Trophic Verses – Säkeitä ravintoketjulta on Teemu Lehmusruusun käynnistämä nelivuotinen maaperän olemusta ja elämää tutkiva projekti, joka tapahtuu erilaisten kollaboraatioiden, teosten ja tekojen muodossa vaihtelevissa lokaatioissa.
Viimeisimpänä teoksena hankkeen puitteissa on toteutettu Maiju Hukkasen Möyhentäjät Viikin pelloille heinäkuussa 2020. Kuluneena kesänä työskentelyn aloitti Laura Soisalon-Soininen. Aleksandra Kiskonen ja Saara Karhunen työskentelevät hankkeessa kuraattoreina. Hanke on saanut tukea Koneen Säätiöltä.
Lehmusruusu, Kiskonen ja Karhunen pohtivat kanssani taiteen ja tutkimuksen risteyskohtia, tekijöiden ja kokijoiden roolia.
Anna: Trophic Verses on monella tavalla poikkeuksellinen hanke:. Ensiksi, se yhdistää taidetta ja tiedettä, mutta ei ole saanut alkuaan ulkoapäin tulevasta, usein päälle liimatusta tavoitteesta kuvittaa tutkimusta taiteen avulla, tai tehdä siitä ”hauskempaa ja jännempää” (kuten taiteelliseen työskentelyyn pohjaavia tutkimushankkeita toisinaan kuvaillaan). Lisäksi se, että taiteilija kutsuu mukaan kaksi kuraattoria, on edelleen poikkeuksellista, vaikka uskon että etenkin tällaisissa uraauurtavissa aloitteissa eri toimijat auttavat kokonaisuuden hahmottamisessa ja välittämisessä.
Miten itse ajattelette hankkeen tavoitteita ja lähtökohtia?
Aleksandra: Näkisin, että hankkeessa tieteen ja taiteen vuoropuhelu on aitoudessaan ja vapaudessaan onnistunut harvinaisen hyvin. Tieteellisiä tutkimustuloksia ei vain esitellä, visualisoida tai kuvitusluonteisesti hyödynnetä, vaan taiteella on oma erityinen tapansa olla, tutkia ja esittää. Hankkeessa syvennytään tavanomaista tieteen ja taiteen yhteistyötä karakterisoivaa kurkistusta pidemmälle.
Alun perin ajatuksena oli, että nelivuotisessa hankkeessa olisi mukana neljä kuraattori-kirjoittaja-positiosta käsin toimivaa tekijää, kukin vuoden verran. Huomasimme Teemun kanssa nopeasti, että aihe ja siihen syventyminen sekä yhteistyön muotojen ja mahdollisuuksien hahmottuminen veivät oman aikansa ja toisaalta matkan varrella heräsi koko joukko uusia kysymyksiä ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tästä näkökulmasta on kiinnostavaa pohtia ylipäätään jatkuvuutta ja sen merkitystä. Ajattelu vie aikaa, mutta onko se toisaalta koskaan valmista?
Teemu: Hanketta alun perin suunniteltaessa mielessäni oli ehkä kaksi keskeistä piirrettä (tai ainakin jälkikäteen ne voisi nimetä näin): hankkeen tulisi olla jo rakenteeltaan dialoginen eli tietyssä mielessä pakottaa kohtaamisiin, ja toisaalta autonominen, eli sillä pitää olla mahdollisuus säilyttää integriteetti, taiteilijoiden praktiikan oma luonne ja vapaa suuntautuminen. Dialogi tapahtuu tässä tapauksessa niin ikään hankkeeseen tulevien taiteilijoiden ja kuraattorien kesken, kuten myös ulospäin tutkijoiden ja konteksteittain vaihtuvan yleisön suuntaan. Kuraattorien rooli on keskeinen, koska he kutsuvat muut taiteilijat mukaan ja hyppäävät yhdessä tuntemattomaan. Autonomia taas tulee rakenteellisesti siitä, että apurahat menevät suoraan tekijöille, eikä niihin liity tilausteosmaisuutta. Siten on tärkeää, että mukaan tulevat taiteilijat kokevat vetoa tarjottua projektia kohtaan ja pystyvät sen puitteissa kehittämään omaa praktiikkaansa. Tämä tulee varmasti luonnostaan siitä että hanke on taiteilijavetoisesti suunniteltu. Kiitos kuuluu myös Koneen Säätiölle, joka nimenomaan kannusti tällaiseen vapaata taidetta tukevaan ratkaisuun.
