Vielä ei ole tiedossa, mihin korona-aika johtaa. On kuitenkin näkyvissä se, että sairaus tai sen uhka vaikuttaa ihmisiin eri tavoin: korostamalla, vähättelemällä tai välttelemällä puhetta tartunnan merkityksistä. Sairauden pelko toimii osittain kuin trauma, joka on psykiatrisen sairaanhoidon ja terapian aluetta mutta myös aihe, jota taide lähestyy ja pyrkii purkamaan näyttämällä siitä häivähdyksiä.
Psykologiassa traumalla tarkoitetaan häiriötilaa, jonka alkuperä on yleensä psyykkinen. Mielen trauma aiheutuu ahdistavasta tapahtumasta. Se seuraa, kun ihminen joutuu stressitilaan, joka kuormittaa emotionaalisesti niin paljon, että hänen psyykkiset kykynsä eivät riitä käsittelemään traumaattisen tapahtuman herättämiä tunteita. Trauman seuraukset ovat usein vakavia ja pitkäkestoisia ja vaativat asianmukaista hoitoa.
Australialainen kirjailija ja kirjallisuustieteilijä Meera Atkinson on kirjoittanut trauman elämää varjostavasta merkityksestä esseessään ”Channeling the Specter and Translating Phantoms: Hauntology and the Spooked Text” (Aaveen kanavoiminen ja haamujen kääntäminen: hauntologia ja riivattu teksti). Atkinson tarkastelee traumaa filosofisesti ja pohtii, onko kirjallisuudella mahdollisuus tarjota keinoja päästä traumasta yli. Filosofiselta kannalta trauma on nimittäin mielen tiedostamattomissa kerroksissa pesivä asia, jonka käsittelyä vaikeuttaa se, että traumasta ei voi puhua eikä sitä voida suoraan edes ajatella. Kieli ei siis tavoita traumaa, ei ainakaan sellaisenaan; jos trauma olisi sanallistettavissa, se ei enää olisi trauma. Traumalle on ominaista sen lähtemättömyys. Kuten ranskalaiset psykoanalyytikot Nicolas Abraham ja Maria Török sekä toisaalta filosofi Jacques Derrida ovat esittäneet, ihminen voi kuitenkin lähestyä traumaansa kirjallisuuden ja etenkin runouden kielen keinoin. Niitä yhdistää trauman kokemukseen se, että kumpaakin, sekä runon kieltä että traumaa, on tulkittava. Molempia on luettava kuin lähestyisi niitä kirjoituksen reunamilta: itse asia tai ”aihe” ei ole runojen sanoissa eikä traumaan liittyvässä muistikuvassa, vaan sanojen tai muiston tuottamassa vaikutuksessa. Kirjallisuudessa trauman käsittely on usein paikantunut sota- ja katastrofikirjallisuuteen, väkivaltaa tai perhesalaisuuksia koskeviin kuvauksiin, joissa ihmisiä vainoavat kenties sukupolvesta toiseen periytyvät salaisuudet: sairaudet, päihteiden käyttö, luvattomat suhteet, salatut jälkeläiset ja itsemurhat. Traumaan kuuluu juuri kummittelu: trauma on näkymätön asia mutta silti se on kokemuksissa haamumaisesti läsnä, heijastus menneestä, jota jokin estää tuomasta päivänvaloon.
Australialainen on myös The Babadook -elokuva, joka on edelleen nähtävissä YLE Areenassa. Vuonna 2014 valmistuneen elokuvan on ohjannut Jennifer Kent, ja sen lajia voi luonnehtia psykologiseksi kauhutarinaksi. The Babadook on kuin malliesimerkki trauman kuvauksesta. Elokuvan päähenkilöt ovat vanhusten hoitokodissa työskentelevä yksinhuoltaja Amelia ja hänen poikansa, noin seitsemänvuotias Sam. He asuvat kahdestaan Adelaiden esikaupunkialueella suuressa vanhassa talossa. Perheen isä on kuollut pojan syntyessä, sillä matkalla synnytyssairaalaan Amelia ja pojan isä ajavat kolarin, jossa isä kuolee. Pojan syntymä maksaa tavallaan isän hengen, ja näin heistä tulee kuin yhden ja saman hahmon ruumiillistumia. Amelia kieltäytyy käsittelemästä seitsemän vuoden takaista onnettomuutta, lakaisee sen maton alle ja ottaa tehtäväkseen selvitä päivästä toiseen.
Amelia on väsynyt työhönsä, eikä tilannetta paranna se, että Sam kärsii käytöshäiriöistä ja osoittaa väkivaltaisuuden merkkejä. Häntä kiinnostavat kotitekoiset aseet. Käytös eristää Samia koulutovereista ja lähipiiristä. Alussa jää avoimeksi, ovatko häiriöt neurologisia vai reagoiko Sam ennemminkin kodin ilmapiiriin ja äitinsä ahdistukseen. Sekä poika että äiti hermoilevat ja menettävät yöunensa, eikä äiti enää selviä työssä eikä poika koulussa. Molemmat kuitenkin yrittävät perimmältään parhaansa.
