Hanna Lamnaouer 9.5.2015
Maailmanlopusta kertovan videoteoksen voisi olettaa sisältävän tummanpuhuvia, raskasmielisiä sävyjä, mutta myönnettäköön että tragikoominen kerronta on ratkaisuna omaperäisempi ja jopa vaikuttavampi. Turun taidemuseon pimiössä nähtävä ruotsalaistaiteilija Johan Bergström Hyldahlin (s. 1984) video Dear Jesus, do something on teos, jossa science fiction, film noir, erikoistehosteet sekä animaatio kietoutuvat hauskaksi ja intensiiviseksi mustavalkoelokuvaksi.
Johan Bergström Hyldahl: Dear Jesus Do Something, 2014
Muutaman sekunnin tulevaisuuteen näkevän koneen keksinyt tiedemies sekä kivinäytteitä keräävä kuumatkailija ovat autuaan tietämättömiä esittävänsä päärooleja maailmanlopun tragikoomisessa loppunäytöksessä. Heitä yhdistää toisiinsa maailmankuvan mekaanisuus ja vieraantuminen todellisesta elämänkamppailusta. Kummankin ajattelu kulkee automatisoituneita ratojaan painottaen omaa, eksklusiivista tietoa ? tietoa, joka on hyödyllistä ja tuiki tarpeellista ? paitsi silloin kun tulee maailmanloppu. Päähenkilöiden vakaa oletus vastoinkäymisten ohimenevyydestä törmää armottomaan todellisuuteen: elämä suistuu kirjaimellisesti radaltaan, matkustajat junaradalta rotkoon.
Keksijä hokee esittelypuhettaan ikään kuin mantrana, yhtäkkiä hissistä loppuu virta. Valojen palatessa hokeminen jatkuu. Se, että päähenkilö hermoilee enemmän keksintönsä presentaation sujumisesta kuin maailmanlopusta, ja se että kokoukseen osallistujat sietävät toisiaan juuri sen verran kuin heidän hierarkkiseen asemaansa kuuluu, kärjistävät ristiriidan ympärillä tapahtuvan kanssa.
Tiedemies ihmettelee vilpittömästi miksi muut eivät näe maailmanloppuun kytkeytyviä kehitysmahdollisuuksia ja keksinnön vapauttavaa potentiaalia. Yleinen epäluulo kääntyy epäluuloksi keksijän moraalia kohtaan. Kuumatkailija taas uskoo kuuhun laskeutumisen olevan uuden elämän alku ja kertoo ponnekkaan seikkaperäisesti miten aikoo lajitella kuusta keräämiään kiviä.
Saako tiede olla moraalitonta? Voiko tutkimusmatka avaruuteen olla oikeutettua kieltäytyessään moraalisista kannanotoista? Onko inhimillisyyden ydin älyllisessä kehityksessä vai moraalisuudessa ja vastuuntunnossa? Nämä kysymykset ovat keskeisiä Andrei Tarkovskin Solariksessa ja Stanley Kubrickin elokuvassa Avaruusseikkailu: 2001. Myös Hyldahlin teos osoittaa eksistentiaalisten oivallusten ensisijaisuuden rationaalisen ajatteluun nähden. Päähenkilöille varmin ja ensisijaisin todellisuus on rationaalinen tietoisuus, kävi ristiriita ympäröivän todellisuuden kanssa kuinka absurdiksi tahansa. Valinnat pohjautuvat järkeen, eivät omakohtaiseen merkityksenantoon. Pelko pysyy loitolla ainoastaan siitä syystä, että tietoisuus kuolemasta on jotakin järjelle tavottamatonta. Teosta voi lukea sartremaisesti minän epätoivoisena pyrkimyksenä tyrkyttää rakenteellisuutta ilmiöiden maailmaan, ”toiseen” joka on perusteiltaan irrationaalinen ja sattumanvarainen.
Johan Bergström Hyldahl: Dear Jesus Do Something, 2014
Välähdykset loputtomasta raadannasta, (kuin) viimeistä päivää juhlivista sotilaista sekä neljästä junassa jammailevasta miehestä, todistavat ihmisten pitävän sinnikkäästi kiinni sosiaalisista rooleistaan. Camus uskoi, että yhteiskunta ja uskonto opettavat ihmisille valheellisesti, että toisella on järjestys ja rakenne. Yrittäen tukahduttaa tunteensa levottomuuteen, rajaamalla itsensä jokapäiväisen kokemuksen piiriin, teoksen sivuhenkilöt samalla luopuvat vapaudestaan ja alistuvat toisen valtaan. Elokuvan absurdius vaikuttaa camuslaisittain olevan väistämätön seuraus yksilön järjestystä kaipaavan tietoisuuden ja järjestystä vailla olevan toisen yhteentörmäyksestä.
