Teksti: Matti Tuomela 16.6.2016
Kuva: Luzie Stransky
I BLAME YOU, TONY BLAIR (kuva: Luzie Stransky)
Keskisormi. Kiasman instagramissa tottelemattomuuskoululaiset näyttävät keskaria, mutta kenelle? Varmaankin systeemille, järjestelmälle tai valtaapitäville. Kameran linssi on systeemin silmä. Se tarkkailee, valvoo ja kerää todistusaineistoa. Kun uhoaa kameran abstrahoimalle vastaanottajalle, uhoaa periaatteessa kaikelle. Lukuisten kulttuurivirtausten ristiaallokossa keskisormen näyttäminen kameralle ei enää tunnu kovin uhmakkaalta, vaan se on pikemminkin infantiili yritys korostaa omaa vapautta ja riippumattomuutta ja ehkä myös alleviivata individuaalisuutta osoittamalla ero itsen ja muun maailman välillä… vähän kuin vanhemmistaan irtautuva teini. Toki joissain hurmostiloissa se voi tuntua vapauttavalta. Nykytaidetähti Ai Weiwei on kääntänyt keskisormi-asetelman päälaelleen. Hän näyttää keskisormea konkreettisille asioille niin, että herjan kohde näyttäytyy katsojalle ensimmäisestä persoonasta. Twisti on nokkela, mutta Eduskuntatalo ja muut maamerkit ovat edustuksellisesti yhtä abstrakteja kuin edellä mainitut systeemi ja järjestelmä (ja valta ja kulttuuri ja rakenteet… abstraktien määreiden kirjo on laaja).
No joo. Paska systeemi. Paskat rakenteet. Taidemaailmaan itseensä sekä yhteiskuntaan, talouteen ja politiikkaan (suosituimpana ehkä taide- ja talouspolitiikka) kohdistuva kritiikki on tärkeää ja ajankohtaista, joskin usein melko löysää. Muotia on tehdä (valta)rakenteet näkyviksi. Kun se on täytetty, esirippu laskeutuu. Valaistunut yksilö poistuu katsomosta (tai galleriasta tai jostain) tietoisena siitä, että häntä ohjaavat sittenkin suuremmat voimat eikä edes ateismi auta. Kunnon taideteos ei kuitenkaan jätä kokijaansa apatiaan, vaan ilmoittaa lopuksi, että muutos on mahdollinen. Asiat voivat olla paremmin, ”things can […] get better”, on vain ryhdyttävä toimiin rakenteiden nyrjäyttämiseksi. Mutta mistä aloittaisi? Arkipäivän pienet valinnat… Sisäinen muutos… Luopuminen itselleni ja ympäristölle vahingollisista kulutustottumuksista… Miten voisin ilmaista kantani ja todistaa, että olen tietoinen systeemin dominoivuudesta ja siksi osannut asettua sen ulkopuolelle? Että olen vapaa… Ja ehkä myös vähän vihainen – vähän vaarallinen ja anarkistinen, mutta kuitenkin hyvän asian puolesta kapinoiva… Päätän näyttää keskisormea kameralle. Minä vastaan maailma.
Keskisormi. Keski-ikäinen mies, jonka hiukset ovat olkapäihin asti, näyttää keskaria kameralle. Paidassa lukee ”I Blame You, Tony Blair!” Melkein tekisi mieli sanoa, että ”eih, taas näitä” ja ”näiden takia meitä vihataan”. Sen sijaan huomio kiinnittyy nimeen Tony Blair, Ison-Britannian entinen pääministeri ja työväenpuolueen puheenjohtaja. Mistä häntä syytetään? Ja kun Briteissä vastakkain ovat konservatiivit ja työväenpuolue, eikö hän nimenomaan ole ”hyvien” puolella?
Kyseessä on Joonas Lahtisen ohjaama esitys. Pressikuvassa keskaria näyttävä mies on esitystaiteilija Harald Jokesch. Se, mikä erottaa Lahtisen teoksen ja Jokeschin keskisormen muista vastaavista jutuista on Tony Blair. Olkoonkin, ettei teosta ole kohdennettu niinkään hänelle kuin hänen politiikalleen, on teoksen nimi I BLAME YOU, TONY BLAIR! jo itsessään niin napakka, että se riittää palauttamaan jotain keskisormen kadotetusta uhmakkuudesta. Kansainvälinen käsimerkki on kohdistettu toiselle ihmiselle, ei pelkästään ”vallan” kaltaiselle abstraktiolle.
