On kirjoitettava, koska näin on sovittu, niin kuuluu siis tehdä. Kirjoitan, vaikken tätä nykyä erityisesti nauti siitä. Yritän lykätä tehtävän aloittamista silmäillen kotini likaisia pintoja, auringonsäteessä leijailevaa pölyä ja villakoiria nurkissa. Illalla on imuroitava, miksen tekisi sitä jo nyt? En siivoa vaan haudutan lasillisen [1] puriste-pu’erhia, syön kolme etäisesti Marianne-karamellin makuista Domino-keksiä (ne ovat vegaanisia, mistä Fazerille kiitos) ja avaan tekstinkäsittelyohjelmaan uuden, valkean dokumentin. Kirjoitan otsikoksi ”Tunnollisuudesta”, koska kirjoitan tunnollisuudesta.
Tekemisen vaikeus on aiheena lattein, jonka voin keksiä. Valitsen sen silti, sillä tiedän, mistä puhun. Toimeen tarttuminen on useimmiten ollut minulle hankalaa ja vastenmielistä. Aloittamisen hankaluuden aikaansaamia kitkeriä tunteita on usein lieventänyt vain vakavalta sairaudelta tuntuva mielenlaatu, kuristava käsi, joka on pakottanut tekemään läksyt heti koulusta tultua, kuuntelemaan tunnilla, piirtämään marginaalit ruutuvihkoon viivoittimella ja jättämään reunoihin ruudun verran tyhjää (tämä on saamistani neuvoista parhaita). Olen (ollut) identiteetiltäni kympin tyttö, kiltti ja suorittava. Se on ollut ihanaa ja hirveää.
Olin näet nuorempana siinä uskossa, että elämän voisi jotenkin suorittaa. Tai oikeastaan näin minulle vakuutettiin ja koin, että sellaista minulta vaadittiin. Uskoinko oikeasti? En tiedä. Joka tapauksessa kaikki olisi hyvin suoraviivaista: ensin käydään peruskoulun pakollinen oppimäärä ja sitten lukio. Opiskellaan ammatti – siinä saa kulua korkeintaan viisi vuotta, ei ainakaan kuutta enempää – mennään töihin ja naimisiin, perustetaan perhe ja asutaan miellyttävässä omistusasunnossa. Uskoin ihmisen olevan valmis kaksikymmentäviisivuotiaana, itsevarma ja tietävä. Toimintaani vaikutti ajatus siitä, että ainoastaan nuorena voi (ja kannattaa) oppia. Jälkeenpäin arvioituna vertailu muihin ja se, etten ollut oppinut, lamaannutti vuosiksi.
Ensi koti sisustettiin siistiksi ja tasaväriseksi. Jännittävää aksenttia toi hailakka vaaleansininen, keittiöön asennettiin sinivalkoruudullinen kappa. Nykyään tunnen tuota tiettyä vaaleansinisen sävyä kohtaan syvää ja pistävää katkeruutta. Silloista itseäni kohtaan tunnen lähinnä tylsämielistä pettymystä. En sentään vihaa, mutten missään nimessä laupeuttakaan.
”Minähän sanoin” -tyypin bestwisseröintiä [2] voi harjoittaa myös menneisyyden itseä kohtaan. Että hupsu poika, et ymmärtänyt. Uskoit jonkun toisen tulevaisuuteen, omaasi et kyennyt näkemään. Kadotit elämästä vuosia, sait arvonimen, jota et ilkeä käyttää, yliopistolla viihdyit korkeintaan kielenhuollon luennoilla muttet koskaan pääaineen kursseilla. Puoliksi pakotettuna ostetun opiskelijahaalarisi heitit jätesäiliöön samana vuonna, kun uskalsit pitkän empimisen jälkeen hakeutua täydennyspalvelukseen ja siviilivarantoon. Hupsu poika!
Elämä:
[ ] Suoritettu
[x] Ei suoritettu
Lopulta ymmärsit asiain tolan havaitessasi, että ainoat piirroksesi seitsemän opiskeluvuoden aikana olivat syntyneet laskentatoimen luentomuistiinpanojen (viivoittimella piirrettyihin) marginaaleihin. Opit, ettei koskaan ole liian myöhäistä vaihtaa mahdollisesti kohtuullisen tyydyttävää suunnitelmatulevaisuutta epävarmuuteen ja niukkuuteen. Ymmärsit lopulta alkaa elää.
Mustekalan ex-päätoimittaja, kriitikko Matti Tuomela kirjoitti tällä samalla foorumilla kaksi vuotta sitten intohimottomuudesta. Teksti on tunnustuksellisuudessaan lohdullinen. Puolivahingossa nyrkkeilyharrastuksen pariin ajautuneen ja harrastustaan velvollisuudesta suorittaneen henkilön muistelut tuntuivat tutunlaisilta, vaikken itse olekaan koskaan harrastamalla harrastanut mitään, pikemminkin kavahtanut sellaista. Velvollisuudentunnon ajamana suoritettu koulu vaati vastapainokseen täyden vapauden ja omiin mieltymyksiin, lähinnä lukemiseen ja piirtämiseen, uppoamisen.
Sittemmin unohdin mielihaluni keskittyäkseni suorittamiseen, kunnes onnellisten sattumuksien myötä ymmärsin, mikä on parasta. Voisinpa jakaa Tuomelan innostavan tavoitteellisuuden (”Taiteesta en ole koskaan kirjoittanut tavuakaan ilman työllistymisaikeita […].”), mutta koen itse lähinnä ajautuneeni, kyennyt muutamaan hapuilevaan askeleeseen tyystin ilman taiteen tai estetiikan opintoja. Silti: liiasta tunnollisuudesta luopuminen on ollut hyvä päätös, valtavan hyvä, vaikka hintana olisikin varovainen eteneminen side silmillä.