Saara: En ole prosessin aikana tullut ajatelleeksi, että tällä kertaa Teemu hankkeen käynnistäneenä taiteilijana on tosiaan kutsunut meitä kuraattori-kirjoittajia mukaan. Mutta nyt kun sen noin sanot, niin onhan se aika poikkeuksellista. Asetelma on tuntunut hyvin luontevalta, ehkä siksi että hanke kumpuaa Teemun pidemmän ajan kuluessa muotoutuneesta praktiikasta ja eetoksesta. Taitelijalähtöisyys vaikuttaa vahvasti tekemisen tavoissa, ja näen sen suurena voimavarana. Minusta tämän hankkeen lähtökohtia kuvaa anteliaisuus: kyse on ajan, tilan, kysymysten, tiedon, verkostojen ja kontaktien jakamisesta. Tekijät heittäytyvät aidosti kokeilevaan työskentelyprosessiin. Sen lopputulosta ei ohjaa esimerkiksi ennalta annettu lupaus hankkeen päättävästä näyttelystä tai muusta vastaavasta. Uskon että näissä lähtökohdista syntyvät olosuhteet mukaan kutsuttujen taiteilijoiden työskentelylle ovat aika erityiset.
Anna: Silloin, kun taiteen ja tutkimuksen risteyskohdista kirjoitetaan, saa yleensä lukea kuinka ”taiteilija toimii kuin tutkija”. Itse taas ajattelen, että taide on tutkimusta: se voi suuntautua ulospäin, maailmaan tai maaperään, tai tutkia itse tekemistä, materiaalia tai kohdetta, mutta siinä on aina tutkimuksellinen ulottuvuus. Miten näette projektin ja oman roolinne siinä taiteen ja tutkimuksen kontekstissa?
Aleksandra: Ehdottomasti samaa mieltä. Tieteen keinoin on mahdollista prosessoida maaperää ja sen ilmiöitä tiettyyn rajaan asti. Sen jälkeen tarvitaan toisenlaisia, taiteelliselle tutkimukselle ominaisia keinoja; vapautta, kuvittelua, materiaalisuutta. Hahmotan oman roolini tässä hankkeessa toisaalta läsnäolon ja keskustelukumppanuuden ja toisaalta tekstiin talletetun havainnoinnin kautta. Olemme yhdessä kerineet auki kysymyksiä, makustelleet käsitteitä ja ajatuspolkuja sekä hahmotelleet ehdotelmia. Tekstin keinoin olen pyrkinyt tallentamaan havaintoja, ajatuksia ja kysymyksiä sellaisina kuin ne ovat prosessin eri vaiheissa osin kokemuksellisestikin näyttäytyneet.
Teemu: Tutkimusta on tietenkin hirveän monenlaista. Osaa siitä koskee hyvin tiukat ja selväpiirteiset kriteeristöt ja normit. Toisessa ääripäässä koko tutkimuksen luonne keksitään aina uudestaan. On siis mahdollista että eri tilanteissa termin erilaisilla tulkinnoilla saattaa synnyttää ristiriitoja. Minulle itselleni on tärkeää, että ainakin tämän hankkeen piirissä jokaisella on oikeus omaan tulkintaansa asiasta. Taiteilijan ja kuraattorin pitää saada työskennellä sillä tavalla ja koetella niitä käsitteistöjä, mikä hänestä tuntuu vetävältä. Oma roolini on ehkä mahdollistaa olosuhde, jossa ei hetkeen tarvitse määritellä tekijyyttään ulospäin. Voi istua mikrobiologien välissä labrassa tutkimassa maaperänäytteitä, käydä tarkistamassa kaasumittauspisteen ilmastotutkijan kanssa tai luetteloimassa oheiskasveja luomuviljelijän kierroksella. Kaikissa tilanteissa ollaan saman tuntemattoman alueen reunalla, yhteisen ihmetyksen äärellä. Kaikki ottavat siitä sen, mikä itselle tuntuu tarpeelliselta. Toinen koittaa tehdä laskennallisen kaavan kasvien moninaisuuden vaikutuksesta biodiversiteettiin, toinen lähtee työskentelemään kehollisen tuntemuksen kanssa siirtyessään monokulttuuripellolta kedolle. Ehkä pointtini on se, että saa kutsua tekemistään miksi itse haluaa, kunhan sen kanssa on mahdollisimman rentoutunut olo, kun edetään kohti omaa kiinnostuksen kohdettaan, sellaista praktiikkaa jonka parissa haluaa aikansa täällä viettää.
