20.6. 2005 Timo Kaitaro
Jos ei kiinnitetä huomiota runon ilmeisimpiin merkityksiin: kuten torjutun paluuseen, oidipuskompleksiin, kastraatioahdistukseen, eksotismiin, jne., paljastuu alta outoja kieliopillisia konstruktioita, epäselviä viittauksia ja hämäriä vihjauksia. Vaikka Mallarmén teksti on nuoruudenrunona huomattavasti selkeämpi kuin hänen monet muut runonsa, on sen jäsentämisessä oma vaivansa. Lukija pannaankin siis heti alkuunsa töihin.
”Taidetta taiteen vuoksi” harjoittava runoilijahan ei itse tuollaiseen porvarilliseen hapatukseen kuin työntekoon suostu, ainakaan julkisesti. Lopullisessa runossaan sitä ennen kylläkin: runon aiheen häivyttäminenhän oli Mallarmélla tiettävästi kovan työn – ”viekkaiden puuhien” – tulosta. Lopullisessa runossa kieli näyttää kuitenkin olevan enimmäkseen lomalla tavanomaisista kommunikatiivisista tehtävistään.
Kun lukija on jäsentänyt runon syntaktiset kiemurat, hän löytää itsensä tirkistelemässä tummaihoisen lesbon ja lapsen eroottisia leikkejä. Kolonialistiset valta-asemat näyttävät kääntyvän päälaelleen, kun pelokas gasellimainen tyttölapsi makaa vasten mustaa hahmoa, joka ihailee itseään ”selällään kuin hullu elefantti”.
Lopussa runo suuntaa lukijan katseen alaspäin tuon naureskelevan nautiskelijan ”harjasten” peittämään ”outoon suuhun”, jonka ”kitalaki” odottaa ”uhriaan” kuin kostea simpukka. Hävyttömyydestä runoa ei siis ainakaan käy syyttäminen. Eksplisiittisesti lyyrisen runon kielikuvat viittaavat eläimellisyyteen ja villin primitiivisenä pidettyyn Afrikkaan, joka hallitsee runon kalvakkaa eurooppalaisuutta.
Runon afroeurooppalainen sankaritar on kuvattu demoniseksi ja hallitsevaksi hahmoksi, joka rikkoo oman aikansa seksuaalisuuteen ja moraaliin liittyviä sopivaisuussääntöjä harrastamalla kiellettyjä leikkejä gasellinvärisen lapsen kanssa. Runon moraalisen shokeeraavuus on menettänyt teräänsä sen kuvaaman transgression muututtua poliittisesti korrektiksi.
Säkeet eivät kuitenkaan ole menettäneet tehoaan, sillä ne tekevät rikoksiaan ennen kaikkea kielessä. Runon ”ahmatti” muistuttaa kummasti kaimaansa: runoa, jonka kieli alkaa irtaantua todellisuudesta ja hekumoida omassa hedelmättömässä itseriittoisuudessaan. Runo nauraa naiiville todellisuudelle ja ihailee narsistisesti omien sanojensa loistetta: elefantit ja gasellit eivät ole kuvatussa kohtauksessa läsnä vaan tulevat paikalle sanojen – ”lapsen” (enfant), ”neekerin” – kutsumina.
Sanat eivät alistu todellisuuden peiliksi vaan leikkivät keskenään. Monet metaforiset ja soinnilliset lenkit (Afrikka, meri, eläimet) tekevät kuitenkin mutkan todellisuuden kautta ja Mallarménkin sanat tarvitsevat tuon jaloissaan olevan surullisen lapsen palveluksia saavuttaakseen aistillisen tyydytyksen. Todellisuus on kuitenkin alistettu vapaasti nautiskelevien sanojen valtaan – eikä päinvastoin.
Kirjoittaja, joka tutkii surrealismia, on filosofian dosentti Helsingin yliopistossa.