Vuosi sitten ajattelin monien muiden tapaan, ettei korona kestäisi kesän yli. Vuoden lopussa oli toiveikkuutta ilmassa, odotusta siitä että roaring twenties tekisi comebackin. 2020 oli kollektiivisesti katsottuna kamala vuosi ja 2021 kaiken piti muuttua.
Kesän jälkeen rajoitukset palasivat asteittain. Kuukausi kerrallaan elämä on jatkunut varovaisesti, varuillaan ja pysähdyksissä. Nyt vuodenvaihteen jälkeen elokuvateatterit ovat kiinni, konsertit ja teatteriesitykset on peruttu. Salaa pääsee katsomaan ehkä jonkun läpimenon, jos sattuu tuntemaan jonkun tai olemaan alalla.
Olen ollut etuoikeutettu, sillä korona ei ole juuri vaikuttanut omaani tai läheisteni terveyteen. En ole ennen tätä elänyt aikana, jolloin pandemia olisi vaikuttanut elämääni näin kouriintuntuvasti. Kuuntelen kiinnostuneesti suurten ikäluokkien ihmisten kertomuksia keltakuumeesta ja ymmärrän elokuvista, vaikkapa Tsai Ming-liangin The Holesta (1998), ettei pandemia ole uutta tällä planeetalla. On ollut pitkään tiedossa, että kiihtyvällä ilmastonmuutoksella on vaikutuksensa epidemioiden leviämiseen. Silti tuskin kukaan osasi tai halusi ennakoida tilannetta, jossa nyt olemme.
Koronaa ajatellessa päädyn ajattelemaan mittasuhteita, ja lopulta myös hahmotuskykyni luonnollista rajallisuutta. Tämäkin pandemia menee ohi muiden pandemioiden tapaan, sanon ensin itselleni. Arkeani eläessä saatan silti olla hyvinkin turhautunut tähän kaikkeen ja siihen, miten elämäni on muuttunut. Myös siihen, miten tämä vaikuttaa tulevaisuuteeni ja toimeentulooni tämänhetkisestä opiskelijastatuksestani huolimatta. Kaikki tuntuu välillä todella vaikealta.
Konsulttiyhtiö EY:n laatiman tutkimuksen mukaan kulttuuriala ja luovat alat ovat kärsineet Euroopassa toiseksi eniten koronapandemian vuoksi. Esittävien taiteiden liikevaihto on romahtanut 90 prosenttia. Taiteen edistämiskeskuksen ja Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen Cuporen barometrin mukaan taas 13 prosenttia taiteilijoista on vaihtanut alaa tai harkinnut sitä koronapandemiasta johtuen. Tämän joukon muodostavat tanssitaiteen, sirkustaiteen, näyttämötaiteen ja musiikin alan taiteilijat.
Esittävät taiteet pohjaavat vahvasti läsnäoloon ja yhteen kokoontumiseen. Hyvästä syystä asetetut kokoontumisrajoitukset vievät tämän pohjan eikä taiteilijoilla ole välttämättä enää intoa ja voimia kokeilla uudenlaisia muotoja, kuten Zoom-esityksiä tai videomonologeja. Ilmassa leijailee väkevää kaipuuta kokoontumiseen ja yhdessä kokemiseen. Kun pohdimme viime keväänä erään teoksen kohdalla kokeellisen striimauksen mahdollisuutta, joku työryhmästämme kysyi: ”Miksi emme tekisi vain elokuvaa?”
Voisiko yhdessä kokoontuminen tapahtua jotenkin epäperinteisesti? Milleniaalidramaturginakaan omat taidot eivät riitä kaikkeen. Diginatiiviudesta ja somesovellusten keskinkertaisesta hallitsemisesta ei ole apua, jos oma ammattitaito on vankasti draamassa ja esityksissä. Jos ennen pandemiaa teatteriväki pohti kuumeisesti teknologian ja taiteen yhteensovittamista, nyt pandemian aikana teknologia tuntuu pursuavan korvista ulos. Voimavarat ovat yksinkertaisesti loppu. Ehkä esittävien taiteiden tekijöiden tulisi tehdä enemmän yhteistyötä elokuva-alan tekijöiden tai koodareiden kanssa? Näin eri alojen vahvuudet voisivat päästä esiin mahdollisuuksista tinkimättä. Toinen asia on se, syntyykö uudenlaista (esittävää) taidetta olosuhteiden pakosta vai onko se paras mahdollinen taiteellinen keino? Olisiko edes intressiä yhteistyöhön molemmin puolin? Ehkä pandemian aikana ei vain ole varaa valita.