Saara: Minun on vaikea ajatella tutkimuksellisuutta muuten kuin ensisijaisesti tieteellisen tutkimuksen kautta, jolloin hypoteesin, tutkimuskysymyksen, aineiston ja johtopäätöksen kaltaiset vaiheet paaluttavat työskentelyä. Koen ehkä siksi ajatuksen tutkimuksellisuudesta taiteen kohdalla vähän hankaavaksi, enkä ole valmis ottamaan ajatusta ihan heti vastaan. Olen kyllä samoilla linjoilla Aleksandran kanssa siitä, että taide voi omilla keinoillaan jatkaa siitä, mihin tiede pysähtyy.
Jos taiteilija liittää tutkimuksellisuuden omaan praktiikkaansa, niin minua kyllä kiinnostaa ymmärtää, että mitä hän sillä tarkoittaa ja miksi hän on valinnut käsitteen sanallistamaan omaa tekemistään. Minulle Trophic Verses -projektin tutkimuksellisuus yhdistyy toivottuun asennoitumiseen: uteliaisuuteen, valmiuteen asettua jonkin tuntemattoman äärelle ja kysymysten muodostamiseen, joka voi olla vähintään yhtä merkityksellistä kuin vastauksen saaminen kysymykseen. Teemun huomio on minusta oleellinen, kaikki saatamme puhua vähän eri asiasta, kun puhumme tutkimuksellisuudesta taiteen kontekstissa. Itselleni se voi olla kiinnostava pohdinnan kohde esimerkiksi siltä kantilta, että mikä on taiteen suhde tietoon, mutta ei taidetta määrittävä tekijä.
Anna: Trophic Verses on tuonut kiinnostavia teoksia erilaisiin paikkoihin ja tehnyt siten tutkimuksellista taidetta ja sen erilaisia muotoja näkyväksi moninaiselle yleisölle. Millainen prosessi paikkojen valintaan liittyy ja miten paikat ovat vaikuttaneet työskentelyyn? Entä yleisöön? Miten suhde yleisöön muuttuu erilaisten esityspaikkojen myötä, tai onko yleisö projektin kannalta olennainen?
Julkiseen tilaan liittyy myös riskejä, esimerkiksi Maiju Hukkasen Viikin pellolle pystytetty teos varastettiin. Toisaalta museo- ja galleriatilojen ulkopuolella toimimiseen kiteytyy kiinnostavia kysymyksiä saavutettavuudesta ja hallinnasta: kenelle teos on saavutettavissa ja millä ehdoilla, ja kuka ja miten projektia voi kontrolloida? Museotilaan verrattuna julkisessa tilassa toimiminen on hallitsematonta, mikä toisaalta on kiinnostava osa tekemistä itsessään, ja myös poliittisen kannanotto siinä, miten se purkaa oletettuja hierarkioita.
Aleksandra: Olemme hankkeen puitteissa puhuneet paljon esityspaikan ja yleisön merkityksestä. Mennäänkö ulos vai galleriaan, rakennettuun tai rakentamattomaan ympäristöön? Keskelle vai matkan päähän? Ja mitä se tarkoittaa nimenomaan kontrollin, saavutettavuuden, yleisösuhteen, ajallisuuden suhteen? Kaikki nämä ovat hyvin keskeisiä kysymyksiä. Kontekstilla on myös valtava merkitys teoksen sisällön kannalta. Esimerkiksi Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa esillä olleeseen maaperän ja sitä peittävän kasvillisuuden hengitystä tutkivaan maa- ja mediainstallaatioon Maatuu uinuu henkii (Respiration Field) sisältyvät prosessit olisivat muodostuneet hyvin erilaisiksi valkoista heijastavassa galleriatilassa tai peltomaisemassa verrattuna puutarhan tasaisen vihreään nurmikenttään.
