Ville Laaksonen
Äärimmäisyyksien yhteinen tekijä, valokuvanäyttely Wäinö Aaltosen museossa, Turku 27.1.–15.4.2012
Äärimmäisyyksien yhteinen tekijä -näyttely Wäinö Aaltosen museossa esittelee turkulaisen valokuvakoulutuksen 20-vuotista historiaa Turun Taideakatemiassa, entisessä Piirustuskoulussa. Mukana on sekä koulun opettajina että oppilaina toimineiden taiteilijoiden teoksia.
Turku School of Helsinki
Näyttely nostaa esiin 26 Turussa vaikuttanutta valokuvataiteilijaa. Tarkemmin ottaen näyttely esittelee 26 taiteilijaa, jotka eivät ole turkulaisia siinä mielessä, että vaikka Turku on heidän alkuperäinen opiskelupaikkansa, useat heistä ovat myöhemmin vakiinnuttaneet asemansa esimerkiksi Helsinki Schoolin taiteilijoina.
Jään hetkeksi miettimään, millaisen näyttelykokonaisuuden olisi saanut aikaiseksi, jos olisi esitellyt näiden menestyneiden tekijöiden sijasta 26 taiteilijaa, jotka ovat kulkeneet toista polkua. Olisiko heidän kuvillaan toisenlaisia taiteellisia ansioita tai uudenlainen näkökulma? Miksi kaikkien pitäisi pätevöittää ja tuotteistaa itsensä, ja minkälaisen kuvan tällaiset pyrkimykset antavat taiteesta?
Tähän päätelmään tulen siinäkin mielessä, että nähtyäni esimerkiksi Susanna Majurin samoja teoksia kymmenissä näyttelyissä ne kiehtovat minua yhä, mutta niiden katsominen ei ole enää yhtä palkitsevaa. Näyttely toimii esimerkkinä siitä, kuinka taide toimii ”kulutustavarana” ja kuinka joitain teoksia ja taiteilijoita kierrätetään näyttelystä toiseen, vaikka tarjolla olisi muitakin. Palveleeko näyttely näin yleisöä?
Kuvakaappaus Kristian Jalavan Juosten kustannuksen kotisivuilta
Tekninen toteutus
Näyttelyä katsoessa mieltäni jää kaivertamaan valokuvan arvo kuvana ja esineenä. Toisaalta valokuva kuluu herkästi, kun se sulautuu median kuvatulvaan ja populaarikulttuuriin. Yhtä lailla valokuva voi kuitenkin olla merkityksellistä taidetta: ylevää ja pysyvää.
Teknisesti korkeatasoinen valokuva on usein valokuvataiteen keskeinen toteutustapa ja ”laadun merkki”. Näin syntyvät museaalisen kauniit, kiiltävän lasitetut ja kliiniset kuvaruudut, jollaisia edustavat näyttelyssä Susanna Majurin töiden lisäksi esimerkiksi Markus Henttosen diasec-vedokset urbaanista kaupunkimaisemasta. Tässä yhteydessä näiden teosten katsominen litistyy ja minut valtaa kokemus kuvan pinnallisuudesta ja estetisoimisesta.
Jollain tasolla taidetta ei ole lainkaan mielekästä lähestyä sen teknistä toteutusta tarkastelemalla, mutta näyttelyssä, jossa on edustettuna samaa tekniikkaa edustavia teoksia, ajautuu helposti tälle tielle. Mikko Ijäksen iPad- ja iPhone-taide kyseenalaistaa tiedostavan ironisesti taiteen formaatteja, jolloin niitä leimaa turhankin itsestään selvä kikkailu. Teoksen sisällöllä ei tunnu olevan merkitystä, kun se jää teknisen toteutuksen taakse.