Teoksen lopussa mekaaniseen toistoon jumiutuneet hahmot, erilaisia kulttuureja edustavat tanssijat, tyrannosaurukset, villieläimet, sekä televisiosta tutut hahmot bikinityttöineen ja chaplineineen, eskaloituvat ihmiskunnan evoluution kuvaksi. Kuten nääntymäisillään oleva voi kuulla harhana juuri sen omasta mielestä ärsyttävimmän disco-renkutuksen, tämä kollaasimainen ilmestys tuntuu tarrautuvan kaikkein viihteellisimpiin ärsykkeisiin.
Teos nostaa esiin ihmisen yksinään harhailevana, mihinkään havahtumattomana itsepetoksen uhrina. Hyldahl käsittelee vanitas-teemaa nykyihmistä puhuttelevasti: itseriittoinen usko ihmiskunnan järkevyyteen ja kehityksen jatkuvaan voittokulkuun ovat illuusioista suurimmat ja pettävimmät. Jatkuva kehitys itseisarvoisena päämääränä sulkee pois eheän ihmisyyden.
Kuva virittää tuntoaistin
Studion puolella depytoi tänä keväänä Turun Taideakatemiasta valmistuva Rita Anttila (s. 1988). Hämärän alue -näyttelyssä valokuvien omakuvallisuus on keino mielen, ruumiin, muutoksen ja rajallisuuden kysymysten pohtimiselle. ”Hämärä” toimii lähtökohtana todellisuuden rakentamiselle ja aiheille. Taiteilija kertoo tavoittelevansa jännitettä, joka syntyy erilaisten tilojen vääristyneestä mittakaavasta sekä hämärän kokemuksesta. Vaikutelmaa mittakaavan vääristyneisyydestä lisää laaja-alaisimpien teosten pieni koko ja pääsääntöisesti keskilinjaa noudattavan ripustuksen yli pyrähtäminen. Jännitettä puolestaan lisäävät yksityiskohtien punaiset valon pilkahdukset, värimaailman ollessa muutoin niukan maanläheinen.
Anttilan mukaan aistillinen, ruumiillinen kokemus on ilmaistavissa valokuvan keinoin. Havaitseminen kokonaisvaltaisena, ruumiillisena kokemuksena ilmenee hänen töissään erikoislähikuvina, tunnusteltavuutena. Oma keho on lähinnä, mikä selittää fokusoitumisen pinnan karheuteen ja kosketusaistista assosioituviin visuaalisiin rinnastuksiin. Kohdevalaistut paljaat niskat, käsivarret, joutsenen hento kaula, hiussuortuvat, lintu ja niittykasvien korret kurkottavat kaikki ylemmäs. Keskialan puuttuessa valaistut fragmentit litistyvät tummennettua taustaa vasten kompaktisti, havaintoa terävöittäen. Myös tuntoaistin avulla hahmottaminen etenee aina vaihe vaiheelta, usean kohteen yhtäaikaisen katsomisen sijaan. Rajaamalla visuaalisesta pois tuntoaistin sokeat pisteet, Anttila tekee ne näkyviksi.
Rita Anttila: Line, 2014
Helakan punaiset yksityiskohdat, tumma tausta ja paljaat niskat tuovat päällisin puolin mieleen Anni Leppälän tuotannon. Värien ja muotojen mehevyys vaihtuu kuitenkin Anttilan kuvissa vuoropuheluksi ilmeettömän sameaksi kuluneen, kuivakan pinnan ja aran ensikosketuksen välillä.
Työt ovat visuaalisesti samanarvoisia, mikään niistä ei jouduta katsetta tai varasta huomiota. Tämä on perusteltua, mikäli painopisteen halutaan olevan taktiilisissa vaikutelmissa, kaikkein kevyimpien kosketusten kautta hahmottamisessa, siinä miten nähdään. Ehkäpä tämä selittää myös kuvien oudon kepeyden.
Johan Bergström Hyldahl: Dear Jesus, do something, Turun Taidemuseon pimiö
Rita Anttila: Hämärän alue, Turun taidemuseon studio
17.5.2015 asti