Nuori Voima -lehti on julkaissut komean kaksoisnumeron Susan Sontagista. Numerossa 4–5/09 on suomennettuna hänen kuuluisia esseitään, kuten ”Against Interpretation” (1964), joka on saanut suomenkielisen otsikon ”Tulkintaa vastaan”.
Oikeastaan se mitä Sontag vastustaa, on taiteen tulkkaaminen tai kääntäminen joksikin muuksi. Erityisesti kirjallisuuskritiikin huonoihin tapoihin on kuulunut Sontagin mukaan teosten kääntäminen tai selittäminen tyyliin ”oikeastaan X tarkoittaa A:ta.” Kriitikot ovat poimineet sisällöstä kohtia ja selittäneet teoksen sisällön uudelleen, mistä on ollut seurauksena ”tulkinnan ylimielisyys, joka peittää teoksen taakseen”.
Vierastan termiä ’tulkinta’ tässä yhteydessä, sillä Sontag ei puhu teoksen tulkinnasta hermeneuttisessa mielessä. Hän puhuu teoksen tulkkaamisesta, kääntämisestä tai selittämisestä, mitä sana ’interpretation’ tässä yhteydessä tarkoittaa. Teoksen ymmärtävä tulkinta merkitsee jotakin aivan muuta, se merkitsee keskustelua teoksen kanssa ja teoksen kontekstin huomioon ottamista. Tulkkaaminen ja kääntäminen tapahtuu sääntöjen avulla, mutta mitään sellaisia modernissa taiteessa ei ole.
Niinpä se kritiikin muoto, jota Susan Sontag vastustaa, on – modernin taiteen kannalta auttamatta vanhentunut – suppea hermeneuttinen tulkintatekniikka. Modernilla ajalla valmiita taiteen sääntöjä ei enää oleta, vaan jokainen teos on luo omat sääntönsä. Modernilla ajalla kriitikon on keksittävä teoksen periaatteet joka kerta uudestaan, sillä jokainen teos on ainutlaatuinen.
Veli-Matti Saarinen viittaa oheisessa Kriitikosta kiinni -numeron artikkelissaan ”Kritiikki teknisen reproduktion aikakaudella” romantiikasta periytyvään ajatukseen, että kriitikon tulee kuunnella kärsivällisesti teosta, ”hankkiutua intiimiin suhteeseen sen kanssa ja saada se näin paljastamaan salaisimmat tendenssinsä”. Juuri tätä ymmärtävä hermeneuttinen kritiikki on. Saarinen huomauttaa, että
”Modernin kriitikon tehtävänä on pyrkiä ymmärtämään teoksen yksilöllisiä pyrkimyksiä ja aiemmin tuntemattomia sääntöjä”.
Silloin kun teos todella luo jotakin uutta, eikä vain matki jotakin tunnettua mallia, kriitikko ei voi vedota sääntökokoelmaan.
Myös Sontag toteaa esseensä lopussa, että ”nykytaide pakenee tulkintaa”. Olisi parempi sanoa (tai oikeastaan kääntää), että nykytaide pakenee sääntöjä. Pitää paikkansa, kuten Sontag sanoo, että moderni runous pakenee ”tulkinnan karkeista kourista” sillä korjauksella, että moderni runous pakenee sääntöjen karkeista kourista. Ei ole mikään uutinen, ainakaan Euroopassa, että uusi taide sanoutuu irti vanhoista muoto-opillisista ja muista sisältöä koskevista säännöistä, näin on ollut jo varhaisromantiikasta alkaen. Tämä ei kuitenkaan vähennä teosten tulkinnan tärkeyttä, eikä tee hermeneuttista kritiikkiä tarpeettomaksi, päinvastoin. Juuri tämä asiantila haastaa tulkitsijaa.
Olen puolustanut usein hermeneuttista tulkitsevaa menetelmää kritiikissä sillä perusteella, että kriitikon on syytä olla tietoinen siitä, mitä on tekemässä. Filosofinen hermeneutiikka tarjoaa kriitikolle menetelmän, mutta ei sääntöjä.