Samanlaista vieraantumista sisällöstä synnyttää myös Renja Leinon online-webbikameratekniikalla toteutettu teos Lintubaari, joka esittää reaaliaikaista kuvaa lintulaudasta Korppoossa. Lisäksi Leinon teos tuntuu toteutukseltaan köykäiseltä Saara Ekströmin viime vuoden alussa Kiasmassa esillä olleen The Last Branch -teoksen (2004/2011) rinnalla. Ekströmin vaikuttava teos koostui eri huoneisiin sijoitetuista videoinstallaatiosta sekä lintuhäkeistä, joissa asuvien lintujen elämää toistetaan videossa reaaliaikaisesti.
Kun kuva voittaa
Kokonaisuutena näyttely on eheä kokonaisuus, jossa taiteilijat liikkuvat ennakkoluulottomasti valokuvauksen alueella laidasta laitaan ja muodostavat näin vakuuttavan katsauksen suomalaisesta valokuvataiteesta. Tässä mielessä näyttely palkitsee kävijän, vaikka esipureskellun tunne paikoitellen vaivaakin. Pelastus löytyy kuvien hypnoottisesta voimasta tarttua katsojaan.
Tuoretta virtaa on Kristian Jalavan julkaisusarjassa Juosten kustannus, joka ei koreile eikä pyydä anteeksi teknistä toteutustaan vaan tarjoaa näyttelylle radikaalisti toisenlaista katsomisen kulttuuria. Halvan näköisten aikakauslehtimäisten niteiden kuvatulvassa kuva muuttuu esineenä paskan arvoiseksi, jolloin kuvien tulva paradoksaalisesti muuttuu kokemukseksi siitä, että kuva ei ole vain esine.
Nelli Palomäki: Sergey
Kuva on kantaaottava ja dokumentaarinen väline, joka viittaa syvästi katsomisen kulttuuriin ja arkeen. Samalla linjalla Jalavan kanssa kulkevat Tatunkh Amonin (Tatu Hiltusen) teokset, joiden kuvakieli muistuttaa mainosbannereita, kuvankäsittelyn tuolla puolen avautuvia maailmoja, joihin kätkeytyy vahva tunne yhteiskunnallisesta toisin näkemistä.
Jan Kailan ja Juha Nenosen teosten edessä huomaan tulleeni tempaistuksi pois tästä hetkestä ja vapaudun teosten teknisen toteutuksen ihmettelemisestä. Kailan makaavat hahmot on oivallisesti ripustettu lattialla makaaviin jalustoihin, joiden keskellä lepään ja rentoudun. Nenosen kanssa taas viehätyn lämmöstä ja ajatus kulkee kuvan rinnalla. Kun tunne ja järki kohtaavat kuvassa, ne esittävät minulle kysymyksiä.
Nelli Palomäen teokset kruunaavat kokemukseni: ihmettelen, kuinka pienellä ja arkisella eleellä, näennäisen helpolla muotokuvalla, avaudun assosioimaan elämää psykologisena, historiallisena ja filosofisena kysymyksenä. Ajattomuudessaan ja universaaliudessaan valokuvan koskettavuus on harvinaista, ja Palomäen kuvien äärellä minut valtaa nostalgisen kaihoisa tunne, halu muistaa: liikutun kuin kyse olisi henkilökohtaisesta muistosta.
Kuvatulvan keskellä, kuvien alkaessa puhua, kaikelle on paikkansa: kuvien toisto ja niiden pariin palaaminen avaavat joka kerta erilaisen kokemuksen. Näin näyttelyn kolmasti, ja viimeisellä kerralla istuin pitkään Leinon Lintubaarissa ja kuuntelin hymyssä suin Ijäksen musiikkivideoita. Voiko näyttelyä kuvailla miksikään muuksi kuin hyväksi, jos sen haluaa nähdä ja kokea kolmasti?
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko.
Kristian Jalavan tuotosten virtuaaliseen jatkeeseen voi tutustua Juosten kustannuksen nettisivuilla: http://www.juostenkustannus.net/