Vuoden nuori taiteilija 2020 – Aapo Huhta
Tampereen taidemuseo
12.9.-8.11.2020
Vuoden nuori taiteilija -palkinnon tänä vuonna saanut valokuvaaja Aapo Huhta on todennut, että hänen teoksissaan ihmiset näyttävät olevan hukassa, rajalla, menossa jonnekin. “Bird in a Cage” -sarjassa hän on kuvannut murrosikäisiä nuoria lapsuuden ja nuoruuden välitilassa. Yhdessä kuvista tyttö seisoo paljain jaloin aivan vesilammikon reunalla kotitalonsa edessä.
Sarja on liikuttava ja hauskakin, sillä muotokuvien lisäksi Huhta on kuvannut ystäviensä teini-iän kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Vielä ilman internetiä kasvanut sukupolvi on tallentanut tuntojaan paperille eivätkä yksilöllisillä käsialoilla tehdyt merkinnät ole kadonneet bittiavaruuteen. Bird in a Cage -sarjassa on läsnä nostalgia ja haikeus. Toteava mutta empaattinen katse on läsnä myös “Encounters“-sarjassa, jossa Huhta on kuvannut tavallisia suomalaisia omissa ympäristöissään ja puuhissaan.
“Block“-sarja on formalistinen, jyrkkä ja tylykin näkemys Manhattanin liikekortteleista. Kuvissa ei juuri ole visuaalisia vihjeitä, joiden avulla ne voitaisiin sijoittaa juuri Manhattanille. Otokset kuvaavat pääosin pukumiehiä ja betonista ympäristöä. Kuvien ihmiset eivät näyttäydy yksilöinä; heidät on kuvattu kasvottomina, vailla yksilöllisyyttä joko kauempaa tai piinallisen läheltä, niin että ihosta erottaa jokaisen karvan ja huokosen. Ainoa nimen ja kasvot saava henkilö on mies, jonka katoamisilmoituksen Huhta on kuvannut. Tarjolle tulee helposti tulkinta, että inhimillisyys on Huhdan Manhattanilta kadonnut. Yhdessä sarjan kuvista suljettujen metalliovien raoista näyttää pursuavan vaaleanpunaista vaahtoa, aivan kuin myös feminiinisyys olisi suljettu pois näkyvistä.
Huhta on todennut, että “Blockin” Manhattan oli vertikaalinen, maskuliininen maailma. Vuonna 2016 Huhta matkusti Namibiaan, jonka aavikkomaisema on horisontaalinen. Taustalla oli halu päästä kaukaiseen, hiljaiseen, kuunkaltaiseen paikkaan. Syntyi sarja “Omatandangole“. Sana tarkoittaa kangastusta oshiwambon kielellä. Kuten kangastus, myös valokuva on illuusio, mutta myös totta. “Eikö se täydellinen hetki, jonka kamera vangitsi, ollutkin hetken totta”, Huhta kirjoittaa.Etuoikeutetun länsimaalaisen katse Afrikkaan on lähtökohtaisesti kolonialismin perinteen raskauttama. Huhdan kuvat eivät lankea kliseisiin eivätkä erityisesti “esitä” Namibiaa. Maisema on nimetön samalla lailla kuin Manhattan “Block“-sarjassa. Pääosin mustavalkoiset kuvat ovat upeita. Kasveja ja eläimiä esittävät kuvat ovat voimakkaan latautuneita ja symbolisia, vailla ajan tai paikan painolastia. Yöperhonen yhdessä suosikkikuvistani voisi olla Dorén Raamatusta tai vanhasta luonnontieteellisestä tietokirjasta.
Taiteellisen toimintansa ohella Huhta on kuvannut muun muassa Helsingin Sanomille ja ottanut muotokuvia muusikoista. Näyttelyssä on jonkin verran esillä näitäkin kuvia. Myös sanomalehtikuvissaan Huhta onnistuu vangitsemaan hetken tavalla, joka tekee arkisesta aavistuksen oudon. Kuten Helen Korpak kirjoittaa näyttelyluettelossa julkaistussa esseessään, Huhta yhdistää havainnointikyvyn ja kyvyn tulkita ympäristöä usein odottamattomalla tavalla.
Näyttely Tampereen taidemuseossa on taitavasti ja kunkin kuvasarjan luonnetta kunnioittaen ripustettu. Upea näyttelyluettelo sisältää Helen Korpakin hienon esseen, joka pohtii valokuvauksen olemusta ja sijoittaa Huhdan valokuvan traditioon.