Pandemia on mahdollistanut myös hidasta yksin tekemistä. Kirjoittamiseen eivät kokoontumisrajoitukset vaikuta. Koska esittävät taiteet ovat muuan muassa yhteistyön taidetta, muiden kuin kirjailijan työ on kuitenkin haastavaa. Ja kuka esittää kirjoitetun näytelmän, jos esityksiä ei voida pitää? Kun koronasta pyrkii löytämään hyviä puolia, miettii sen sallimaa hitautta. Ehkä olimme muutenkin ylikuumentumassa ja tämä vain pakottaa meidät, hieman vanhentuneesti sanottuna ehkä, downshiftaamaan hybriksestä, johon olimme matkalla. Näinkin voi ajatella, mutta lopullinen pysähdys merkitsee toiminnalle useimmiten loppua. Ja lopusta syntyy uusia alkuja. Pelkään, että alan elvyttämiseksi teatterit alkavat panostamaan seuraavina vuosina mahdollisimman riskittömiin teoksiin, kuten vaikkapa klassikoihin ja musikaaleihin. Näissäkin on tosin laajasti mahdollisuuksia, jos ei lähdetä tekemään vain ja ainoastaan niin kuin on aina ennenkin tehty.
Oli työ hidasta tai nopeaa, työn tekijät tarvitsevat rahaa. Pandemia korostaa freelancer-taiteilijoiden haavoittuvaista asemaa; useat eivät todellakaan saa ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa ja aiemmista töistä saadut rahat ovat menneet elämiseen. Apurahajärjestelmä tuntuu lottoarvonnalta, joskin myönnöt ovat perusteltuja. Moni hyvä hakija jää kuitenkin ilman apurahaa, siis taloudellista tukea. Tämän lisäksi työn tekeminen on haastavaa näissä olosuhteissa. Todellisuus on astetta enemmän kitkuttelua ja odottelua työttömyyspäivärahalla ja toimeentulotuella. Ehkä tämä kaikki kohta helpottuu.
Tällaisena aikana on helppo kyseenalaistaa taiteen merkitys. Taide ei kuitenkaan sijaitse jossakin omassa kuplassaan, yhteiskunnan ulkopuolella vaan on itse asiassa olennainen osa sitä. Se on itsessään hopeareunus pilvessä, tai kenties itse pilvessä – pieni vesipisara kaiken höyryn seassa. Esittävät taiteet saavat ihmiset kokoontumaan yhteen ja tunnistamaan jotakin yllättävänkin yksityistä yhteisesti jaetusta hetkestä. Näyttämöllä on mahdollisuus käsitellä yhteisön asioita. Taide resonoi solutasolla ja sanojen ulkopuolella. Se vaikuttaa tavoilla, joita ei voi mitata.
Kuten aina, tulevaisuus on kysymysmerkki. Mediassa on uutisoitu viime päivinä taidealan ahdingosta ja esimerkiksi pääministeri Sanna Marin on kertonut hallituksen valmistelevan kulttuuri- ja tapahtuma-alalle koronatukea. Toivon mukaan luvatut tuet ottavat huomioon taiteen kentän realiteetit eivätkä keskity tukemaan vain suurimpia toimijoita. Epävarmuus on taiteilijalle usein tuttua, eikä tulevaan auta kuin suhtautua avoimin mielin sumuisesta näkymästä huolimatta. Liialliset epävarmuustekijät uhkaavat kuitenkin horjuttaa ja tuhota osan alasta. Vallitseva poikkeustila pakottaa tarkastelemaan alan nykyisiä tukirakenteita: millä tavoin niitä voisi vahvistaa tulevaisuutta varten? Yksin en keksi tähän vastauksia. Tulevaisuudelta toivonkin eri toimijoiden välistä yhteistyötä alan vahvistamiseksi ja kestävämmän kulttuurin hyväksi. Myös perustuloa kaikille toivon yhä. Se voisi olla ratkaisu niin moneen asiaan.