Teemu: Esityspaikkaan liittyy tosiaan monen monta ulottuvuutta, niin sisällöllisiä ja taiteellisia, kuin tuotannollisia ja yleisösuhteeseenkin liittyviä. Omalla kohdallani kiinnostus sekä kenttätyöhön, että teosten esittämiseen hallitsemattomissa olosuhteissa ja ympäristöön kytkeytyen ovat olleet keskeinen ammatillisen innostuksen lähde muutaman viime vuoden ajan. Tiesin alusta asti, että haluan katsoa mihin prosessit vievät enkä asettaa itselleni etukäteen mitään esityspaikkaan liittyviä reunaehtoja. Teos ja työskentely saavat määritellä itsensä loppuun asti, ehkä teos vaatii viljeltävää maata, ehkä tuulta tai joen. Sinne se sitten laitetaan. Muista hankkeessa työskentelevistä taiteilijoista ei ollut tiedossa edes nimiä, joten ajattelin omaa tuntemustani peilaten että ehkä muutkin kaipaavat sellaisia mahdollisuuksia.
Taiteen esittämistilojen hakuprosesseihin ei tuotannossa ollut aikaa eikä niiden vuokraamiseen haluttu käyttää projektin materiaalirahoja. Toivoin, että muutkin taiteilijat ja kuraattorit olisivat kiinnostuneita kokeilemaan erilaisia tiloja ja tavoitettavuuksia – oli mahtava huomata että kaikki todellakin olivat. Mutta, on iso harppaus paperilta maastoon. Vaikka riskit ovat tiedossa ja osaan niistä on voitu varautua, on julkisessa tilassa, ihmisten, eläinten ja sääolojen armoilla taiteen esittäminen jotain, mikä vaatii itse kokeilemista. Ensimmäinen kerta voi olla aika hermoja raastava kaikessa epävarmuudessaan. On kuitenkin hienoa huomata, että olen tämän hankkeen myötä ylittänyt jonkun kynnyksen, siirtynyt tuumailuista tekoihin ja saanut kokemusta siitä mitä kaikkea voi tapahtua ja kuinka hienoa se voi olla!
Tuotannollisesti ehdottomasti suurin asia tulee esiin budjetin suunnittelussa. Tavanomaisesti budjetti päättyy avajaisiin, mutta julkisessa tilassa työskentelyssä siihen pitää aina sisällyttää riittävät teoksen tarkastus- ja huoltokulut. Ellei teos nimenomaan ole tarkoitettu tuhoutumaan esitysaikana, niin se vaatii huomioita ja huolenpitoa esillä ollessaan, eikä muuta, esimerkiksi kesälomaa, kannata kuvitella, ellei joku ole vastuussa teoksen tarkkailusta.
Hallitsemattomuudessa on jotain kaunista. Olemme oppineet taiteen olevan tarkoin suojeltua ja konservoitua, ja teknisesti aina toimivaa. Tämä on toki sinällään usein ihan perusteltua ja tavoiteltavaa. Taiteelle ei kuitenkaan voi antaa määritelmää, jossa nämä olisivat sen edellytyksiä. Minulle käänteentekevä oli Ei Arakawan teos Harsh Citation, Harsh Pastoral, Harsh Münster Skulptur Projekte Münsterissä 2017 – itse tehdyt led-pikseliset-ryijyt olivat suurelta osin tuhoutuneet kesän aikana ulkona niityllä, vaikka ne oli yritetty suojata säältä. Tavallaan teos oli epäonnistunut kestämään reilun kolmen kuukauden näyttelyaikaa, ja maailman parhaassa taidetapahtumassa! Itselleni kuitenkin tuli tunne että tässä on jotain, että nämä on tehty niin kuin taiteilija on halunnut, eikä niitä ole korvattu vaikkapa kaupallisilla, geneerisillä ulkoilmanäytöillä. Pieleen meni, mutta parempi silti näin. Joskus into voi voittaa pelot ja jotain kokeillaan vaikkei se välttämättä toimisi loppuun asti. Ehkä se ei olekaan niin vaarallista? Teoksen tuhoutuminen tai varastaminen toki voi silti tuntua aidosti pahalta, ja sitä pyritään välttämään.
Kun mietin yleisöä niin mietin itseäni katsomassa muiden teoksia. En ole yleisötyön ja viestinnän ammattilainen, en osaa ennakoida yleisön reaktioita, nähdä yleisöä numerona, maksimoida näkyvyyttä. Olen ottanut ohjenuorakseni, että jos teos kiinnostaisi minua, niin se voi kiinnostaa jotain muutakin, ja se saa riittää. Hankkeesta saadun palautteen perusteella, ainakin väliaikaiset teokset lähestulkoon missä vaan ovat yleisesti ottaen hyvin vastaanotettuja. Kohtaamiset niiden äärellä ovat usein vapautuneita ja uteliaita, ja niitä myös tulee enemmän, koska tyypillisesti teoksen luona tulee käytyä usein. Yleisö on toki tärkeä osa prosesseja, ja jos sitä ei ollenkaan löydy niin se masentaa, olipa teos missä hyvänsä. Mutta tekijänä ensisijaista on kuitenkin tekemisen kiehtovuus ja kilvoittelu. Vasta sen jälkeen voi miettiä miten yleisö tavoittaa teoksen, ja se voi tapahtua esimerkiksi myös vaikka dokumentaation kautta.
