Oikeastaan tämä esitys alkoi jo paljon ennen esitystilaan saapumista. Kun avaan Helsingin ydinkeskustassa gallerian oven päästäkseni ”yksilöllisen tuhoamispalvelukokemukseni” äärelle, olen jo käyttänyt tunteja pohtien tulevaa teosta.
Mitä viedä tuhottavaksi?
Vaihtoehto 1: Vaaleanpunainen, muovinen, pitsisomisteinen päivänvarjo, lahja entiseltä poikaystävältä. En pidä vaaleanpunaisesta. Enkä pitsistä. Päivänvarjon konsepti jo itsessään tuntuu Härmässä oudolta. Poikaystävääkään en ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Turha esine, josta en osaa luopua, jäänne menneestä
Vaihtoehdon hylkäysperuste: Pelkään voodoo-efektiä. Aivan kuin minulla olisi jotain ex-poikaystävää vastaan, jos veisin häneltä saamani lahjan tuhottavaksi. Ei ole.
Vaihtoehto 2: Jokin kirja, cd- tai dvd-levy, turha tai ikäviä muistoja tuova
Vaihtoehdon hylkäysperuste: Taiteen tuhoaminen saa niin vahvoja mielleyhtymiä sanan- ja ajattelunvapauden rajoittamisesta, että en pysty. En, vaikka syy teoksen tuhoamiseen olisikin jossain viitteellisemmässä kuin itse kyseisen teoksen sisällössä.
Vaihtoehto 3: Vuosia hintalappuineen vaatekaapissa roikkunut vaate: hätäostos, motivaatiovaate tai muu huti
Vaihtoehdon hylkäysperuste: Jotenkin ilmiselvä vaihtoehto, tylsä. Kaapit ovat täynnä turhaa ja sellaista johon ei liity tunnesidettä, se on typerää. Halvalle rievulle saa mielikuviteltua poliittisia mielleyhtymiä ja sen tuhoamisen voisi sanoittaa ilmastoaktiksi, kulutuskritiikiksi, joksikin ajallemme oleelliseksi toimeksi. Mutta toisaalta; voin laittaa ehjän vaatteen kiertoon ja selvän lumpun vieminen esitykseen ei tunnu miltään
Vaihtoehto 4: Tavattoman ruma lamppu, joka ei ota löytääkseen paikkaansa
Vaihtoehdon hylkäysperuste: Perintö isoisältä. Rumuudestaan huolimatta tärkeä muistoesine. Ja oikeastaan siitä tulee tunnelmallinen valo.
Vaihtoehto 5: Rakennuspölynimuri täynnä pölyä, symboloimaan remontin ja siihen liittyvän tunnevuoristoradan päättymistä
Vaihtoehdon hylkäysperuste: Tämä harmittaa, mutta asuinkumppani on vienyt sen paria päivää aiemmin Sortti-asemalle.
*
Olen käynyt irtaimistoani läpi tarkasti harkiten. Haluaisin ottaa esitykseen mukaan esineen, jonka tuhoaminen symboloi minulle jotain, eikä ole vain tapa suorittaa annettua kriitikon tehtävää. Ja koska kyseessä on taideteos, haluaisin tunnekokemuksen lisäksi myös kokea jonkinlaisen visuaalisen spektaakkelin. Kuinka hienosti pölyn täyttämä imurin rotkale voisikaan hajota kappaleiksi!
Avatessani oven Tiketti Galleriaan, avaan Tuho-osaston oven. Todellisuuden tutkimuskeskuksen tuottama Tuho-osasto on:
”[P]aikka, johon voi tuoda tuhottavaksi esineen, josta haluaa hankkiutua eroon erityisellä tavalla. – – Tuho-osaston tarkoituksena ei ole tuottaa hyvää mieltä uudelleenkäyttämällä tarpeetonta roinaa, vaan kanavoida pahaa mieltä, ahdistusta, ärsytystä tai muita raskauttavia tunteita mahdollisesti puhdistavaksi tai ilahduttavaksi taide-elämykseksi. Tai vain nauttia hävityksestä tietämättä miksi.”
Haluan kaikki tehot irti tällaisesta mahdollisuudesta, en himmailla viemällä roskia esitystilaan. Haluan tunteita. Haluan spektaakkelin.