Poliitikon syyttäminen miltei mistä tahansa ei lähtökohtaisesti ole kovinkaan erikoista, pikemminkin banaalia, oli siihen aihetta tai ei. Jos Suomessa tehtäisiin esitys, ”Syytän sinua, Sipilä”, se tuntuisi laiskalta… Osin siksi, että se olisi varmaan aika helppo tehdä. Tony Blair on kuitenkin ainakin minulle henkilökohtaisesti jo sen verran etäinen hahmo, että nimi tuntuu kiinnostavalta, enkä osaa yhdistää häneen mitään kovin tarkkoja määreitä. Blair ei siis edusta minulle mitään tiettyä ideologiaa, toimintamallia tai habitusta. Minulla ei ole olemassa stereotypiaa ihmisestä, joka äänestäisi Blairia. Siksi Lahtisen teos tuntuu erittäin omakohtaiselta, melkein kuin hän tuntisi Blairin henkilökohtaisesti.
Kiasma-teatterin mustalle näyttämölle on rakennettu suuri, kolmiulotteinen, tasakulmaisen puolisuunnikkaan mallinen kehikko. Kehikko koostuu valoletkuista tai -putkista. Ensivaikutelmani on, että ne luovat näyttämön näyttämön sisään. Tai muuten vain jonkinlaisen boxin tai metatilan. Näyttämöllä on jokin pieni punainen kasa, josta en saa selvää. Päädyn kuvittelemaan tunnistamattoman materiaalin pikkuhousuiksi. Taustalta kuuluu kun joku pitää puhetta ja yleisö hurraa. Päättelen, että kyseessä on tallenne esityksen nimihenkilön pitämästä virkaanastujaispuheesta. Hurmoksellinen puhe jatkuu tovin. Esitystilanne muistuttaa installaatiota. Mietinkin, minkälaisessa kontekstissa teosta on aiemmin esitetty.
Ääni vaihtuu ja oletan kuulevani Harald Jokeschin. Ääni kuiskaa jotain sen suuntaista, että luovan talouden aave vaanii meitä ja koko Eurooppaa. Luovan talouden käsite tarkoittaa juuri sitä, miltä se kuulostaakin: se on luovista aloista syntyvää taloudellista hyötyä – eli immateriaalisia hyödykkeitä, brändejä, tekijänoikeuksia, muotoilua… ja miksei vaikka esitystaidetta. Luovalla taloudella kiillotetaan maa- ja kaupunkibrändejä. Arabia. Fazer. Design-Helsinki. Naantali. Muumit. Tom of Finland. Angy Birds. Rovio. Nightwish. Lordi…
Esitys siis syyttää Blairia luovan talouden idean levittämisestä. Jokeschin ääni tilittää katkerasti, kuinka se on johtanut taiteen välineellistymiseen. Hän imitoi Blairin virkaanastujaispuheesta kohtaa, jossa sanotaan, ettei kukaan tule jäämään [systeemin] ulkopuolelle, vaan jokaisella on merkitystä – jokainen antaa panoksensa yhteiskunnalle. Tästä tietenkin seuraa, että taiteilijat arvotetaan sen mukaan, miten suuri vaikutus heillä on yhteiskuntaan. Sen vuoksi taiteilijoiden(kin) pitää olla tekijöitä, ei uneksijoita. Pitkälti tämän teeman ansiosta I BLAME YOU, TONY BLAIR! ei voisi olla enempää ajankohtaisempi.
Tyhjällä näyttämöllä kaikuva Jokeschin ja Blairin ”dialogi” saa eteerisyydessään ajattelemaan kritiikin ongelmallisuutta – etenkin kun kyse on vanhasta kunnon valtaapitävien kritiikistä – mutta mitään varsinaista nähtävää ei ole. Kliseemäisesti esitys heittää pallon katsojalle. Tulen hyvin tietoiseksi itsestäni. Kuuntelen, mutta en opi mitään. En tiedä pakeneeko teos minulta, vai vetääkö se päinvastoin puoleensa kaiken mitä olen tähän asti ajatellut. Yritän keksiä yhtäläisyyksiä, aasinsiltoja. Ei onnistu. On vain tyhjää. Pikkuhiljaa juju alkaa kuitenkin hahmottua: mitään esitystä ei ehkä olekaan tulossa sellaisena kuin sen teatteriin kuvittelee. Teko ei tuntuisi niin radikaalilta, ellen alkaisi epäillä, onko kyseessä edes live-teos. Ketään ei näy missään. On täysin mahdollista, että olemme saapuneet esitystilaan kuuntelemaan tallenteen. Että Joonas Lahtinen painaa play-nappulaa jossain takahuoneessa ja se siitä. Olisi sekin statement!