Saara: Projektiin mukaan kutsumani taiteiija Laura Soisalon-Soinisen kohdalla paikan löytäminen oli keskeistä, koska hänen työskentelynsä käynnistyy ja toteutuu aina suhteessa paikkaan. Lauran paikka on maatila ja myös sen ihmiset ovat olleet mukana prosessissa jakamassa tietoa ja kokemuksia. Tätä paikkaa on siten mahdoton ajatella ilman yhteisöä, joka on jo nyt osa Lauran työsentelyprosessia. Suhde yleisöön laajemmin on vielä avoin, koska mahdollisesti syntyvä teos on vasta kehkeytymässä ja sen muoto saa määrittää esittämisen tavan.
Anna: Kun puhuimme Teemun kanssa hankkeesta, nousi esiin taiteen kyky käsitellä tuntematonta, ei-kielellistä, joka jää perinteisen tutkimuksen ulkopuolelle. Itse ajattelen, että ihmisinä, sekä yksilöinä että ihmiskuntana olemme jatkuvasti tuntemattoman äärellä, ja taide on olennainen paikka tämän mahdollisesti ahdistavankin kokemuksen tarkastelemiseen. Trophic Verses konkretisoi näitä tunteita käsittelemällä esimerkiksi maaperää, joka on yhtä aikaa tuntematon ja materiaalisesti läsnä oleva.
Kokemuksellisen ja ei-kielellisen tiedon välittäminen ei kuitenkaan ole yksinkertainen kysymys – miten tätä on hankkeessa lähestytty? Miten välittämisen eri ulottuvuudet ovat vaikuttaneet projektissa?
Aleksandra: Itse kipuilin alkuvaiheessa kovasti nimenomaan tämän kysymyksen äärellä. Miten lähestyä jotakin sellaista, mitä ei voi silmin havaita? Onko ei-kielellisen sanoittaminen väkivaltaista? Kirjoittaminen tuntui pitkään täysin sopimattomalta välineeltä. Tietyllä tavalla kielellisen ilmaisun rajallisuuden ymmärtäminen oli lopulta myös avain eteenpäin.
Teemu: Tämä on tosiaan keskeinen tekemisen ja keskustelujen kysymys, joka on varmaan tullut kaikkien mukana työskentelevien kanssa perustavanlaatuisella tavalla esiin. Taide itsessään toki ihan perinteisesti on usein tuntemattoman kanssa toimimista, eräänlaista jäsentämistä, muotoutumista tai vaikka kuvittelua, joskus se voi olla tuntemattoman tunnetilan akuutimpaa ilmaisua, möykyn piirittämistä. Oikeastaan juuri tuntematon on se alue, joka tekee tieteen ja taiteen yhteistyöstä itselleni luontevaa ja mieluisaa. Ehkä haaste onkin ennen kaikkea siinä, että kielellistä tietoa on monista ilmiöistä saatavilla kuitenkin melko paljon – vaikkakin paljon olisi ja onkin vielä tieteeltä tuntemattomissa tai väärin käsitetty. Miten ottaa kaikki tieto sisään, ikään kuin kulkeutua jonkinlaiselle alueelle sen kautta, oivaltaa niin paljon uutta ja sitten todeta, että katsoo kohti suurta tuntematonta. Samassa linjassa vaikkapa niin sanotun kovan tieteen tekijöiden kanssa – hehän tutkivat asiaa, eivätkä tiedä vielä. Mielestäni tämä pointti on nykytaiteilijan ja kuraattorin kannalta aivan keskeinen. Miten kaikki tuo tieto, mitä missä tahansa tutkimuspohjaisessa taiteessa – siis praktiikassa jossa on jonkinlainen tutkimuksellinen tai vaikkapa taustoittava elementti mukana – tulee prosessoitavaksi periaatteessa loputtomat määrät, jossain vaiheessa ikään kuin siirtyy taiteellisen toteuttamisen tieltä sivuun? Eli miten sukeltaa tiedollisten kerrosten läpi kohti tuntematonta, pysähtyä sopivassa kohtaa, ja operoida taiteelle ominaisia menetelmiä käyttäen kohti teosta, muotoja.