Ennen kuin olen päässyt Tuho-osastolle sisään, olen päivien ajan pohtinut tulevaa esityskokemusta ja sitä, mikä siitä nousee minulle teemaksi. Se on huomattavasti pidempi ennakkoajatteluaika kuin yleensä ennen taidenäyttelyä tai esitystä. Tuho-osaston henkilökohtainen vastaanottovirkailija (Talvikki Eerola) ohjaa minut istumaan ja täyttämään esitietolomaketta tuhoamista odottavasta tavarastani. Galleriaan on rajattu muovilla erillinen aulatila tuhoamispalveluun saapujaa varten. Tila muistuttaa teurastamoa tai sarjamurhaajaelokuvaa. Ja tavallaanhan tämä tila on esineiden (ja ehkä muistojen tai tunteidenkin) teurastamo tällä hetkellä. Tuijotan omaa esinekokonaisuuttani ja kirjoitan sille esitietolomakkeen vaatimat viimeiset sanat. ”Heippa hei, rumat lasikulho ja aterimet, te jotka vaihduitte hartaudella ostetun aterinkokonaisuuden tilalle muuton yhteydessä. Menköön mukananne remonttistressi ja sellainen kiire, joka mahdollistaa itselle tärkeiden asioiden hukkaamisen tai vaihtumisen tarpeettomaan roskaan.”
Pukeudun minulle ojennettuun suoja-asuun ja astun vastaanottoaulasta tuho-osastolle.
Taiteilijaduo Luukestit, eli Louna-Tuuli Luukka ja Heidi Kesti, odottavat oransseissa spandex-asuissaan. Valkoisen tilan seiniä kiertää välineistö, joka miellyttäisi montaa kotinikkaria ja -kokkia, se toimisi sellaisenaan myös pienenä kidutuskammiona. Tuhoamisapuvälineitä on pihtiarsenaalista lekaan, keittolevystä puutarhasaksiin. Sarjamurhaajamielikuva ei mene pois. Istun alas ja ojennan heille tuhottavaksi tuomani esineen. Nyt se alkaa!
Kesti lukee kirjoittamani jäähyväissanat ja Luukka tarttuu tuhoamistoimeen. Hän aloittaa hiomalla taltalla kaikki aterimet läpi. Mitään ei tapahdu, nämä rumat aterimet ovat sitkeitä pirulaisia. Taltta vaihtuu vasaraan ja Luukka nakuttaa haarukkaa syömäkelvottomaan muotoon. Keittolusikka ei ota alistuakseen taiteilijan tuhoamisvoimalle. Pikkulusikan kohdalla tiedetään jo miten toimia ja homma nopeutuu. Veitsi katkeaa kolmeen osaan ongelmitta. Luukka on käyttänyt tähän mennessä talttaa, vasaraa, sorkkarautaa, puristinta ja koko kehoaan vääntääkseen minun aterimeni uuteen uskoon. Seuraa kohta, jonka ajattelin ennakkoon spektaakkeliksi: lasikulhon rikkominen. Spektaakkelinhalustani tietämättömät Tuho-osaston taiteilijat yrittävät aluksi sulattaa sen, mutta mitään ei tapahdu. Lopulta kulhorumilus mäsäytetään turvakankaan sisällä muusinuijalla pirstaleiksi. Spektaakkeli on laimea.
Luukan painiessa remonttimuistojeni kanssa, on Kesti nauhoittanut työn ääniä. Naurattaa. Olen täällä hautaamassa remonttitraumojani. Vasaran pauke, kalske, särinä, rutina, metallinen hankausääni, kaikki tuo ärsytti remontin loppuvaiheessa sietämättömästi. Ja tässä samanlainen meteli nyt muuttuu äänitaiteeksi. Kesti tekee taltioinnin lähes huomaamattani, ja vasta jonkin aikaa Luukan tarkkaa tuhoamistyötä seurattuani tajuan, että äänet monistuvat, voimistuvat, muuttuvat pienten kääpiöiden nikkaroinniksi, remonttiriidoiksi, bileiksi, monia mielleyhtymiä saavaksi kappaleeksi. Yksilöllinen tuhoamispalvelukokemukseni huipentuu siihen, että Kesti lukee esitietolomakettani ääneen, osaksi ääniteossilppua. Puhe ja sen myötä ajatukseni puuroutuvat massaksi, josta ei enää erota sanoja. Nyt raskaat ajatuksenikin on tuhottu, upeaa!