Esityksen teksti käsittelee luovan talouden ongelmat suhteessa taiteilijoihin lyhyesti ja tarkoituksellisen yksipuolisesti. Jokesch kertoo, kuinka nousevat taiteilijat ovat luovan talouden kannalta kiinnostavimpia uusine ideoineen ja innovaatioineen ja miten hänenlaisensa ”vanhat pierut” eivät kiinnosta ketään. Eikä hänen aikanaan taidekoulussa opetettu itsensä markkinoimista tai yrittäjyyttä. Jokeschin kaltaiset käsityöläiset ovat yksinkertaisesti putoamassa kelkasta ja tämä aspekti tekee esityksestä yllättäen jopa koskettavan.
Vähemmän koskettava osio muodostuu resitatiivissa lausutuista vaatimuksista hyvälle taiteelle. Lista ei sisällä yllätyksiä, vaan esillä ovat kaikkein ilmeisimmät kärjistykset taiteen välinearvon korostumisen uhista. ”Taide on hyvää, jos se on X ja Y.” On helppo jämähtää tulkintaan, jossa esityksen anti kristallisoituu näihin väitteisiin. Se ei kuitenkaan olisi kovin hedelmällistä. Kiinnostavampaa on tarkastella teosta kriittisen taiteen metakritiikkinä, joka kyseenalaistaa taiteen, ja etenkin esitystaiteen, mahdollisuuden minkäänlaiseen kriittisyyteen luovassa taloudessa.
Jokesch lausuu sanapareja kuten ”offer / demand” ja ”input / output”. Lopuksi hän luettelee kirjaimia, jotka muodostavat sanan ”efficiency” eli tehokkuus. Tehokkuuden kritisointi ja tehokkuudesta irtisanoutuminen ovat nykyskenessä melko yleisiä lähtökohtia. Kyse on luultavasti siitä, että yhteiskunta ja kulttuuri koetaan liikaa tehokkuutta vaativiksi. Luovassa taloudessa luoviltakin aloilta vaaditaan tehokkuutta. Koska esitykset ovat ajassa eteneviä kokonaisuuksia, rakentuvat ne (tehottomuuteen pyrkivinäkin) usein dramaturgisista syistä binaaristen jännitteiden varaan, jolloin niistä löytyy alku ja loppu, ongelma ja ratkaisu, protagonisti ja antagonisti, kritisoija ja kritiikin kohde. Yleensä näiden jännitteiden purkautuminen generoi voiman (ns. voimautumisen) tunteen – eikä ole olemassa luovan talouden kannalta huonoa voimaa. Voima synnyttää toimintaa ja toiminnasta voidaan johtaa kulutusta. Tehokkuus puolestaan on voiman ja toiminnan välinen suhde. Hyvä esitys on tehokas esitys. Kriittinen esitys, jos se on hyvä, on tehokas esitys.
I BLAME YOU, TONY BLAIR! -esityksen installaatiomaisuus tuntuu vastustavan alun ja lopun välille latautuvaa jännitettä. Noin puolituntinen teos kuitenkin huipentuu Blairin kampanjalauluun Things can only get better. Lopussa Jokesch saapuu viimein näyttämölle ja laulun soidessa hän tarttuu maassa lojuneeseen punaiseen kasaan, joka paljastuu Snöre–mansikkakaramelliksi (eli se sellainen punainen makeisnauha). Jokesch alkaa syödä nauhaa – punaista lankaa, pajunköyttä, tuotetta… vai syökö hän kenties sanansa? Näin esitys päätyy kyseenalaistamaan oman merkityksensä: autonomisen taiteen puolustamisesta tulee paradoksaalisesti yksi luovan talouden tuotteista. ”Taide on hyvää, jos se puolustaa taidetta.” Kontrasti kyynisyyden ja Blairin kampanjalaulun välillä on surkuhupaisa. Teit mitä tahansa, kritisoit, puolustat, kapinoit, haistattelet, ylistät – things can only get better, eli kaikki on eteenpäin, kaikki on plussaa. Mitään ei ole purettavissa.