Eräänä päivänä iltasadun aikaan Sam tuo Amelialle luettavaksi kirjan, jota äiti ei muista nähneensä aiemmin. Kirjan nimi on Babadook. Sen mustavalkoisissa piirroskuvissa seikkailee Herra Huuta muistuttava mutta monin verroin pelottavampi Babadook-hahmo, joka tuntuu puhuvan suoraan Amelialle. Kirjan sivuilla Babadook uhkaa häntä ja ennustaa Amelian surmaavan perheen koiran, pojan ja lopulta itsensä. Amelia järkyttyy, heittää kirjan pois ja piilottaa sen kaapin päälle. Sam ei kuitenkaan pelkää Babadookia vaan kiinnostuu siitä. Hän ei ymmärrä äitinsä reaktiota, vaan toistaa Babadookin olevan heidän kanssaan talossa.
Babadookin kohtaaminen kirjan kuvissa johtaa Amelian kauhun ja sekasorron tilaan. Amelia ei jaksa mennä enää töihin vaan selittää työnantajalle olevansa sairas. Hän repii Babadook-kirjan silpuksi ja heittää sen roskiin. Se ei auta pelottavasta hahmosta irti pääsemiseen, sillä pian ulko-ovelle kolkutetaan, ja kirja löytyy ehjäksi liimattuna portaalta. Amelia polttaa kirjan. Hän kuulee kuitenkin päässään Babadookin äänen, joka soittaa hänelle puhelimella, ja hän alkaa nähdä näkyjä, joissa viipyy hattupäinen mies pitkässä mustassa takissa. Amelia ilmoittaa poliisille heitä vainoavasta miehestä, mutta ilmoitus ei todisteiden puuttuessa johda mihinkään. Trauman rakennetta heijastaa se, että trauman tukahduttaminen ei poista sen syitä eikä seurauksia elämässä.
Seuraa varsinainen kauhujakso, kun pimeydessä väijyvän Babadookin aave syöksyy Manaajasta muistuttavassa kohtauksessa Amelian sisään hänen huutoon auenneesta suustaan. Amelia ja Babadook, paha itse, ovat nyt yhtä. Riivattu, sekava Amelia tekee hallitsemattomia tekoja ja puhuu ääneen asioita, joista on ennen vaiennut ja joita ei kukaan ole halunnut kuulla. Babadookin ennuste toteutuu osittain: Amelia vääntää koiralta niskat nurin, ja hän lyö itseään veitsellä jalkaan. Äidin ja pojan osat vaihtavat paikkaa, kun Sam ryhtyy tyynnyttelemään Ameliaa ja yrittää toimia eräänlaisena järjen äänenä. Tapahtumat huipentuvat Psykosta tuttuun tapaan kellariin, jossa Amelia pystyy viimein kohtaamaan isän haamun, kuolleen miehensä, ja kuulee häneltä sanat, jotka johtavat jonkinasteiseen tervehtymiseen. Lopussa Amelialla ja Samilla menee jo paremmin. Amelia käy kellarissa ruokkimassa Babadookia madoilla; Babadook on yhä heidän luonaan, mutta sen kanssa on mahdollista elää.
Elokuvan trauma on henkilökohtainen menetys ja siitä johtuva syyllisyys, joista on liian vaikeaa puhua tai ajatella. Yhtä lailla traumat esiintyvät yhteisön tasolla: suomalaisessa kulttuurissa traumojen lähteitä ovat olleet sodat, sisällissota ja toinen maailmansota. Koska itse tapahtumia ei ole mahdollista kohdata, on vain tutkittava niiden jälkiä ja puettava sanoiksi rippeitä siitä, mikä jää tulkittavaksi kokemuksista, jotka vastustavat tietoa, puhetta ja kirjoitusta. Jälkien tutkiminen jatkuu, jo siksi, että aaveen tapaan niillä on taipumus palata ja jättää suhde tapahtuneeseen aina kesken.
Martta heikkilä
Lähteitä:
Abraham, Nicolas & Maria Torok. The Shell and the Kernel: Renewals of Psychoanalysis. Toim. Nicholas Rand. Chicago: University of Chicago Press, 1994.
Atkinson, Meera. ”Channeling the Specter and Translating Phantoms: Hauntology and the Spooked Text”. Teoksessa Meera Atkinson ja Michael Richardson (toim.), Traumatic Affect, 247-270. Newcastle upon Tyne: Cambridge Scholars Publishing, 2013.
Derrida, Jacques. Spectres de Marx. Paris: Galilée, 1993.
The Babadook, ohjaus Jennifer Kent. Australia 2014.