Lopulta hiottu, hakattu, taivutettu, katkottu, sulatusyritetty ja moukaroitu esineistöni siirtyy osaksi galleriaa, jossa muiden Tuho-osastoon tuotujen objektien jäänteet jo ovat. Tuhotyön tehneet taiteilijat asettelevat haarukan- ja lasinpaloja mieleisekseen asetelmaksi. Ruma lasikulho on muuttunut siipien näköisiksi paloiksi.
Astuessani kadulle huomaan oloni kevyeksi. Jotain varsin vapauttavaa Tuho-osasto sai aikaan, halusin tai en. Hauska kokemus! Mutta missä siinä oli taide? Mitä jos juuri kokemaani kutsuttaisiin ainoastaan ”tavaroiden rikkomisen halusta inspiroituneeksi palveluksi”? Ei installaatioksi, ei kokemukselliseksi esitykseksi. Muutama vuosi sitten trendiksi koitti nousta aikuisten ”Anger Roomit”, vihahuoneet, joissa saa maksua vastaan itse tuhota kokonaisten huoneiden sisältöjä, heiluttaa pesäpallomailaa ja heittää televisio seinään. Arvaan sen olevan varsin terapeuttista, jos kaipaa fyysistä kohdetta vihalleen. Todellisuuden tutkimuskeskuksen Tuho-osasto kutsui luokseen osittain samankaltaisella myyntipuheella, mahdollisuutena purkaa patoutumia asiaan, esineeseen tai henkilöön. Omalla kohdallani Tuho-osasto-teos kääntyy kuitenkin lasikulhoa kestävämmäksi havainnoksi materiasta pikemminkin kuin tuhoamisesta nautintoa saavaksi henkiseksi tai fyysiseksi kokemukseksi.
Miellän taiteen ehdotukseksi ajattelulle, tavaksi pakottaa ajattelemaan. Sitä Tuho-osasto teki. Käytin paljon aikaa pohtiessani, mistä olin valmis luopumaan ja erityisesti, mitä merkityksiä tavaroilla ympärilläni on ylipäänsä. Osan tarkoitus on käytännöllinen, osan esteettinen, imagollinenkin, valtaosan muistoihin liittyvä, elämäntarinaani rakentava. Tärkeimmäksi Tuho-osastosta jää omat huomioni suhteestani materiaan. Harva taideteos on pakottanut äärelleen näin pitkäksi aikaa ja perusteellisesti.
Matkatessani galleriasta kotiin yhtä lasikulhoa ja neljää aterinta kevyempänä, mietin vielä mitä jos olisin tuonut tuhottavaksi sen pinkin päivänvarjon tai peräti ex-kumppanin valokuvan? Tai tuhoututtanut Tuulen viemää -elokuvan tai Charles Bukowskin tuotannon? Perustuslain? Viikon muoviroskat tai kilon glitteriä?
*
Teksti: Heidi Backström
Kuvat: Reality Research Center
*
Todellisuuden tutkimuskeskus: Tuho-osasto, 7.-21.9.2018
(Tiketti Galleria, Urho Kekkosen katu 4-6, Helsinki)
Konsepti & tuhoaminen: Taiteilijaduo Luukestit, eli Louna-Tuuli Luukka (EDma) ja Heidi Kesti. Teos oli Luukan taiteellinen opinnäytetyö Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta Esitysdramaturgian maisteriohjelmasta
Henkilökohtainen vastaanottovirkailija: Talvikki Eerola
Tilasuunnittelu: Ville Aunola & Luukestit
Tuotanto: Annu Kemppainen ja Heta Keskinarkaus / Todellisuuden tutkimuskeskus
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta mukana:
Näyttämämestari: Marja Zilcher
Tarpeisto: Heli Hyytiä
Puvusto: Anne Lehto Sirpa Luoma, Kati Mantere ja Arja Nuppola
Ääni back-up: Heikki Laakso
Valo back-up: Janne Björklöf
Tuottaja: Aapo Juusti
Ohjaava opettaja: Katariina Numminen
Kursiivilla olevat teosesittelyn osat ovat Todellisuuden tutkimuskeskuksen ennakkomateriaalia teoksesta (www.todellisuus.fi)