Otetaan esimerkiksi tilanne, että opit valtavasti uutta jostain ekosysteemistä tietyllä alueelle. Tiedollisesti ymmärrät sen dynamiikkaa, tiedät miten aluetta on muokattu ja millaisia interventioita sinne on tehty. Opit nimeämään paljon uusia lajeja ja luonnontieteellisiä ilmiöitä. Ja jossain vaiheessa päästät irti ja annat kehon tai esteettisen vaikutelman kuljettaa läpi taiteellisen työskentelyn, toki limittyen ja palaten ja kerraten erilaisia maailmankuvaa muokkaavia tiedollisia havahtumia. Omassa katsannossani juuri tässä konkretisoituu taiteilijan ammattitaito ja tekijyys, joka erottaa työskentelyn vaikkapa luovasta viestintäkampanjasta tai journalismista. Taiteilija elää oman prosessinsa läpi lopulta yksin eikä minkäänlaisen, ainakaan ennalta olevan tiedon välittymisestä ole takeita, eikä sille ole tarvettakaan. Taiteilija synnyttää toimiessaan uudenlaisia tietämisen tapoja ja tiedon muotoja. On ehdottoman tärkeää, että tämä sekä suodaan taiteilijalle ja että hän itse pitää tästä omaleimaisuudestaan kiinni. Muuten työskentely ja teos latistuvat, ja taiteen ja tieteen vuorovaikutus epäonnistuu.
Saara: Itse aion Aleksandran tavoin kirjoittaa projektin aikana. Se on vielä edessä, joten en varmasti vielä osaa kuvitella kaikkia haasteita mitä tulen kohtaamaan kun yritän kielellistää kokemuksiani maaperän ilmiöiden äärellä. Hankkeen aikana olen tuntenut suurta riittämättömyyttä maaperää koskevan tiedon edessä, on ollut tarve palata biologian oppikirjoihin ja tarttua faktoihin – riittämättömyyden tunne on siis johtanut jonkinlaiseen maaperän tiedollisen haltuunoton tarpeeseen. Olen hahmottanut ehkä entistä tarkemmin maaperän roolin ilmastokriisissä, mikä synnyttää huolta.
Sitten toisaalta maaperän pohdiskelu on värittänyt taide-elämyksiäkin yllättävillä tavoilla: aloin kesällä lukea Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaania täysin ajattelematta tätä projektia. Heti romaanin lähtökohta – suo, kuokka ja Jussi – eli se, miten torppari Jussi raivaa itselleen suosta pellon ja tontin perheensä talolle ja näin itsenäistyy, oli kuitenkin juuri tänä kesänä erittäin monisyinen lukukokemus. Ajattelin Jussin käsittelemää maaperää jonkinlaisena toimijana Linnan romaanin juonessa. Ja sitten on kiinnostavaa seurata, mitä Laura päätyy tekemään maatilalla. Minulla on tällä hetkellä tällaisia toisistaan hyvin erilaisia kokemusten säikeitä, joiden kanssa on antoisaa ajatella ja katsoa mitä tapahtuu. Ehkä näissä kiteytyy oman prosessin tasolla se, mitä tuo materiaalisen ja tuntemattoman yhdistelmä minulle on.
Anna: Keskustelussamme mietimme myös maaperän pikkueläimiä ja, kuten Teemu asian muotoili, sitä ”epäkotoisaa ajatusta” että nämä aivottomat pikkueliöt pyörittävät maailmaa. Omasta mielestäni ajatus perinteisen älykkyyden ulkopuolella toimivasta systeemistä on lohdullinen. Karen Baradin ”quantum field theoryn” ajatus vastustaa elämän katoavuuden periaatetta: ”Particles are born out of the void, go through transformations, die, return to the void, and are reborn, all the while being inseparable from the wild material imaginings of the void.[1]
Ajatus systeemistä, joka toimii vailla perinteisessä mielessä älyllistettyä suunnitelmaa ja odotusta lopputuloksesta on kiehtova – voisiko Trophic Verses toimia jossain mielessä paralleelina tällaiselle systeemille, ja esimerkkinä intuitiopohjaisesta tekemisestä, jossa osalliset toimijat yhdessä etenevät suuntiin, joihin hanke vie?