Tietenkin syyllistyn myös intohimottomuuden syntiin. En esimerkiksi juuri välitä ruoasta [3] tai ruoanlaitosta, mikä joskus tuntuu eri ruokatrendeistä pöhisevässä yhteiskunnassa suorastaan, niin, kohtuullisen kokoiselta synniltä. Ruoka, mikäli se on kohtuullista ja eläinperäisistä aineksista vapaata, kelpaa minulle ilman intoiluakin. Vähemmän vahvoina hetkinä unelmoin osaavani iloita ruoasta kuin kuvapankkikuvien naiset salaattiensa äärellä. Oikeastaan unelmoin osaavani iloita mistä hyvänsä kuin kuvapankkikuvien naiset salaattiensa äärellä. Vaikka sitten vain salaatista. Mutta työ on työtä, eikä aina voi kirjoittaa Magnetic Fieldsistä [4] tai Shellacista [5] (varsinkaan pääasiassa kuvataiteeseen keskittyneessä julkaisussa).
Tunnollinen ihminen ei syö salaattiaan nauraen, hän syö sen pragmaattisesti ravintoa saadakseen, jotta voi lounashetken jälkeen palata työnsä ääreen. Tuntemani taiteilijat taiteenlajista riippumatta ovat tunnollista ja kunnollista väkeä. Työt hoidetaan eikä senkään jälkeen heittäydytä hunningolle. Pikemminkin kohennetaan elintapoja, luovutaan alkoholista, harrastetaan liikuntaa ja ollaan ylipäätään toimeliaita ja suhtaudutaan työtehtäviin niiden vaatimalla vakavuudella. Vapaa-ajalla kiinnostavat alkoholittomat cocktailit, jooga ja treenaus.
Taiteilijaystävien tekemisiä seuratessani olen havainnut joutuvani ottamaan oppia ja pohtimaan omia valintojani. Toisinaan toivoisin olevani tarpeeksi vahva ottaakseni heistä oppia, elämään järkevämmin. Puurrettuani, kärsittyäni ja lopulta vapauduttuani, päästyäni leikkimään kriitikkoa ja taiteilijaa havaitsen olevani tilanteessa, jossa toivoisin olevani tunnollisempi. Että en vain suorittaisi intohimoani.
Teksti ja kuvat: Tuomas Tiainen
Viitteet
1. Kyllä, lasillisen, vaikkei lasi materiaalina olekaan teelle paras kumppani. Näin argumentoi esimerkiksi Pekka Nihtinen Kiinalaisessa teekirjassaan (2004), ja on tietenkin aivan oikeassa. Ylläkuvatussa tapauksessani tulisi pu’erh hauduttaa lasittamattomassa savikannusta, kuten joskus toiminkin. Omistan laadukkaalle pu’erhille pyhitetyn ihastuttavan Yixing-kannun, joka on vieläpä harvinaista vihreää savea. Kannen nuppi on muotoiltu kilpikonnaksi (eläin symboloinee kiinalaisessa kulttuurissa päämäärätietoisuutta, rohkeutta, järkähtämättömyyttä tai jotain muuta tavoiteltavaa ominaisuutta). Käytän kannuani liian harvoin, en nytkään, mikä on harmi, sillä jokainen haudutus jättää sisäpinnan huokosiin jäljen ja siinä haudutettu tee on hyvää.
2. ”Bestwisser” viittaa tässä Kaverille ei jätetä -TV-sarjan jaksoon Jorma löytää tyylinsä (1999), jossa sanaa käyttää Taneli Mäkelän esittämä laborantti Reino Kurkela. Miesten vaatteet, naisten aatteet -lähtökohtaa hyödyntävä jakso on sarjan muistettavimpia. Reino Kurkela, Jorma Härmälä (Vesa Vierikko) ja Tapio Rautakoura (Pirkka-Pekka Petelius) puhuivat, puhuivat ja puhuivat sittemmin myös alkuperäisideaa tuskastuttavasti äärimmilleen venyttäneessä Ou nou! -spin off -sarjassa (2001).
3. Ihmiselämän lannistavimmat neljä sanaa kuuluvat: ”Mitä ruokaa tänään tekisi?” Helvetissäni aika on lukkiutunut kello viiteen iltapäivällä ja elämä tähän elämää tuhlaavaan kysymykseen. Ruoan ja ruoanlaiton sijaan minua kiinnostaa ruokakulttuuri(historia), tällä haavaa eritoten 1970-luvun ruokakirjojen kuvallinen ilottelu ja nykykatsannosta usein varsin erikoiset ruokamieltymykset ja reseptiikka. Ja viiniruukkuun hukkunut Keith Floyd, hän aina.
4. Stephen Merrittin Magnetic Fields -yhtyeen kuudes pitkäsoitto, kolmelle CD:lle jaettu 69 Love Songs (1999), on ainut kolmen levyn albumi, jonka huikentelevainen mitta on edes jossain määrin perusteltu. Mikäli on joskus tuntenut rakkauden kitkerämmänsorttisen piston, Merrittin 69 rakkauslaulun joukosta todennäköisesti löytyy lohtua.
5. Sarjakuvataiteilija Karstein Volle kertoi esittäneensä Shellacin kivimurskaimenkepeän Prayer to God -kappaleen eräässä häätilaisuudessa sulhasen pyynnöstä. Juhlaväki oli, kuuleman mukaan, kummastellut laulun sisältöä etenkin esityksen päästessä lopun raivoisaan ”Kill him, fucking kill him!” -toistoon. Rivin ”Make him cry like a woman, no particular woman” voi olettaa koskettaneen etenkin morsianta.