Jossain kohtaa Jokesch kertoo, että hyvän pressikuvan saamiseksi tarvitsee vain panna taiteilija tekemään jokin loukkaava ele kameralle. ”Everyone will remember me as the old fart giving the finger”, hän sanoo. Pressikuva. Keskisormi. Paska systeemi. Kuten jo mainittu, esityksen alussa Jokesch irvaili Blairin virkaanastujaispuheelle, jossa julistettiin, ettei ketään jätetä ulkopuolelle – taiteilijoidenkin pitäisi olla tekijöitä, ei uneksijoita. Luovassa taloudessa taiteilijoilta edellytetään lausuntoja, osallistumista ja ”uusia avauksia”. Taiteilijat ovat tärkeitä, koska heillä on pokkaa sanoa asioita. Siinä missä IT-firmat palkkaavat hakkereita paljastamaan järjestelmiensä tietoturva-aukkoja, kartoittavat taiteilijat yhteiskunnan epäkohtia. Se on paitsi hyödyllistä, myös liki välttämätöntä. Se on osa systeemin dynamiikkaa. Tietenkään kritiikki ei sinänsä ole olennaista, vaan osallistuminen ja reagoiminen; jyrähtäminen, älähtäminen, kommentointi, kannanotto… Muistuu mieleen Janne Porttikiven suomentaman Slavoj Žižekin Väkivalta-teoksen loppuosa, jossa Žižek toteaa, että nykyisin suurin uhka [vallitsevalle järjestelmälle] ei ole passiivisuus vaan pseudoaktiivisuus, joka vaatii jatkuvaa osallistumista:
”Ihmiset puuttuvat koko ajan erilaisiin asioihin, ‘tekevät jotain’ – – Ainoa todella vaikea asia on astua tästä kaikesta ulos, vetäytyä. Valtaapitävät tietenkin pitävät jopa ‘kriittistä’ osallistumista, vuoropuhelua, parempana kuin hiljaisuutta – he haluavat saada kaikki osallistumaan tähän dialogiin murtaakseen meidän pahaenteisen passiivisuutemme.” [1]
Luovassa taloudessa jopa ihmisten arvomaailmojen väliset jännitteet jalostuvat energiaksi, tehokkuudeksi – brändiksi, lifestyleksi, kulutustuotteiksi. Kärjistäen: jos pyytää kaupasta Soldiers of Odinia, voi saada joko katupartio-krääsää tai sitä vastustavaa glitter-krääsää. Asenne on kulutustavaraa. Tässä yhtälössä taiteellakin on loputtomasti mahdollisuuksia. Taide on välttämätöntä. Taide on hyödyllistä. Taide on sitä. Taide on tätä.
Taide on – Taide off.
I BLAME YOU, TONY BLAIR! muistuttaa aiheellisesti, kuinka haasteellista on aikaansaada aito kriittinen teko, joka olisi jotain muutakin kuin keskisormea kameralle. Toisaalta, se ei silti tunnu väheksyvän keskarilla uhoajia, vaan pikemminkin ymmärtävän heitä. Kun ruumiit ovat poissa, aaveet ovat läsnä. Ehkä kyseessä onkin dystopia kasvulle uhratusta luovuudesta, jossa ilmaisu on kuihtunut tyhjällä näyttämöllä kaikuvaksi poliittiseksi debatiksi, joka kykenee enää viittaamaan vain itseensä. Se on kuin kone, joka tekohengittää merkityksetöntä elämäntapaamme. Taideteoksesta jää jäljelle vain juosten kustu käsiohjelma, taiteltu A4:n, jossa väsynyt esitystaiteilija näyttää keskisormea kameralle. Things can only get better!
I BLAME YOU, TONY BLAIR!
Joonas Lahtinen & co.
Kiasma
Linkki esitykseen: https://vimeo.com/163732905
[1] Sitaatti Slajov Žižekin teoksesta Väkivalta 2012/2008. New York: Picador