunasta tehdyn suuren ympyrän, johon kaadetaan päivittäin pullollinen Evian-vettä. Päättymätöntä nuoruutta lupaavan kosmetiikan sileään pintaan kovertuu näin jälkihumanistisia kulumia, joiden kraattereista syntyy lopulta kuun pintaa muistuttava punainen maisema.
Victor Yudaevin Hélène et Homer: Hanrahan, l’œil à l’œil, la queue d’un chien et plus humble vers (Helena ja Homeros; Hanrahan, silmä silmästä, koiran häntä ja nöyrä rukous) on poeettinen veistos, jossa hylätyn teollisuus- tai huoltorakennuksen kaltainen talo on graffitien peitossa mutta myös synnyttää seiniinsä pilvimäisiä muodostelmia. Tilan ottaa haltuunsa myös korealaisen Minouk Limin Si tu me vois, je te ne vois pas (Jos näet minut, en näe sinua). Se on valaistu, laavan tavoin pimeässä hehkuva virta, joka kiemurtaa lattiassa. Teos tuo mieleen tulivuorenpurkausten lisäksi metsäpalot ja muut ympäristökatastrofit, jotka muuttavat ekosysteemejä ja äärimmillään maapallon koko ilmastoa.
Ajankohtaisten aiheiden äärellä ovat samoin Ashley Hans Scheirl ja Jakob Lena Knebl. Itävaltalaisen taiteilijakaksikon nimissä yhdistyvät sekä mies- että naisoletetut etunimet. Myös teoksessa La poupée, le doigt d’or et les dents: fou de rage (Nukke, kultasormi ja hampaat: raivohullu) tarkastellaan humoristisen ironisesti identiteettiä ja sukupuolen rajoja, yhteiskunnan arvoja ja uusliberalistista taloutta, jotka kaikki ovat teoksessa omanalaisen esteettisen järjestelmänsä tuloksia. Tyrmäävän värikäs installaatio sisältää aineksia videosta veistokseen ja readymade-esineisiin, muotiteollisuuden parodioinnista 1970-luvun kodinsisustuksiin.
Lukuisissa Lyonin biennaalin teoksissa näkyy myös viimeaikainen kiinnostus tieteen ja taiteen yhteyteen. Esimerkkinä toimii korelaisen Mire Leen Saboteurs (Pilaajat), sakeaa harmahtavaa keitosta sisältävä säiliö, jota metalli- ja muoviputket vatkaavat. Luotaantyöntävä seos herättää ensi näkemältä ajatuksia ongelmajätteestä, mutta oudosti se myös houkuttaa kuin tieteelliseen toimintaan: koskemaan ja analysoimaan sisältöä. Irlantilaisen Sam Keoghin Knotworm täyttää tilan rautaisilla sylintereillään ja englantilaisen Holly Hendryn Deep Soil Thrombosis väriä tuottavilla teräsputkillaan. Yhdessä itävaltalaisen Thomas Feuersteinin Prometheus Delivered -installaation ja sen erilaisine ”kokeita” tuottavien laitteiden kanssa kokonaisuudesta syntyy kuin kaiken kattava teollis-tieteellinen laitos. Se kuluttaa itse itseään, sillä Feuersteinin teoksen marmoriosat ovat ravintoa mineraaleja syöville bakteereille. Kokonaisuus saa ajattelemaan tieteen ja erityisesti pseudotieteen rajoja, joka tieteellisen totuuden sijasta tuottaa mytologiaa ja jossa utopia ja dystopia ovat lopulta osia yhdestä ja samasta maailmanlaajuisesta kokonaisfiktiosta.
Näyttelyn kirjaimellisesti huipentaa korealaissyntyisen, Uudessa-Seelannissa asuvan Yona Leen In transit (highway). Kokeakseen installaation on kiivettävä kiikkeriä kierreportaita noin kymmenen metrin korkeuteen, missä odottaa avoin, bussin sisätilaa viitteellisesti muistuttava tila. Jos korkeanpaikankammo ei vaivaa, teos tarjoaa mahdollisuuden asettua nojatuoliin ja katsella tilaa ylhäältäpäin. Sieltä perspektiivi tiivistyy, ja hetken ajan kaikki alla avautuva tuntuu ymmärrettävältä.