Aleksandra: Ainakin omassa hahmotuksessani yhteisellä pohdinnalla ja ihmettelyllä ja sitä kautta toki myös intuitiolla on ollut hankkeessa iso rooli. Kukin on lähtenyt liikkeelle omista kiinnostuksen kohteistaan, käsityksistään ja tavoistaan tutkia ja olla, mitä kautta hankkeeseen on avautunut erilaisia tasoja ja yhä uusia säikeitä. Avoimuus tai pitäisikö sanoa huokeus (vai huokoisuus?) tutkimustapojen, prosessin ja lopputuloksen suhteen on tuntunut hyvältä, samoin kuin tätä kautta väistämättä syntyvä kokeellisuus.
Teemu: Ainakin tuo kuulostaa kauniilta ajatukselta! Itselleni tärkeää on se että hanke etenee ja kehittyy, no, orgaanisesti, paremman sanan puutteessa. Mitä se olisi suomeksi, eläimellisesti? Tai ei-keinotekoisesti. Eläimen määritelmään ei kuulu vaatimusta aivoista. Ja silti maaperän pikkuiset eläimet, toki yhdessä esimerkiksi mikrobien ja sienten kanssa, muodostavat systeemitasolla eittämättä maailman älykkäimmän eläinsuorituksen, tapahtuman joka ylittää ihmisenkin kekseliäimmät saavutukset ja joka joka tapauksessa edeltää kenenkään maanpäällisen mitään saavutuksia.
Taiteellisen työskentelyn voima on heittäytymisessä, jota ehkä parhaiten voisi kutsua juuri kokeellisuudeksi: että tietää ettei voi tietää mitä seuraa, ja voi ikään kuin ainakin hetkellisesti tipahtaa pois aikalaisihmisten “arkijärjen” kehästä. Jos aivotonkin eläin, vaikkapa kastemato saa huomattavasti enemmän hyvää aikaan tämän planeetan elinolosuhteiden kannalta kun ihminen, ei älyllisyydellä kannata ehkä lähteä leijailemaan ajatuksella, että tiedän kaiken ja kaikki on koko ajan täysin minun hallinnassani. Myöskään siis esimerkiksi tämän hankkeen katsannossa. Jonkinlaisten lähtökohtien asettaminen, olosuhteiden luominen, fasilitointi kun sille on tilausta, on ehkä tarkoituksenmukaisempaa, ja terveellä tavalla nöyrempää maailmassa oleilua.
Saara: Minusta tätä hanketta voi hyvin perustein ajatella tällaisen tekemisen tavan kokeilun alustana.
Anna: Teemun kanssa keskustellessamme esiin nousi myös kysymys ympäristön vaikutuksesta omaan olemiseen ja työskentelyyn. Itse pidän siitä, mitä harhailu, eksyminen ja vaikkapa jonkun teoksen etsiminen, jopa vaikka sitä ei koskaan löytäisi, tekee ajattelulle. Arvostan sekä mahdollista fyysistä epämukavuutta että nautintoa, jotka poikkeuksellisiin paikkoihin kaupunkiympäristössä ja luonnossa sijoitettujen teosten tekeminen tai kokeminen tuottaa. Taiteen vieminen ulos gallerioista, museoista ja työhuoneista tuntuu nousseen jonkinlaiseksi “trendiksi” viime vuosina. Onko asia näin, ja jos niin on, osaatteko arvioida syitä? Entä seurauksia – mihin taide menee tulevaisuudessa?
Aleksandra: Trendi on aina vähän hankala sana, mutta totta on, että julkinen taide on saanut viime vuosina enenevästi ja ansaitusti huomiota – viime kuukausista puhumattakaan. Syyt ovat varmasti moninaiset, mutta voisin tänään ajatella, että sellaiset sanat kuin osaksitulo, vapautuminen, vapauttaminen, altistaminen, täydentyminen, kyseenalaistaminen, moniaistisuus, kokemuksellisuus, prosessi, pysäyttäminen, särö ja tasa-arvo voisivat olla osa vastausta. Haluaisin uskoa, että tulevaisuuden taide on kunnianhimoista, rohkeaa, aukinaista ja ekologisesti kestävää.