Hermeneuttista menetelmää kutsutaan joskus myös ymmärtäväksi menetelmäksi. Pidän kuitenkin parempana puhua teosten tulkinnasta kuin niiden ymmärtämisestä. Jos sanotaan että ”X on ymmärtänyt teoksen niin ja niin”, viitataan turhan voimakkaasti ymmärrykseen eli järkeen. Jos taas sanotaan että ”X on tulkinnut teoksen niin ja niin”, voidaan käyttää suomen kielen ’tulkinta’ sanaan liittyvää taiteellista ja intuitiivista merkitystä. Solistit tulkitsevat musiikkia, he ovat tulkintainstrumentteja, he tekevät enemmän kuin pelkästään lukevat teoksen nuotit läpi ymmärryksenä avulla.
Tulkintataitoon kuuluu kritiikissä osata tulkita myös teoksen sanattomia viestejä, lukea rivien välistä eli käyttää herkkyyttä ja vastaanottavaisuutta teoksen materiaalin ja moninaisten vivahteiden suhteen. Tähän ei ole olemassa mitään valmiita sääntöjä, kysymyksessä on taito, joka opetellaan.
Tulkintataito, sensitiivisyys tekee kriitikon. Juha-Heikki Tihinen puhuu oheisessa artikkelissaan ”Kriitikko taideteoksena” Oscar Wilden näkemyksestä, että (hyvän) kriitikon tulisi olla taiteilija. Tässäkin on kysymyksessä tulkintaprosessiin lähtemisestä. Kaikista ei siihen ole. Tihisen mukaan tästä on seurauksena väistämättä kritiikin epädemokraattisuus. Kriitikko asettuu arvoasteikossa korkeammalle kuin ne ”lattanaamat”, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, jotka eivät taiteesta lainkaan välitä. Tihisen mukaan ne, jotka eivät ole koskaan yrittäneet lähteä persoonalliseen tulkintaprosessiin, eivät tiedä mitä kritiikki on. Pitääkö heidän siis vaieta koko asiasta?
Tässä tullaan lopulta kritiikin yleisöön. Martta Heikkilä kyselee omassa puheenvuorossaan “Kritiikin paradoksit, yleisö, yhteisö ja taiteen riippumattomuus” , onko kriitikolla yleisöä ja mikä yleisö on?
Oman käsitykseni mukaan yleisö, lukijat viime kädessä arvioivat, onko kriitikon esittämä tulkinta osuva vai ei verratessaan omaa kokemustaan kritiikissä esitettyyn. Edellytyksenä on tietysti, että yleisöllä on joku oma käsitys teoksesta. Näin yleisöstä tulee kriitikon kriitikko. Yleisö joko hyväksyy tulkinnan tai sitten se hylkää sen. Tämä ei tarkoita, että yleisö olisi samaa mieltä kaikista tulkinnan yksityiskohdista tai aina edes sen pääasiasta.
Martta Heikkilä pohtii, voiko yleisö olla yhtenäinen joukko, jonka edustajana kriitikko esiintyy. On vaikea ajatella, että myöhäismodernilla ajalla kriitikko enää asettuisi edustamaan koko yleisöä. Suomessa tämä kyllä on ollut tapana, varsinkin itsenäisyyden alkuaikoina. Tällöin kriitikot määrittelivät taiteen kautta kansallista identiteettiä ja ottivat, lupaa kysymättä, koko kansakunnan äänen. Tämä on esimerkki kritiikin epädemokraattisuudesta.
Kysymys ’Puhuuko kriitikko yleisön nimissä’ on yhtä sopimaton nykyaikaan kuin käsitys, että ’Taiteilija edustaa koko kansakuntaa’. En ole vielä tavannut sellaista elävää taiteilijaa, joka allekirjoittaisi edellisen.
Niinpä kriitikko ei edusta arviossaan lopulta muuta kuin itseään. Kritiikin kirjoittaja paljastaa lukijoille aina omat asenteensa. Samalla hän paljastaa myös intiimin seuranpitonsa teoksen kanssa. Tässä mielessä Susan Sontagin camp –essee ”Muistiinpanoja campista”(1964), joka myös sisältyy Nuori Voima lehden Kultatuplanumeroon, on mainiota luettavaa ja sitä kannattaa tutkia tarkkaan. Kriitikon on syytä olla selvillä itsestään, on hyvä ottaa hieman ironista etäisyyttä omaan kirjoittamiseensa.
Sillä lopulta kriitikon esittämä tulkinta voi osoittautua kyseenalaiseksi teokseen ja sen taustoihin paremmin tutustuttaessa. Ensi käden tulkinta voi olla väärä ja voi olla, ettei teos ole viime kädessä tulkittavissa lainkaan.
Linkki