Teemu: Jos sellainen suuntaus on niin pidän sitä monessa mielessä hyvänä asiana. Taiteilijat tutkivat uudenlaisia praktiikkoja ja samalla uudenlaisia tuotantorakenteita. Toivon, että se näkyisi myös rahoituksessa, eli etteivät esityspaikat mahdollistaisi rahoitusta vaan teoksen sisältö. Tällä olisi hyvät seuraukset tasa-arvoisuuden ja monimuotoisuuden kannalta. Toki tätä jo jonkin verran tapahtuukin.
Omalla kohdallani kyse on työskentelytavoista ja työn sisällöstä. Viime vuosina ja tällä hetkellä työskentelyssä kiinnostaa reaaliaikainen kytkeytyminen ympäristöön – sekä hetkellisessä että pitkäkestoisessa mielessä. Työskentelyyni kuuluu sekä kenttäretkiä ja -kokeiluja että teoksen lopullista esittämistä suhteessa tiettyyn ympäristöön. Pidempiaikaisia kokeiluja toteutan Maataidetilallamme Kemiönsaarella. Siellä työhuoneena on ihan konkreettisesti pelto, metsä ja kosteikko. Tämä ei tarkoita että vastustaisin tai sulkisin galleriat tai museot pois, mielelläni työskentelen niissäkin. Mutta en halua rajata praktiikkaani niiden esityskäytäntöjen mukaan. Toisaalta taas ulkona tai vaihtoehtoisessa tilassa työskentelyn jälkeen voi huokaista helpotuksesta lämmitetyssä ja valvotussa näyttelytilassa – senkin erityislaatuisuutta ja mahdollisuuksia osaa arvostaa ja hahmottaa taas uudella tavalla.
Saara: En tiedä onko kyse trendistä, vai jatkuvasta liikkeestä taiteen muodoissa ja sen esittämisen ehdoissa, mikä saa eri aikoina eri merkityksiä. Kysymyksestäsi tulee ainakin mieleen 1970-luvun maataide ja sen yhtenä motiivina ollut instituutiokritiikki. Ehkä tässä ajassa, ja myös tulevaisuudessa, huomio kiinnittyy siihen, miten taidetilojen (usein sisätilojen) ulkopuolella teos asettuu suhteeseen monilajisen maailman kanssa, vaikka niiden maaperän pieneliöiden kanssa.
Teksti: Anna Jensen
Kuvat: Trophic Verses
[1] No Small Matter: Mushroom Clouds, Ecologies of Nothingness, and Strange Topologies of Spacetimemattering (112) in the Arts of Living on a Damaged Planet ed. Anna Tsing, Heather Swanson, Elaine Gan, Nils Baubant. 2017.
Keskustelukumppanit:
Aleksandra Kiskonen (OTT, KuM, HuK) on tutkija, toimija ja kokija, jonka tausta on oikeustieteessä, estetiikassa ja kuratoinnissa. Viime aikoina Aleksandraa ovat mietityttäneet ystävyys, arvot, julkaisut ja perustavanlaatuiset muutokset. Hän työskentelee tällä hetkellä julkisen taiteen määräaikaisena amanuenssina Helsingin taidemuseo HAMissa sekä tuottaa Parties For Public Sculpture -tapahtumasarjaa yhdessä James Prevettin kanssa.
Teemu Lehmusruusu on kuvataiteilija ja tohtorikandidaatti Aalto-yliopiston taiteen laitoksella. Hänen työskentelynsä kytkeytyy ihmisen aistein havaitsemattomiin biologisiin vaikutusketjuihin, joiden varaan luonnollinen maailmamme rakentuu. Vuosina 2018–2021 hän työskentelee päätoimisesti Trophic Verses -hankkeen taiteilijana ja fasilitoijana. Lehmusruusu toimii myös Suomen biotaiteen seuran hallituksen puheenjohtajana. Hänen seuraava teoksensa nähdään Helsinki Biennaalissa Vallisaaressa kesällä 2021.
Saara Karhunen (FM) on taidehistorioitsija, joka työskentelee vaihtuvissa rooleissa ja olosuhteissa kuraattorina, tuottajana ja kirjoittajana. Tällä hetkellä Karhusen päivätyö on Porin taidemuseossa, jossa hän toimii näyttelypalveluiden intendentin sijaisena. Hän on myös Kulttuurilehti Mustekala ry:n hallituksen puheenjohtaja.
Lisää projektista: www.trophicverses.com
Kansikuva: Maiju Hukkanen: Möyhentäjät – Stirrers, 2020. Viikin pelto, Helsinki.